Ei kesää talven keskelle – näin huonosti kesärenkaat toimivat talvikelissä

Talvirenkaita käytetään ihan syystä – kokeilimme kesärenkaita järven jäällä uudessa ja vanhassa autossa nähdäksemme, miten huonosti ne oikein toimivat. Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Moottorissa 3/2016.

Ei voi olla totta! Kyllä se siihen jämähti. Mikään kikka ei auta – varovainen kaasutus, edestakaisin heijaaminen, käsijarrun vetäminen puoliväliin: kaikki turhaa. Kuuluu vain kovaa viuhunaa, kun takapyörät taistelevat olematonta kitkaa vastaan. Auto ei hievahdakaan.

Nousen ulos katsastamaan tilanteen. Järven jää on niin liukas, että vaikka jalassa on traktoripohjaiset talvikengät, pystyssä pysyminen käy työstä. Kuvaaja-avustajat, Jari ja Lauri, kiiruhtavat paikalle työntöavuksi. Emme voi pidätellä naurua.

Näky on kieltämättä aika koominen: testiautomme, Volvo 940, on jäänyt jumiin täysin tasaiselle jäälle, ja vieläpä kauas radan reunalla olevasta lumipenkasta. Viaton, kaasulla tekemäni U-käännösyritys lipesi miltei 360 asteen pyörähdykseksi. Kävelyvauhdissa.

En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Toisaalta: enpä ole milloinkaan ajanut autoa jäällä kesärenkain – saati sitten takavetoista. Hymyt hyytyvät, kun alamme miettimään, millaista elämä olisi ilman talvirenkaita. Puistattaa, eikä se johdu järvellä puhaltavasta viimasta.

Kitkarengastakin salakavalampi

Miksi kesärengas sitten on talvikelillä niin kelvoton? Tähän on useita syitä. Yksi tärkeimmistä on se, että renkaan kuvio on suunniteltu pitävämmälle pinnalle, eli siitä puuttuvat nastattoman talvirenkaan pitoa tuovat lamellit. Toisekseen kumiseos on jäälle ja lumelle liian kova.

Vaaralliseksi kesärenkaalla ajamisen tekee myös salakavaluus, joka vaivaa myös kitkarengasta tietyissä olosuhteissa silloin, kun siirrytään lumelta jäälle. Kesärenkaalla tuo talvinen siirtymä on vieläkin yllättävämpi, ja se koskee paljaan asfaltin sekä jään pitoeroa.

Juuri kun kesärenkailla ajava kuski on tuudittautunut normaaliin pitoon kuivalla tiellä, seuraavassa mutkassa tai risteyksessä ilmestyvä jäälätäkkö romahduttaa kitkan nollaan. Sitten mennäänkin kuin robottiautolla ikään – ilman kuljettajaa, vain auton turvajärjestelmiin luottaen.

Halusimme todistaa tällaisen tilanteen ihan omakohtaisesti, joten valjastimme testikäyttöön keskisuomalaisen, järven jäälle auratun radan..

Turvajärjestelmillä ja ilman

Otimme kokeeseen kaksi ääripään ajoneuvoa: uuden auton, jossa ajamista helpottavat aktiiviset turvajärjestelmät sekä sellaisen vanhemman auton, missä hallinta on pelkästään ratin ja selkänojan välissä. Ja tällaisiahan kulkupelejä meillä autojen vanhainkoti -Suomessa riittää.

Tyypillistä nykyautoa edustaa etuvetoinen, lähes pakasta vedetty, parituhatta kilometriä ajettu Volvo V60 T3, joka on varustettu automaattivaihteistolla sekä nykytapaan tietysti lukkiutumattomilla jarruilla, vetoluistonestolla ja ajonvakautusjärjestelmällä.

Sen vastaparina toimii ikäisekseen erittäin hyväkuntoinen vuosimallin 1991 Volvo 940 Turbo, jolla on ajettu vain reilut 130 000 kilometriä. Takavetoinen kartanovaunu on niin ikään automaattivaihteinen, mutta ainoana turvajärjestelmänä siinä on lukkiutumattomat jarrut.

