Pääkirjoitus: Miten pääsemme päästöistä?
Heinäkuun helteet tuottivat tällä kertaa EU:n komission suunnalta uutisia, joille olisi vielä vuonna 1990 naurettu vatsa kippurassa: kaikkea ne kesätoimittajat keksivätkin! Vaan nytpä ei naurata.
Uutinen koski lakipakettia, jolla aiotaan vähentää kasvihuonekaasujen nettopäästöjä ainakin 55 prosenttia vuoteen 2030 mennessä. Vertailukohtana on vuosi 1990. Autoilun näkökulmasta asian ydin on, että pakettiin sisältyvät entistä tiukemmat henkilö- ja pakettiautojen päästörajoitukset. Nyt tavoitteena on vähentää uusien autojen päästöjä 55 prosentilla vuoteen 2030 mennessä, ja kokonaan päästöttömiä uusien autojen tulisi olla vuonna 2035. Vertailukohtana uusien autojen päästöille on kuluva vuosi.
Vaikka komission päätös vielä vaatiikin jäsenmaiden hyväksynnän, on suunta selvä.
Suomi tuskin haraa vastaan näille linjauksille, sillä meillä on jo julkaistu tavoite, jonka mukaan vuoteen 2045 mennessä koko liikenteen pitäisi olla päästötöntä. Suomi siis haluaa olla edelläkävijä, ja pyrkii EU-maiden eturiviin liikenteen päästöjen vähentäjänä.
Tavoite on erittäin kunnianhimoinen, kun muistetaan maamme yhdyskuntarakenne, julkisen liikenteen palveluverkoston vajavaisuus, vuodenaikojen vaihtelu ja lapsenkengissä oleva latausverkosto.
Enää ei ole kysymys siitä, pääsemmekö päästöistä. Nyt on etsittävä kaikki mahdolliset vastaukset kysymykseen: miten. Tekninen kehitys on huimaa, ja EU-linjaukset ovat antaneet sille suunnan. Kansallisesti ratkaistavaksemme jää, miten saamme teknisen kehityksen hyödyn realisoitua Suomen teille.
Suomessa on kautta aikojen kipuiltu autoilun kalleuden vuoksi. Autovero, polttoainevero, käyttövoimavero – verotus on aina ollut suomalaisen autoilun kustannusten keskiössä. Asian toinen puoli on, että tätä liikenteestä joka vuosi kerättyä, kahdeksan miljardin euron veropottia on voitu jakaa vuosittain valtion talousarviossa erilaisiin julkisiin palveluihin, esimerkiksi terveydenhoitoon, koulutukseen, varhaiskasvatukseen tai vanhustenhoitoon.
On vaikea löytää helppoa ja kivutonta tapaa uudistaa ikääntynyttä ajoneuvokalustoamme uusien tavoitteiden mukaiseksi. Autot ovat valtaosaltaan yksityisomistuksessa, ja niistä on maksettu aikanaan kalliisti. Vaihtaminen uuteen tai edes uudempaan ei ole yksinkertaista, sillä liikkuminen on suomalaiselle asumisen jälkeen toiseksi suurin kuluerä.
Joukkoliikenteen kyky vastata haasteeseen on myös monisyinen. Joukkoliikenteessäkin kaluston tulisi edustaa uusinta tekniikkaa, ja bussien ja junien pitäisi kulkea hyvällä täyttöasteella – muutaman henkilön kuljettaminen isolla välineellä ei ole järkevää. Koko Suomen kattaminen toimivalla joukkoliikenteen palvelulla on sekin mahdottoman tuntuinen haaste. Toki voi olla niin, että 30 vuoden kuluttua asiaan on ratkaisu, jolle me tänä päivänä vain nauraisimme.
Juuri nyt tarvitsemme laaja-alaista ratkaisujen etsintää. Yhdellä osa-alueella toimiva keino voi kostautua seurannaisvaikutuksina, jotka vaikeuttavat tavoitteisiin pääsyä tai joista aiheutuu uusia ongelmia. Meillä on osaamista ja asiantuntemusta, ja kaikki mahdollinen osaaminen on nyt otettava yhteisten ratkaisujen tueksi. Päästöttömään liikenteeseen ei voida tähdätä pelkkien ideologisten ajatusten voimalla, vaan liikkuminen ja liikenne on huomioitava osana yhteiskunnan toimintaa. Kotitalouksien maksukykyäkään ei voi sivuuttaa.
11.8.2021 Eila Parviainen
