Automatkailijan salaperäinen Keski-Viro – parhaat yösijat, käyntikohteet ja ruokapaikat

Maittava ruoka, intohimoiset yrittäjät, persoonalliset yösijat, käsityöperinteet, kulttuurihistoria ja eläimistö tulivat kaikki tutuiksi autoseikkailulla keskisessä Virossa.

Tutun Tallinnan takaa avautuu tyystin toisenlainen Viro. Maa on kooltaan sen verran pieni ja tiestönsä sen verran hyvässä kunnossa, että eteläiseen naapurimaahamme on helppo tutustua autolla omatoimisesti.

Tällä seikkailulla Viron sydänmailla tulivat kohdatuiksi paikalliset intohimoiset yrittäjät, virolainen käsityöperinne, ruokakulttuurin antimet, maaseudun persoonalliset majapaikat, Põltsamaan linnahistoria, kelluvat huvilat ja ratsastusmatkailun mahdollisuudet. Ehkä yllättävin käyntikohde on Toosikannu Looduspark eli luonnonpuisto, jossa voi käydä eläinsafarilla.

Päreitä muttei poltettavaksi

Jos ihan tarkkoja ollaan, seikkailu Keski-Viroon alkaa itäisestä Virosta, mutta perustellusta syystä.

Avinurmen se jokin ovat puu- ja pärekäsityöperinteet. Avinurmen puuaitta (Puiduait) on matkailukeskus, jota ei kannata ohittaa, jos on oman auton kanssa matkalla Virossa. Kannattaa nimittäin jo autoa kotona pakatessa jättää takakonttiin tilaa tuliaisille!

Puuaitan hyllyillä ja sienillä on runsaasti saunatuotteita, puuastioita ja taitavasti käsin valmistettuja pärekoreja. Korit ovat kohtuuhintaisia: 15 litran kori maksaa 19 euroa, pyykkikori 19,90 euroa ja klapeille sopiva takkakori 38 euroa.

Puuaitan kahviossa voi käydä edullisella aamiaisella (1–10 euroa/henkilö) tai maistella kotona tehtyjä kakkuja ja piirakoita, leipää sekä muita herkkuja.

Omia kädentaitojaankin voi koetella. Pärekorin valmistus vaatii sorminäppäryyttä. Kasteltujen ja siksi helposti taivuteltavien päreiden limittäin ja lomittain asettelu on hyvää aivojumppaa.

Lopulta Eveli Toomingin kärsivällisten neuvojen avulla kori alkaa muotoutumaan. Hän saa toki monet makeat naurut, kun katsoo meidän ahkerointiamme.

Tooming kertoo, että puuaitalle saapuvat ryhmät varaavat usein 3–4 tuntia aikaa pärekorityöpajaa, ruokailua ja ostosten teko varten. Itse ostin jämäköitä saarnipuisia leikkuulautoja. Kaksi isoa ja yksi keskikokoinen leikkuulauta maksoivat yhteensä 50 euroa.

Virolaisten jälkeen suurin kävijäryhmä ovat latvialaiset, suomalaisiakin on jo mukavasti eli noin viidesosa vuotuisista kävijöistä.

Ruokamaakunnan antimia

Ülle Jukk ruokabloggaaja ja ruokahistorioitsija työskentelee Jõgevamaan ruokakulttuurin tunnetuksi tekemiseksi. Yksi naisen blogeista on nimetty hauskalta kuulostavasti: Tiramisust ja Fata Morganast. Blogin ytimessä on etelävirolainen ruokakulttuuri, sesonkien raaka-aineet ja historialliset reseptit.

Tarton yliopistossa historiaa opiskellut Jukk kertoilee hauskasti ja ylpeästi alueen ruokakulttuurista, tuottajista ja paikallisista raaka-aineista. Jõgevamaa valittiin Viron vuoden 2026 ruokamaakunnaksi. Jõgevamaa ei ole suuren suuri, sillä alueella asuu 26 500 ihmistä.

– Valinta oli tärkeä, sillä se nostaa ruokatoimijoiden itsetuntoa. Myös tämän alueen ruokaperinteet ovat tärkeitä osa koko Viron ruokakulttuuria, Jukk linjaa.