Kun tämä Volvo valmistettiin 25 vuotta sitten, luistonesto oli kallis erikoisvaruste, eikä ajonvakautus ollut vielä lainkaan yleistynyt. Kitkatyyppinen tasauspyörästön lukko tekee perän tavallistakin levottomammaksi, joten nyt on otettava kaikki vanhat vastaohjauskikat käyttöön.

Kuluneet vastaan uudet

Kokeen ytimen muodostavat renkaat. V60:ssa nastarenkaat ovat tyyppiä Nokian Hakkapeliitta 8, jotka tarjoavat suurin piirtein parasta jääpitoa mitä nykyään rahalla saa. Kesärenkaina pyörivät Pirelli Cinturato P7:t, uudessa autossa luonnollisesti uudet, kuten talvirenkaatkin.

940:n alla puolestaan ovat muutaman vuoden ikäiset Hakkapeliitta 5:t, jotka niin ikään edustivat aikanaan jääpidossa alansa huippua. Vaikka renkaat ovat käytetyt, niissä on kutakuinkin kaikki nastat tallella ja kulutuspintaakin reilusti lain salliman rajan ylitse.

Nämä hakkikset eivät kuitenkaan enää tarjoa samaa pitoa kuin uutena siksikään, että kumiseos on vuosien saatossa kovettunut. Sama pätee vanhan Volvon sinänsä hyväkuntoisiin Hankook-kesärenkaisiin: niidenkin kovuuden pystyy tuntemaan jo koskettamalla renkaan pintaa.

Emme pyrkineet tekemään mitään tieteellistä koetta, vaan havainnollistamaan asiaa tavallisen autonkäyttäjän näkökulmasta. Ennen kaikkea meitä kiinnosti, miten huono kulunut kesärengas olisi autossa, missä ei ole ajonvakautusta auttamassa. Ja huonohan se oli.

Talvirenkailla menee hyvin

Tarkastelimme renkaita kolmella osa-alueella: ajettavuus, etenemiskyky sekä jarrutusmatka.

Kahteen ensin mainittuun haimme kontaktia vaihtelevia kaarteita sisältävällä radalla, jossa ajoalusta vaihteli pehmeämmästä jäästä täysin sileään, saippuanliukkaaseen jäähän.

Aloitimme talvirenkailla. Niillä varustetut Volvot olivat liukkaalla helppoja ajettavia, mutta luonteeltaan täysin erilaisia. Uudempi auto menee etuvedon turvin vakaasti kuin juna, ja moderni ajonvakautus auttaa auton kääntymistä jarruttamalla yksittäisiä pyöriä tarpeen mukaan.

Vanha takavetoinen kääntyy etuvetoiseen nähden täysin eri kulmassa: oikeastaan ainoa oikea tapa viedä autoa jääradan mutkan lävitse on heittää se leveään luisuun, jota kontrolloidaan kaasupolkimella ja vain minimaalisilla ohjauspyörän liikkeillä.

Tämä on mahdollista ennen kaikkea siksi, että eturenkaat säilyttävät sivupitonsa kohtuullisen hyvin, ja vain sutivat takapyörät luistavat sivusuunnassa.

Näin auton käytös säilyy yliohjautuvana eli se ei pyri puskemaan ulkokaarteeseen, ja hallinta on osaavalle kuskille melko helppoa.

Kesärenkailla kehnosti

Kesärenkain samat autot yllättivät, mutta eri syistä. Uusi Volvo oli uunituoreilla kesäkumeillaan edelleen hämmästyttävän helppo hallittava, ja ajonvakautus pysyi tilanteen tasalla. Tarkemmin asiaa analysoitaessa pidon tunteen valheellisuus tuli kuitenkin esiin.

Havaitsimme pian, että vaikka pidimme V60:lla nopeudet hyvin alhaisina, kesärenkailla ajolinjat levenivät aivan liian laajoiksi etenkin radan liukkaimmissa kohdissa. Nyt alla oli leveä jäärata, mutta tavallisella tiellä penkat olisivat väistämättä tulleet tutuiksi.

Entä sitten vanha Volvo? Kuten jutun alussa kävi selväksi, emme oikein tienneet, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Kuluneet kesärenkaat romahduttivat etupyörienkin pidon, joten perän liikkeiden oikaisu kävi mahdottomaksi. 940 irtosikin laajaan nelipyöräluisuun jo kävelyvauhdissa.

