Koeajo: Alfa Romeo Giulia – läpeensä aito
Alfa Romeo Giulia ansaitsee kaikki ylisanat. Hyvää: ohjaus, ajettavuus, merkin luonteen palauttaminen. Huonoa: etuistuimet.
Samalla kun kirjoitan tätä juttua, otan kulauksen taannoiselta Italian-matkalta mukaan tarttuneesta San Benedetto -kivennäisvesipullosta. Korkkia sulkiessani tajuan, miten paljon Alfa Romeossa onkaan samaa.
Vastakohtia vastakohtien perään.
Pullo on kauniisti muotoiltu, mutta vähän löysää muovia.
Toisaalta vesi kuplii ihanasti suussa.
Korkin valujäljet hankaavat sormia.
Mutta kierteet ovat lyhyet. Välähdyksenomainen ranneliike, niin hiilihapot ovat suojassa.
Kyse on viha–rakkaussuhteesta, italialaisesta tavasta tehdä asioita – vain täydellisyys kelpaa, muuten antaa olla.
Vanhat numerot mielessä
Omistin aikanaan ihanan herkän Alfa Romeo 156:n. Siksi kuuluin heihin, joiden mielestä isompi 159-seuraaja oli pelkkä lihava laiskimus.
Ja siksi odotin uuden Giulian Suomi-koeajoa intohimoisesti. Ensikoeajo tukholmalaisella rata-alueella pari kuukautta aikaisemmin oli muistissa, mutta löytyisikö nyt jotain, mikä himmentäisi hehkua?
Eipä löytynyt.
Mutkat suoriksi
Tämäkin tarina kiteytyy ohjaukseen. Siinä Alfa Romeo Giulia eroaa kaikista muista autoista.
Vanhat refleksit palasivat mieleen kuin itsestään. Tuntuma on tismalleen yhtä hetkinen kuin silloin joskus – kaistanvaihdoissa riittää todella pieni kääntö, eivätkä kädet puhu italiaa jyrkemmissäkään kulmauksissa.
Mutkatiellä alusta seuraa hienosti ohjauksen osoittamia polkuja. Jos innostuu kenkimään, perä lähtee märällä asvaltilla äkkiä irti. Takaveto ei kuitenkaan vie kuskia, sillä ajonvakautus pitää auton määrätietoisesti tien suunnassa.
Siinäkään ei ole mitään uutta. 156-mallin myöhemmissä versioissa saimme tottua vakautuksen alituiseen vahtimiseen, niin etuvetoinen kuin auto olikin. Merkin nykyinen italowestern-omistuspohja ei selvästi tahdo ottaa kardaanivedon kanssa riskejä.
Entä sitten se suoraan ajo.
Ei uskoisi, että tämä on se sama ohjaus, jonka avulla Giulian saa kääntymään yhtä nopeasti kuin San Benedetto -pullon korkin. Ratti stabiloituu keskiasentoonsa, silti perimmäisen herkkyytensä säilyttäen.
Aitoa dynaamisuutta
Oikeastaan ainoa Giuliasta puuttuva asia on korkealle laulava Twin Spark -bensiinimoottori. Se ei tosin ole auton vaan nykyajan vika.
2,1-litrainen diesel kuulostaa täyskaasukiihdytyksessä siltä itseltään. Kone kuitenkin vastaa hanakasti kaasuun eikä 8-vaihteinen automaatti ihmettele, joten temperamenttia löytyy lopulta ajettavuuden vastineeksi.
Ajotiloista Dynamic kannattaa pitää aina päällä. Se ei muuta ohjausta ylijäykäksi, alustaa nypyttäväksi eikä voimalinjaa hermostuneeksi. Giulian luonne säilyy elastisen sporttisena, joka saattaa näennäisurheilulliset autot naurunalaisiksi.
Tietää missä istuu
Ajotuntuman kruunaa ohjauspyörä, jonka kehä on sopivan (lue: vanhanaikaisen) ohut ja pehmeäpintainen. Vuosituhannen vaihteen puurattityyliin ei sentään ole palattu.
Muuten retroilua ja nykyaikaa yhdistellään onnistuneesti. Saksalaiset premium-merkit pyyhkivät Giulian laatuvaikutelmalla pöytää, mutta kojelaudan perusmuodot ovat siistit, näytöt tyylikkäitä ja valikoiden käyttö mutkatonta.
Pikku kömmähdyksiä – tietenkin – riittää. Isot vaihdelavat miltei koskettavat vilkku- ja pyyhinviiksiä, etuistuimista on unohtunut tuki ja takaluukun peltinen sulkemisääni pudottaa viimeisetkin syyslehdet pihakoivuista.
Kaikki kuitenkin unohtuu, kun lähtee ajamaan.
Ei pelkkiä vaikutteita
Siinä, että automalli noudattaa valmistajansa pitkiä perinteitä, ei ole mitään ihmeellistä. Sen sijaan kerran menetetyn perimän uudelleen saavuttaminen on paljon, paljon harvinaisempaa.
Joko Alfa Romeolla ovat töissä tismalleen samat insinöörit kuin 1990-luvulla, tai sitten suunnittelijoiden uusi sukupolvi on koeajanut käytettyjä Alfoja ahkerasti. Joka tapauksessa lopputulos on hämmästyttävä. Uusi Giulia ei pelkästään tunnu Alfa Romeolta, vaan on sellainen. Siinä on vissi ero.