Sitten maistamme juurevaa kasviskeittoa, jossa sipulilla on tärkeä sijansa.

40 vuotta entisöity Mokko Maahotell

Oma rauha, luonto ja kiehtovan monipolvinen historia ovat enemmän kuin riittävät syyt valta yösijaksi Mokko Maahotell.

Perinteinen maatila sijaitsee entisen Kuremaan kartanon mailla, Tartosta pohjoiseen ja Peipsijärveltä länteen. Tartosta hotelille on matkaa 40 kilometriä.

Mokko muodostui asutustihentymäksi 1800-luvun alussa. Rauhaisaa aikaa riitti ja tila kasvoi ja vaurastui. Sotavuosien myllerryksessä rauha rikkoutui: marraskuussa 1944 neuvostoviranomaiset ottivat tilan haltuunsa. Maatila kansallistettiin.

Ja kuten arvata saattaa, kansallistamista seuranneiden 50 vuoden aikana kaikki maatilarakennukset navettaa lukuun ottamatta tuhoutuivat. Sittemmin maatilaa on liki 40 vuoden ajan entisöity nykyiseen kukoistukseensa.

Maatilahotelli on mukavan pieni ja kodikas – petipaikkoja on 40 hengelle. Päärakennuksen pienemmät 2–3 hengen huoneet saa yöksi 60–100 eurolla.

Huoneet sijaitsevat brittiläistä country-tyyliä muistuttavan pihan eri puolilla kuudessa eri rakennuksessa. Lapsiperheille on tarjolla omaa rauhaa etenkin Kuremaanjärven rannalla sijaitsevassa kaksikerroksisessa huvilassa, jossa on maakuutilat kuudelle hengelle. Tämäkään majoitus ei käy pahemmin kukkarolle, sillä sesongista riippuen koko huvila maksaa 300–350 euroa yöltä.

Pihapiirissä läheisen uimalammen rannalla on puulämmitteinen sauna ja tilava takkahuone.

Jos ei ole aikaa saunoa ja yöpyä, niin maatilalla kannattaa kuitenkin aterioida. Kokki ja emäntä Külliki Alekand loihtii meille matkalaisille maittavan illallisen, joka nojasi uuniforelliin. Itse kasvatetut tomaatit ja fermentoidut kurkut olivat tärkeä osa ateriaa.

Põltsamaan linnalta näkee kauas

Põltsamaan linna perustettiin vuonna 1272. Linnaa asutti valtakaudellaan eli vuosina 1570–1578 Liivinmaan kuningas Magnus eli tanskalainen Holsteinin herttua. Linna on kesäisin avoinna joka päivä, talikaudellakin kohde on kiinni vain maanantaisin.

Automatkailijalle kohde on helposti saavutettavissa. Tartosta linnalle on 60 kilometrin ajomatka, Tallinnasta puolentoista tunnin ajo eli noin 120 kilometriä.

Linnassa on tuliaismyymälä ja useita interaktiivisia näyttelyosioita.

Linnantornin näköalatasanne seitsemännen kerroksessa avaa esteettömät näkymät ympäröivään vehreään puistoon ja kaupunkiin. Opas Teele Kaeramaa kertoo, että ylhäällä piilottelee myös Viron toinen Unescon maailmanperintökohde, se toinen on kaikille suomalaismatkailijoille tuttu Tallinnan ehyt vanhakaupunki.

Tornin huipulla on kyltti, joka kertoo Struven kolmiomittausketjusta, jonka avulla selvitettiin maapallon tarkkaa kokoa ja muotoa. Mittaukset tehtiin vuosina 1816–1855 saksalaissyntyisen tähtitieteilijän Friedrich Georg Wilhelm Struven johdolla. Maailmalla ja Unescon maailmanperintöluettelossa on 34 suojeltua Struven-mittauspaikkaa – yksi niistä Põltsamaan linnantornin huipulla.