Lopulta auton pyörähtämistä ei voinut millään välttää, vaikka kuinka ennakoi. Tuomio oli selvä: ajokelvoton! Olimme yhtä mieltä siitä, että tällä yhdistelmällä emme uskaltaisi lähteä kotipihaa pidemmälle. Liukastuminen bussipysäkille kävellessäkin olisi pienempi paha.

Sutii, muttei kiihdy

Etenemiskykykin on kesärenkain tuskastuttavan hidasta. Havaitsimme tämän konkreettisesti, kun yritimme nostaa nopeutta jarrutuskokeessa vaadittuun 50 km/h tasoon. Tämänkin vaatimattoman vauhdin saavuttaminen oli työn ja tuskan takana, eikä nyt ollut edes mäkiä.

Uusi Volvo on sinänsä helppo etenijä. Parasta on vain painaa kaasu pohjaan, antaa vetoluistoneston hoitaa hommat ja odotella – pitkään. Kun V60 sitten kengitettiin nastarenkain, tuntui aivan siltä kuin autosta olisi tullut nelivetoinen. Kiihtyvyyden ero oli huima.

Vanhan Volvon suoritus oli jälleen täyttä komiikkaa. Talvirenkailla saavutimme viidenkympin vauhdin kohtuullisen helposti, mutta kesärenkailla tehtävä tuntui alussa mahdottomalta. Takapyörät jauhoivat tyhjää jo pintakaasulla, ja lisäksi perä pyrki jatkuvasti rinnalle.

Lopulta saimme kuin saimmekin 940:n kiihtymään toivottuun nopeuteen, mutta meno oli hurjan tuntuista – ja ulkopuolelta katsottuna myös hurjan näköistä, kun auto eteni jatkuvassa luisussa puolelta toiselle heittelehtien. Miten olisi käynyt kärkikolmion takaa kiihdytettäessä?

Pysähtyy, sitten joskus

Jarrutuskokeiden areenana toimi hivenen loskainen, epätasainen jää, jonka päälle satoi mittausten aikana räntää. Tällainen alusta simuloi erittäin hyvin tavallista kevättalvista tienpintaa. Lämpötila oli, kuten edellä selostettujen ajokokeidenkin aikana, asteen–pari plussan puolella.

Aloitimme hidastuksen hieman yli 50 km/h nopeudesta, ja pysäytimme auton nollaan. Satelliittipaikannukseen perustuva V-Box -mittalaite rekisteröi suorituksen nopeusvälillä 50–5 km/h. Viimeinen 5 km/h jätettiin pois, koska tällä nopeusvälillä tuloksiin tulee eniten hajontaa.

Vaikka nyt käytetty jää näytti suosivan aivan uunituoretta kesärengasta, uudemman Volvon jarrutusmatkat olivat silti yli 15 prosenttia pidemmät talvirenkailla varustettuun verrattuna. Satasen nopeudesta hidastettaessa tämä merkitsisi kymmenien metrien lisäystä pysähtymismatkaan.

Kokeessa saadut tuntumat vahvistivat tuloksen. Kesärenkailla V60 ei oikeastaan vaikuta hidastuvan, vaan liukuvan kuin kelkka. Ja jälleen kerran: olimme liikkeellä täysin tasaisella järven jäällä. Tien kallistukset tai vaikkapa jyrkkä alamäki tekisivät pysähtymisestä miltei mahdotonta.

Esteellä tavataan

Vanhan Volvon suoritukset alleviivasivat lopulta kesärenkaiden karuimman puolen. Kuluneet ja kovettuneet renkaat venyttivät jarrutusmatkat todella pitkiksi: uuteen, nastarenkailla varustettuun Volvoon verrattuna lisäystä tuli peräti 65 prosenttia.

100 km/h nopeudesta jarrutettaessa tämä tarkoittaa sitä, että kun talvirenkailla varustettu auto on jo pysähtynyt, kesärenkailla oleva törmää esteeseen jopa 60 km/h nopeudella! Tämä siis sillä pitävämmällä jääpinnalla – peilijäällä törmäysnopeus olisi vielä paljon kovempi.

Siinä purtavaa päättäjille.

Teksti: Jussi Saarinen Kuvat ja video: Jari Saarentaus Tekninen avustus: Lauri Ahtiainen