muistot 2.2.2017

Lukijatarina: Erikoislaatuinen Keimola-muisto

Vuonna 1967 ollessani 15-vuotias koulupoika, isäni saapui innoissaan luokseni suomalaisvalmisteinen OHEI-kypärä kädessään.

Vuonna 1967 ollessani 15-vuotias koulupoika, isäni saapui innoissaan luokseni suomalaisvalmisteinen OHEI-kypärä kädessään. Toisessa kädessään hänellä oli hassun näköinen ralliruutukuvioinen autoilukypärä. Hän kehotti minua ottamaan kypärän mukaan. Lähtisimme isän Opel Olympia- merkkisellä autolla ”yhteen jännittävään paikkaan”. Mukaan pakattiin myös isän Minolta Autocord-merkkinen kaksilinssinen kamera.

Mietin mielessäni, mitä isä oli taas saanut päähänsä. Vaikka isäni oli insinööri ja säntillinen valtion virkamies, hänellä oli joitakin erikoisia harrastuksia, jotka vaativat melkoista mekaniikan tuntemusta ja käden taitoja. 1950-luvulla hän oli mm. valmistanut kaukoputken, joka otti huomioon maapallon liikkeet. Kaukoputki seurasi moottoreiden ja hammasrattaitten avulla vaikkapa Kuuta.

Uskomattomin harrastus hänellä oli vanhan Opel Olympia-merkkisen henkilöauton (vuosimalli 1956) rakentaminen jonkinlaiseksi urheiluautoksi. Isä oli pihalla sijaitsevassa autotallissa valmistanut valtavalla työllä autoonsa alumiinista kokonaan uuden etuosan. Auton nokkaan oli muotoiltu kilpa-autoille tyypillinen soikion muotoinen ilmanottoaukko. Moottoria, jossa oli alun perin vähän tehoa, hän oli hieman virittänyt nostamalla puristussuhdetta ja korvaamalla alkuperäisen kaasuttimen kahdella silloisista ralliautomoottoreista tutuilla SU-kaasuttimilla. Myös pakoputki oli rakennettu uudelleen, jotta pakokaasujen vastus olisi pieni.

Tällä autolla suunnistimme kypärät ja kamera mukanamme jännittävään paikkaan, joka osoittautui Keimolan moottoriradaksi. Tuohon aikaan oli hienoa että pääkaupunkiseudulla oli oma moottorirata, jossa järjestettiin autokilpailuja. Myös yksityiset ihmiset saivat ajaa radalla omilla kulkuneuvoillaan aika halpaa tuntimaksua vastaan.

Rata-alueelle päästyämme työnjako oli seuraava. Ensin ajettiin yhdessä, siten että isä ajoi ruutukypärä päässään ja minä otin kierrosaikoja pelkääjän penkillä käsikäyttöisellä sekuntikellolla OHEI-kypärä päässäni. Kierrosajat olivat varsin kehnoja. Opelin huippunopeus ennen virityksiä oli ollut vain 115 km/h ja viritysten ja kilpa-autonokan jälkeenkin vain 135 km/h. Toisessa vaiheessa isä ajoi ja minut pantiin ottamaan valokuvia hänen ajamisestaan. Ohessa on kaksi kuvaa, joista toinen on otettu Keimolan moottoriradan eteläisestä mutkasta ja toinen varikkosuoran jälkeisestä mutkasta. Kauko-objektiiviä ei meillä ollut, joten kuvat ovat melko rakeisia. Kuvissa näkyy selvästi auton kilpa-automainen ilmanottoaukko ja toisessa kuvassa näkyy taustalla pääsuoralla ollut Nesteen mainoksilla varustettu kaari, jonka alta kilparata kulki. Nykyään kiellettyä tupakkamainontaa näkyy moottoriradan aidassa.

Tuo rakenneltu Opel näyttää nykyisin todella hassulta. Auto oli kapea ja korkea, se kallisteli mutkissa reilusti vaikka muistaakseni kallistuksenvakainkin oli jäykennetty. Kilpa-automainen nokka oli todella kaukana siitä, millainen tuollainen vanha Opel Olympia oli ollut vakiona. Autossa oli vain kolme vaihdetta, nekin rattivivulla. Isä harmitteli usein auton huonoa suorituskykyä, vaikkei muuten ollutkaan mitenkään urheilullinen luonne. Toisella asialla hän suorastaan ylpeili minulle ja joillekin tuttavillemme: Keimolassa saa kulumaan sarjan renkaita muutamassa tunnissa!

Opelilla tehtiin 1960-luvulla useita matkoja Helsingistä Pohjanmaalle. Yleensä oli ihmeellistä, jos tuon 350 kilometrin matkan saattoi suorittaa ilman, että autoon tuli pienintäkään vikaa.

Isäni auton, jonka rekisterinumeron muistan olleen AG-842, kohtalo lienee sama kuin itse Keimolan moottoriradan. Auto muotoiltuine etuosineen olisi pitänyt näin jälkeenpäin ajatellen säilyttää ja toimittaa näytille vaikkapa automuseoon.

Esa Sairio

Jaa artikkeli