Kesäkuusta 2023 lähtien portti- ja museorakennuksessa on ollut avoinna kiehtova historiallinen näyttely Põltsamaan linnasta ja ympäröivästä alueesta. Luostarirakennuksessa näyttely alkaa kellarista ja ulottuu seitsemään kerrokseen huipentuen linnan näköalatasanteelle, josta avautuu kaunis näkymä alueelle! Lisäksi kesästä 2024 lähtien vierailijoille on avoinna pysyvä näyttely ”Modernia viiniä ja ruokaa Põltsamaalta”.

Linnan sisäpihan yhdellä sivulla on ruoka- ja viinimuseo, jossa kävijä saa tietää, että Põltsamaalla on aikoinaan vuosikymmeniä valmistettu neuvostokosmonauteille ruokaa avaruuden valloitusretkille. Tuubeihin puristettua superfoodia!

Põltsamaa tunnetaan jopa Suomessa ennen kaikkea nenäonteloita kutkuttavasta tulisesta sinapista, jonka peräti 65 vuoden kunniakas taival kuitenkin vastikään päättyi. Põltsamaa Kange -sinapin valmistus paikallisesti loppui huhtikuussa 2026. Tuotetta ryhdyttiin valmistamaan Latviassa ja kuulu tuubi sai uuden ulkoasun Felix-tuotemerkin alla.

Saa nähdä, nostattaako muutos jo ilmi leimahtaneen paikallisen tuohtumuksen lisäksi sinappiboikotteja tai peräti valmistuksen kotiinpaluuta.

Türin salainen leipomokahvila

Automatkailijalta alkaa usko loppua. Olemme saaneet paikallisilta kuuman vinkin, mutta voiko olla, että auton navigaattori on vienyt meidät aivan väärille jäljille? Navin mukaan olemme jo likellä, mutta teollisuusalueella näkyy vasemmalla autonraatoja ja oikealla junanraatoja, joukossa myös vanhoja punakylkisiä VR:n dieselvetureita.

Samliku Pekker -kyltti kuitenkin paljastaa, että alueen perällä tosiaan majailee kehuttu pienleipomo!

Astumme pieneen perheomisteiseen leipomo-kahvilaan, joka tuoksuu hyvältä. Vastaleivotulta leivältä.

Tiskin takana hyörivät Eva ja Raído Soosaar. He kertovat aloittaneensa leipomoyrittäjinä parinkymmenen kilometrin päässä Samlikussa, mutta siirtäneensä tuotannon Türiin vähän isomman asutustaajaman lähelle.

– Täällä aloitimme vuonna 2024 ja jo nyt meille on kasvanut paikallisista monia kanta-asiakkaita, Raído Soosaar myhäilee. Aiemman työurallaan hän työskenteli useiden tallinnalaisten ravintoloiden keittiöissä.

Kehitystä eli pienleipomon vakaata suosiota ei ole syytä ihmetellä, kun maistaa ihana sitkasta ja rapeakuorista hiivaleipää, kanelikierteitä tai pistaasikreemillä koristeltuja lehteviä croissanteja.

Eläinsafarilla autolla Virossa

Automatkailija voi yllättää itsensä Virossa päätymällä eläinsafarille. Se onnistuu, jos suuntaa Toosikannuun.

Perille täytyy haluta löytää, on paikka sen verran syrjässä isommilta ajoväyliltä. Tiet kaventuvat, mutta ovat hyväkuntoisia ja navigaattori vie erehtymättä kohteeseen. Jos luonnonpuistoon on mielimässä suoraan Tallinnasta, on ajomatkaa noin sata kilometriä ja sen taittaa puolessatoista tunnissa. Rautatieasema on vain viiden minuutin ajomatkan päässä ja kyyditys edestakaisin onnistuu ennakolta varaamalla. Junamatka Tallinnasta kestää tunnin verran.

Toosikannu Looduspark on peräti tuhannen hehtaarin laajuinen luonnonpuisto, jossa muun muassa käyskentelee yli 500 punahirveä, oppaaksemme käyvä Leo Kass kertoo.

