Blogi: Kameratolppia ja virhearvioita

Kehä I:n hiljattain käyttöön otettuja automaattisia nopeusvalvontalaitteita perustellaan onnettomuusluvuilla ja onnettomuuksien aiheuttamilla kustannuksilla. Kun Kehällä sattuu vuosittain 240 onnettomuutta, joissa aiheutuu 40 henkilövahinkoa, sitä kutsutaan Suomen vaarallisimmaksi tieksi.

Niinpä Kehälle on nyt ripoteltu peräti 35 kameraa melko tasaisesti 24 kilometrin matkalle.

Missä Kehällä kolaroidaan?

Helsingin liikennesuunnitteluosaston selvityksessä ”Liikenneonnettomuudet Helsingissä 2012 ja 2013” ¹ todetaan ykskantaan, että Kehä ykkösellä onnettomuuksia sattuu lähinnä liittymissä. Helsingin yhdeksän pahinta onnettomuuskeskittymää on Kehän liittymiä, ja 18 pahimman joukossa niitä on 11.

Vuosina 2011­–2013 näissä sattui yhteensä 534 onnettomuutta, joista henkilövahinkoja 83. Vuosittain siis 178 onnettomuutta ja 28 henkilövahinkoa. Yksin nämä vastaavat Kehän onnettomuuksista noin kahta kolmannesta tai jopa kolmea neljännestä.

Kun muistetaan, että Kehä ykkösestä kolmasosa kulkee Espoon alueella, onnettomuusluvut selittyvät jokseenkin kokonaan liittymäonnettomuuksilla. Vaikka osa sattuukin risteävän väylän puolella, on perusteltua kysyä, sattuuko Kehä I:n linjaosuuksilla liittymien välissä juuri lainkaan vakavia onnettomuuksia? Kuitenkin kamerat on sijoitettu lähinnä juuri sinne!

Onnettomuuskustannukset yliarvioitu

Kameravalvontaa perustellaan ”romurallin” aiheuttamilla mittavilla kustannuksilla. VTT:n tiedotteessakin Marko Kelkka ELY-keskuksesta toteaa, että henkilövahinko-onnettomuuden laskennallinen kustannus on noin 500 000 euroa ². Kun henkilövahinkoja sattuu 40 vuodessa, annetaan ymmärtää onnettomuuksien aiheuttavan 20 miljoonan euron vuosikulut.

Mitä kätkeytyy tuon 500 000 euron taakse? Kaivetaanpa esiin Liikenneviraston julkaisu ”Tieliikenteen ajokustannusten yksikköarvojen määrittäminen 2010”, jossa asiaa käsitellään ³. Todellakin, henkilövahinko-onnettomuuden kustannukseksi mainitaan 493 000 euroa.

Luku on laskettu kaikkien liikenneonnettomuuksien perusteella, jolloin muun muassa oletetaan 7 prosenttia henkilövahinko-onnettomuuksista johtavan kuolemaan ja noin 10 prosenttia pysyvään vammaan, kuten raajan menetykseen.

Kehällä kuolemaan johtaneita onnettomuuksia on alle yksi vuodessa, eli ne edustavat kahden prosentin luokkaa. Loukkaantumisten voi olettaa olevan tavanomaista lievempiä, kun kohtaamisonnettomuuksia ei ole eikä myöskään juuri lainkaan kevyen liikenteen onnettomuuksia.

Yleisen henkilövahinkokustannuksen käyttäminen yliarvioi näin Kehä I:n onnettomuuskustannuksia karkeasti.

Edellä mainitussa Liikenneviraston julkaisussa esitetään henkilövahinkojen yksikkökustannukset. Yleisesti ottaen kolme neljäsosaa kustannuksista katsotaan olevan niin kutsuttuja hyvinvointitappiota (esimerkiksi kuolema: taloudellinen kustannus 504 000 e, hyvinvoinnin menetys 1 414 000 e).

Tilapäisten vammojen osalta kustannukset ovat kuitenkin lähes kokonaan hyvinvoinnin menetystä: lievän ja vaikean vamman taloudelliset menetykset ovat 5 000 e ja 10 000 e, mutta kokonaiskustannukset 49 000 e ja 248 000 e.

Aika kova hinta paketissa olevalle jalalle, vai mitä? Mahtavatko lievät ja vaikeat vammat edes olla yhtä todennäköisiä, kuten Liikennevirasto on olettanut?

Johtopäätös: rahankeruuta

Saman henkilövahinkokustannuksen käyttäminen kaikissa liikenneympäristöissä johtaa todennäköisesti suuriin onnettomuuskustannusten virhearvioihin.

Kehä I:n ja vastaavien moottoriväylien osalta vahinkoja yliarvioidaan. Tavanomaisilla väylillä arviot lienevät kohtuullisia, mutta taajamissa, missä on paljon kevyen liikenteen onnettomuuksia, kustannukset todennäköisesti aliarvioidaan.

Väärin arvioidut onnettomuuskustannukset johtavat myös väärin arvioituihin kameravalvonnan vaikutusarvioihin.

Onnettomuuskustannusten arvioinnin yleistä uskottavuutta vähentää abstraktin hyvinvointitappion suuri osuus kokonaiskustannuksista. Erityisen räikeää tämä on tilapäisten vammojen osalta, joita liikennevammoista on suurin osa.

Jokainen liikenteeseen lähtevä hyväksyy sen, että liikenteeseen kuuluu luontaisesti riskejä. Onko ylipäänsä perusteltua antaa kovin paljon painoa koetulle hyvinvointitappiolle?

Lopuksi Kehä I:n kameroista. Liikenneturvallisuuden kannalta ne on sijoitettu pääsääntöisesti väärin, ja laskelmat joilla hanketta perustellaan, näyttävät lepäävän ilman päällä.

Jos huomioidaan vain taloudelliset kustannukset ja oletetaan vammojen olevan yleensä tilapäisiä, vuosikulut olisivat ehkä vain kymmenesosa väitetystä 20 miljoonasta eurosta, eikä väärin sijoitetuilla kameroilla pystytä vaikuttamaan edes tähän.

Näyttääkin siltä, että todelliset syyt kameroille ovat rahankeruu ja autoilijoihin kohdistuva painostus. Ei pidä unohtaa, että keskimäärin kaksi lipsahdusta vuodessa voi viedä autoilijalta ajokortin – ja sen myötä työpaikan sekä elinkeinon.

Teksti: Marko Santala

26.2.2016 Lukijavieras