Klassikko: Volvo 244 Turbo – kun Göteborgissa tehtiin turboista ja turvallisuudesta seksikästä

Kantikas 240-sarjan Volvo oli aikanaan turvallisuuden – ja myös tietynlaisen tylsyyden – ilmentymä. Terästykseksi otettiin käyttöön ajan taikasana, Turbo.

Heille, jotka eivät eläneet 1980-luvun autohuumassa, on vaikea selittää millaisen magian termi turbo tuolloin toi. Konepellin alle asennettu ahdin tuntui tekevän mistä tahansa peruskulkineesta muodikkaan, eikä tekohengityksen olemassaoloa peitelty ulospäin – toisin kuin nykyään, kun ahtimet ovat joka auton arkipäivää.

Volvolle turbon käyttöönotto oli osa laajempaa kokonaisuutta, joka nivoutui merkille vähitellen syntyneeseen imago-ongelmaan.

1970-luvun loppupuolelle tultaessa göteborgilaisvalmistajan myyntiluvut olivat kääntyneet laskuun, ja osasyynä tilanteeseen nähtiin turhankin järkevä mallisto. Leipäpuut, 240/260-sarjat, jotka olivat jatkokehitelmiä edellisellä vuosikymmenellä esitellyistä 140/160-sarjoista, olivat kyllä varmoja valintoja, mutta eivät suoraan sanottuna kovinkaan intohimoisia autoja.

Samalla kun Volvot alleviivasivat valmistajansa linjausta turvallisuuden edelläkävijänä, tunnelma ratin takana oli ajoittain yhtä steriili kuin sairaalassa. Ajamisen hauskuus, joka oli ollut vielä 1960-luvun PV 544- ja Amazon-malleissa voimakkaasti läsnä, oli tavoitettava takaisin, ja vieläpä pikaisella aikataululla.

Koska kokonaan uuden ison Volvo-sukupolven kehitys oli vielä pahasti kesken, mielenkiintoa haettiin piristämällä olemassa olevia malleja.

Italiassa valmistettu 262 C -luksuscoupé madalletulla katolla vuonna 1977 sekä perään esitelty urheilullisempi 242 GT avasivat pelin. Ne olivat myös eräänlaisia kaksiovisia henkisiä seuraajia muutama vuosi aiemmin kuopatulle 1800-mallille – tuolle Pyhimykseksi kutsutulle Volvolle kun ei ollut vielä esitelty varsinaista vastinetta. 200-sarjan ajettavuutta kehitettiin muutenkin, ja irvailut traktorimaisuudesta alkoivat muuttua yhä harvinaisemmiksi.

Esimerkki Saabilta

Edellisiä merkittävämpi – ja kauemmas kantava – muutos oli kuitenkin käsillä, kun Volvo lähti pahimman kilpailijansa Saabin vanavedessä ahdettujen moottorien muotivirtaukseen.

Saab oli varustanut 99-mallinsa turbolla jo vuonna 1977, ja vuotta myöhemmin esitellyn suuremman 900-mallin huippuversioon ahdin sisältyi jo itsestään selvänä osana. Monet muutkin valmistajat olivat asiassa aktiivisina: muun muassa Audi, Mitsubishi ja Renault toivat markkinoille omat näkemyksensä ahdetusta henkilöautosta.

Volvon vastaus haasteeseen oli kulmikas yhdistelmä korimuotoilua ja kulkupuolta.

Mallivuodeksi 1981, joka ruotsalaistehtaan tapaan esiteltiin hyvissä ajoin edellissyksynä, lanseerattu 244 Turbo oli kutakuinkin samannäköinen kuin vapaasti hengittävillä moottoreilla vauhditettu sporttinen 240-sarjan GLT. Kromiosia oli korvattu mustilla listoilla niin keulassa, ikkunankarmeissa kuin perässäkin, ja alla pyörivät matalaprofiiliset 195/60 R 15 -renkaat tunnusomaisilla viisipuolaisilla kevytmetallivanteilla.

Maskissa sekä takaluukussa komeilleet Turbo-tekstit yhdessä samana mallivuonna esiteltyjen, aiempaa lyhyempien ja pyöreäkulmaisempien ”turvapuskurien” sekä uusittujen valojen kanssa saivat vuosia vanhaan automalliin hetkessä uutta henkeä.

