13.1.2015

Pääkirjoitus: Pois tabujen varjosta

Vaikenemalla ongelma ei selviä. Tämä ajatus on tullut vahvasti mieleen, kun on seurannut syksyn uutisointia vakavista tieliikenneonnettomuuksista.

Vaikenemalla ongelma ei selviä. Tämä ajatus on tullut vahvasti mieleen, kun on seurannut syksyn uutisointia vakavista tieliikenneonnettomuuksista.

Perinteisesti viestintävälineet ovat väistäneet mainitsemasta sanaa itsemurha silloinkin, kun asiasta ei juuri ole epäselvyyttä. Vaikenemista perustellaan sillä, että itsemurhista puhuminen antaa heikossa tilanteessa olevalle ihmiselle vinkin: näin voit tappaa itsesi.

Nälkäinen media kuitenkin näkee traagisissa kuolemissa mahdollisuuden koskettavaan uutisointiin. Jo tuoreeltaan kerrotaan surullisen tarkkaa ja yksityiskohtaista tarinaa onnettomuuksista, joissa yksi peruuttamattomaan ratkaisuun päätynyt ihminen surmaa itsensä ja vie mukanaan viattomia läheisiään.

Näin yksittäiset raa’at tapahtumat nousevat suuren yleisön riepoteltavaksi. Läheiset, jotka jo joutuvat kärsimään itse tapahtuman seurauksena, joutuvat sietämään lisäksi kipeiden asioiden julkista riepottelua päivästä toiseen. Se ei ole oikein.

Tutkijalautakuntien selvitysten perusteella liikenteessä tapahtuu itsemurhia vuosittain noin 20—30 eli yli kymmenen prosenttia kaikista liikennekuolemista. Lisäksi tulevat itsemurhayritykset, jotka epäonnistuvat.

Itsemurhien määrä suhteessa liikennekuolemien kokonaismäärään on niin iso, että sitä ei voi jättää huomiotta. Ilmiöstä on puhuttava. Yksittäisistä tapauksista ei niinkään.

Itsemurha liikenteessä ei ole liikenneturvallisuuskysymys, niitä ei voida ratkoa liikenneturvallisuustyön keinoin. Silti ne näkyvät liikenneturvallisuustilastoissa. Liikenneturvallisuuden kehitystä olisi aina arvioitava tilastoilla, joista tahallisuudet on poistettu. Tätäkin tärkeämpää on löytää keinot vähentää ihmisten tarvetta äärimmäisiin ratkaisuihin.

Tiedetään, että itsemurhan tehneistä monet ovat oireilleet pitkään ja käyneet terveydenhuollon asiakkaina. Tuleeko lääkärikäyntien yhteydessä puheeksi autolla ajaminen? Pystyykö hoitoketju keventämään yksittäisen ihmisen henkistä kuormaa riittävästi? Onko terveydenhuollolla ja sosiaalitoimella keinoja ohjata pahan olon purkaminen muuhun kuin itsensä ja läheistensä vahingoittamiseen?

Viimeaikaisten tapahtumien valossa näyttää siltä, että keinot ovat kateissa tai niitä ei ainakaan käytetä tarpeeksi. Tähän on saatava muutos. Tarvitaan hoitohenkilökunnan valppautta ja välittämistä. Tarvitaan osaamista tunnistaa purkautumiskynnyksellä olevat tilanteet. Tarvitaan resursseja ongelmien hoitamiseksi. Ja ennen kaikkea: ongelma on tiedostettava, sitä ei saa vaieta pois.

Teksti on julkaistu Moottori -lehden 1/2015 pääkirjoituksena.

Luetuimmat