Ruudun takaa
Koin viikko sitten henkilökohtaisen katastrofin. Tuhat ja yksi kertaa laminaattilattialle pudonnut puhelimeni särkyi. Itse draama purkautui helposti, sillä onnistuin korjaamaan puhelimen. Mutta viikon kestäneen tauon aikana huomasin, miten pieneen osaan puhelimen käpistely jäi, kun luurissa ei ollutkaan kosketusnäyttöä ja nettiä.
Sama koukuttavuus alkaa näkyä jo liikenteessä. Jo entuudestaan tiedetään esimerkiksi Liikenneturvan lukujen perusteella, että miltei kahdeksan kymmenestä puhuu puhelin kourassa samaan aikaan kuin ajaa. Kuudennes kuljettajista tekee tätä verrattain usein.
Mutta mitä on luvassa, kun kosketusnäyttöjen hiplaaminen saavuttaa kukoistuksensa?
Esimerkiksi tänään ajoin työmatkan Tampereelle ja takaisin. Riihimäen liittymän kohdalla moottoritiellä avolava-Volkswagen oli menossa jo puolittain katkoviivan yli, kun koukkasi yllättäen takaisin. Liittymän jälkeen vastaava koukkiminen toistui useampaan kertaan.
Kun ajoin auton ohi, kuljettaja tuijotti herkeämättä muniinsa.
Perinteinen puhelin nakertaa aivokapasiteettia ja sitoo toisen käden, mutta nettisurffaus vie vielä katseen väärään paikkaan ja sitoo aivokapasiteettia varmasti enemmän. Itse asiassa ajamiseen osallistuvat enää jalat ja toinen käsi.
Muistan lukeneeni, että katseen kääntämisen jälkeen jo kahden sekunnin päästä onnettomuusriski alkaa kasvaa eksponentiaalisesti. Tämä on ymmärrettävää, sillä maantienopeudella tässä ajassa kuljetaan yli 40 metriä ja kaupungissa parissa sekunnissa eteen ilmaantuu helposti pyöräilijä tai toinen auto.
6.9.2014 Tapio Koisaari