Jos termi punahirvi ei ole tuttu, niin se on sama eläin kuin isokauris eli saksanhirvi. Täysikasvuinen jalokauris on näyttävä ilmestys ja voi painaa jopa 200 kiloa. Saksanhirvien näyttävät sarvet voivat painaa kymmenenkin kiloa.

Saksanhirvet ovat selvästi suurempia kuin metsäkauriit tai valkohäntäkauriit. Suomessa ei ole vakinaista tai lisääntyvää saksanhirvikantaa. mutta on arvioitu, että ilmaston yhäti lämmetessä on todennäköistä, että laji leviää Keski-Euroopan niityiltä ja metsistä myös Suomeen.

Juuri nyt syyskuun lopulla on sikäli otollinen aika tarkkailla saksanhirviä, että käsillä on kiima-aika. Uroshirvet kuopivat maata ja juoksentelevat rauhattomasti omaa naaraskatrastaan vartioiden. Jostain kuuluu kiimainen mylvintä ja pian muutama muu uroshirvi vastaa omalla mylvinnällään.

Kun ottaa kiikarit käyttöön, voi laskea, että samaan aikaan näkökentässä niityllä ja metsän rajassa on 60–70 saksanhirveä. Kaikkiaan niitä on alueella noin 500 yksilöä, puolet uroksia, puolet naaraita.

– Katsokaas tuonne, Kass vinkkaa.

– Eikö ole komea uros, 12-piikkiset sarvet, todennäköisesti noin kymmenvuotias.

Jotkut uroshirvet ovat tarkoituksella kuopineet ruokomättäitä sarviinsa, jotta ne näyttäisivät kookkaammilta ja pelottavammilta kilpakosijoiden silmissä. Ilmassa on väreilyä ja toiveita, mutta emme kuitenkaan kohtaa taistelua, jossa sarvipää iskee sarvipäätä.

Eläinsafarilla voi tavata myös mufloneita – jos onnistaa. Ja jos ei heti muistu mieleen koulun penkiltä, niin muflonit ovat Euroopan ainoa alkuperäinen villilammaslaji. Maisemanhoitajanakin mainio eläin on väritykseltään lähinnä tummanruskea, mutta valkoisia jalkojen alaosat ja turpa ovat hauskoja piirteitä.

– Ne ovat varovaisia otuksia. Piiloutuvat melkein aina, kun haluaisin näyttää niitä kävijöille, Kass manaa.

Eivätkä muflonit näyttäydy tälläkään kertaa.

Alueella esiintyy myös metsäkauriita ja useampia pienempiä nisäkkäitä. Karhujen ja susien varalta aluetta kiertävät aidat tarkastetaan kahdesti viikossa.

30 eurolla omin päin

Saksanhirviin voi tutustua omalla autolla. Jos tulee vain kiertämään noin 9 kilometrisen reitin, niin se maksaa 30 euroa. Reitille myydään aikoja vartin välein porrastetusti, jottei matkalla muodostu autojonoja.

Jos yöpyy, kierros alueella on ilmainen. Vilkkain kävijäsesonki on heinäkuulla. Tyypillisin viipymä on yhden yön yli, mutta kahdeksi yöksi majoittuvien määrä on ollut kasvussa.

– Jotkut ovat kyllä aika ajattelemattomia muita kohtaan eli astuvat ulos autosta, jotta voivat yrittää ottaa selfieitä eläinten kanssa. Kun oven avaa, karkaavat joskus hyvinkin lähellä tarkkailtavat saksanhirvet heti etäämmälle.

Jykevistä pyöröhirsistä rakennettu aittamajoitus on tyylikäs. Paikan maine ja suosio on lähtenyt kasvuun. Päärakennusta paraikaa laajennetaan, jonka jälkeen petipaikkojen määrä kasvaa merkittävästi.

Päärakennuksen ravintolassa voi illastaa ja illan tullen saunoa savusaunassa, joka on rakennettu tekolammen keskelle syntyneelle saarelle. Oli muuten muhkeat löylyt.

Kolmen sukupolven ratsastustila

Raplassa sijaitsee ratsutila, jonne vie kiemurteleva soratie. Tien kaventuessa ei kannata luovuttaa, sillä perillä odottaa monipuolinen ja viehättävä maatila, jonka talleissa ja tiluksilla on kaikkiaan 60 hevosta, sekä lampaita, kaksi aasia ja yksi alpakka, joka luulee olevansa lammas.

Hymyileväinen Kristiina Raudnagel odottaakin jo Juurimaa Tallin rakennusten edustalla.

Kilparatsastaja ja ratsutilayrittäjä kertoo, että perhetilan osti hänen isoäitinsä. Äiti jatkoi ylläpitoa ja nyt on hänen vuoronsa. Ratsastusretkiä on nyt järjestetty hieman yli 20 vuoden ajan, joten virolaiset harrastajat tuntevat paikan jo varsin hyvin, suomalaiset eivät vielä.

– Meillä voi ratsastaa, olipa aiempaa kokemusta tai ei, Raudnagel tähdentää.

Ensikertalaiset nousevat hevosten selkään ja suuntaavat avoimelle tasaiselle niitylle tai ulkomaneesille, kokeneemmat voivat sukeltaa kapeammille väylille metsän siimekseen.

Ja jos paikalle saavutaan perhekunnittain, jossa vain osa käy ratsastamassa, voi loppuseurue rapsutella lampaita tai kaneja ja käydä valvotusti tervehtimässä karsinassa olevia hevosia.

Kävelemme kaatosateessa kauemmalle laitumelle, jonka takareunassa käyskentelee 12 hevosen lauma. Raudnagelin ei tarvitse kovin kauaa kolisutella muovista herkkuastiaa, kun hevoset jo nostavat päänsä ja tietävät mitä on luvassa. On vaikuttava näky, kun lauma juoksee yhtenä ryppäänä kohti.

Toisen silmänsä menettänyt valkoinen hevonen hirnahtaa herkkuja rynnivässä joukossa. Muut hevoset rauhoittuvat heti ja antavat tilaa. Tässä laumassa marssijärjestys on selkeä. Raudnagel kertoo, että yksisilmäinen on lauman johtaja, jota muut hevoset kunnioittavat, aina ja poikkeuksitta.

Jokainen saa vuorollaan oman herkkupalansa.

Ihmemies Jakobsonin ulkoilmamuseo

Jotkut ehtivät lyhyenkin elämänsä akana saavuttamaan paljon. Yksi tällaisista monitaitureista on C. R. Jakobson (1841–1882).

Lyhyestä elämästään huolimatta ehti jättämään jälkensä moniaalle. Mitähän kaikkea hän olisi saavuttanutkaan, jos oli saanut elää pidempään kuin hieman yli 40-vuotiaaksi?

Carl Robert Jakobson oli poliitikko, kansankynttilä, tieteellinen maanviljelijä, kartanonherra, naisten oikeuksien puolustaja, runoilija, toimittaja, puutarhuri sekä karjankasvattaja, joka haki oppia vierailemalla monissa eri maissa kuten Suomessa ja muissa pohjoismaissa.

– Täällä tavataan sanoa, että maatila ilman puutarhaa ja mehiläisiä on kuin keitto ilman suolaa, opas Kersti Kaas kertoo ja johdattaa meidät aidatulle vehreälle puutarha-alueelle.

Puutarhassa kasvaa monien hyötykasveja sekä omenapuita. Alueella tarhataan mehiläisiä, joten myös hunajan tuotanto on taattua. Nurmipinnalla siellä täällä olevat kuopat eivät kerro kieli myyristä vaan supikoirista, jotka ovat etsineet matoja ruuakseen.

Kurgjassa sijaitseva ulkoilmamuseon kaikki rakennukset kuten erittäin näyttävä päärakennus torneineen on tehty Jakobsonin omien piirustusten mukaan. Muita rakennuksia ovat hirsiset aitat, karjanavetta ja mylly.

Maatilalla toiminta alkoi vuonna 1874 ja moninainen tuotanto jatkuu edelleen.

Arvokkaasti ikääntyneessä harmaapintaisessa riihikahvilassa voi kahvitella tai aterioida, jolloin lautasella on pääasiassa maatilan kasvatettuja raaka-aineita.

Piestassa omenoiden varassa

Pärnumaalla sijaitsevalta maatilamuseolta ja Piesta Kuusikaru -omenatilalle mukavan lyhyt ajomatka. Kohteiden välistä etäisyyttä on noin 25 kilometriä. Vuonna 1868 perustettu perhetila Vändran metsien keskellä Soomaan kansallispuiston reunalla.

Laajat luomuomenatarhat ja omista omenoista valmistettavat tuotteet pitävät perhetilan väen ahkerana ja tuovat elannon. Matkailupalveluille on myönnetty EUROPARC-liiton kestävän matkailun sertifikaatti.

Isäntä Hardi Nigulas esittelee tilaa sujuvaksi suomeksi. Nyt vaalitaan pitkiä perinteitä, sillä tilan perustaja Gustav Jürgenstein on Hardin isoisoisoisä. Tilan kunnostus alkoi vuonna 2014. Sherlock-koiran vastuulla on pitää vesirotat loitolla omenatarhasta.

Tilakierros on etukäteen varattavissa, jolloin siihen voi liittää lounaan tai kahvittelun.

Tuliaisten hankinta luonnistuu pienessä maatilakaupassa, joka on auki päivittäin. Luomuomenamehun lisäksi tarjolla on glögin tapaista mausteista omenajuomaa, mintulla ryyditettyä omenasiirappia ja omenaviinietikkaa. Tilalla on myös kahvila ja mahdollisuus yöpyä. Suomalaisittain tärkeä tieto on, että loma-asunnossa on puulämmitteinen sauna.

– Olemme yksi Pärnumaan pienimmistä majoituspaikoista. Joenrantamökissä on tilaa kahdelle hengelle, mukavasti neljälle ja enintään viidelle hengelle.

Yöpyminen maksaa noin 100–150 euroa yöltä.

Parvekülan kelluvat villat

Parvekülan kelluvat huvilat eivät aiheuta merisairautta, sillä ne keinahtelevat vain vähän Raplamaan Vigala-joella. Joella ei ole ohikulkuliikennettä, joka aiheuttaisi aaltoja. Rantaan kytketyt huvilat on kytketty myös toisiinsa.

Huviloiden ponttonit ovat toisiinsa kytkettyjä entisiä muovisia ruokaöljytynnyreitä, jotka saavat näin uuden käyttötarkoituksensa.

Suurin osa villoista on 60-neliöisiä, jossa on petipaikka viidelle hengelle. Sisältä löytyy kolmen hengen sähkösauna. Sisällä on myös pieni keittiö. Terassilla on kylpypalju ja tilaa 18 neliötä. Aurinkokatolla on väljyyttä 54 neliön verran.

– Täällä voi astua olohuoneesta terassille ja alkaa kalastamaan. Veden syvyys tällä kohdin on kahdeksan metriä, kertoo Alar Tool ja pyytää käymään peremmälle.

Huvilat pinnat ovat viimeisteltyjä ja tilat sisustettu tyylikkään valoisin värein.

– Idea syntyi, kun vaimoni isoäiti näki kelluvia huviloita Suomessa ja toi idean mukanaan. Siitä se lähti.

Viiden hengen kelluva huvila maksaa sesongista ja viikonpäivästä riippuen 350–425 euroa yöltä, viikonlopuksi (pe-su) hinta on 550 euroa. Tarjolla on myös kaksikerroksinen kelluva huvila, jossa on nukkumasija peräti 20 hengelle.

Matkailijoille on tarjolla monenlaista puuhaa seitsemän hehtaarin laajuisilla mailla: paintballrata, melontaa, vaellusmaastoja ja polkuveneitä. Ja jos haluaa omaan rauhaan, voi varata itselleen saunalautan, joka voidaan hinata joella omaan rantaan.

Lisää kohteista

Puiduait

Mokko Maahotell

Põltsamaan linna

Samliku Pekker -leipomo

Toosikannu Looduspark

Juurimaa Tall

Jakobsonin maatilamuseo

Piesta Kuusikaru

Parveküla