Poliisien testaama

Turbo, jossa käytettiin Bosch K-Jetronic -polttonesteen suihkutusta, oli malliston voimakkain nelisylinterinen moottorivaihtoehto 155 hevosvoiman tehoineen, ja suorituskyky ylsi vähintään kalleimmissa Volvoissa käytetyn V6-voimanlähteen tasolle.

Sekään ei haitannut, että potkua löytyi sopivat 10 hevosvoimaa Saabin vastaavaa moottoria reilummin. Näillä eväillä 244 Turbo kiihtyi nollasta sataan yhdeksässä sekunnissa, ja kelasi huippunopeutta antiikkisesta aerodynamiikastaan huolimatta 190 km/h. Nykyään perhe-, mutta aikanaan urheiluautomaisia arvoja.

Vaikka kyseessä oli Volvon ensimmäinen ahdettu henkilöautomalli, tekniikka ei suinkaan ollut ruotsalaismerkille tuntematonta: valmistajan kuorma-autoissa turbodiesel oli pannut usvaa putkeen jo reilun neljännesvuosisadan ajan.

Ja koska kyseessä oli Volvo, mitään luotettavuusriskejä ei nytkään otettu. Ruotsin poliisi sai luvan testata ahdettuja moottoreita esisar ja-autoissa parin vuoden ajan, ennen kuin Turbot laskettiin viralliseen sarjavalmistukseen.

Koppalakit taisivat olla tavallista menevämpää sorttia, ainakin mitä lopputuotteen ominaisuuksiin tulee. Volvon turbon ahtopaine nimittäin nousi kaasunpainalluksen jälkeen jopa muutaman sekunnin viiveellä, jota seurasi todella voimakas potku. Esimerkiksi Saabin turbo toimi tässä suhteessa selvästi sivistyneemmin.

Tästä johtunut hieman konstikas hallittavuus kuitenkin vain lisäsi 244 Turbon taikaa. Olihan tylsä turvallisuusauto hetkessä hypännyt toiseen, arvaamattomaan ääripäähän.

Aito Suomi-turbo

Koeajomme kohde on ollut Suomessa uudesta asti. Auto valmistui Torslandan tehtaalta 20.8.1981, joten se on ensimmäisiä mallivuoden 1982 edustajia.

Volvo toimitettiin Göteborgista Auto-Kilta Oy:lle Lappeenrantaan, jossa se sai 12.10.1981 Kymen läänin R-alkuisen rekisteritunnuksen. Auto oli lähes vuoden päivät jälleenmyyjän esittelyautona ja autoliikkeen toimitusjohtajan käytössä, mistä se siirtyi seuraavalle omistajalleen. Pääkaupunkiseudulle Volvo kulkeutui keväällä 2007, kun nykyinen omistaja Antti Miettinen osti auton.

Yhden talven ajon jälkeen Miettiselle kypsyi päätös auton täydellisestä entisöinnistä, koska kovin montaa alkuperäistä Turboa ei ollut tuolloin enää jäljellä. Aihio oli tätä tarkoitusta varten hyvä: kaikki erikoisemmat osat olivat tallella ja kojelauta sekä verhoilu hyvässä kunnossa. Silti noin 230 000 kilometriä ajettu Volvo vaati mittavat peltityöt, koska auto oli ollut ympärivuotisessa käytössä. Pieniä kolari- ja niiden paikkausjälkiäkin löytyi. Lopulta, kymmenen vuoden entisöinnin jälkeen, oli museokatsastuksen aika.

– Lähtökohta oli sikäli otollinen, että nämä sattuivat olemaan hintakuopassa, ja hyväkuntoisia osia sai edullisesti. Tänä päivänä se on jo huomattavasti hankalampaa, Miettinen kertoo.

Volvoon on asennettu alkuperäisinä lisävarusteina olleet ahtoilman jäähdytin sekä mittarit latausjännitteelle ja öljynpaineelle. Lisäksi Miettinen oli asennuttanut autoon Bilsteinin B6-iskunvaimentimet ja uretaanipuslat jo silloin, kun Volvo oli hänellä vielä käyttöautona.

Siihen, miksi Volvo näyttää etenkin keulastaan ”uivan” hieman alkuperäistä lähempänä tietä, omistajalla on selvä syy.

– Kun autoa entisöitiin, tarjolla oli vain madallus- tai perusjousia. Valitsin ensin mainitut, koska ne ovat lähempänä Turbon alkuperäistä matalampaa alustaa, Miettinen paljastaa.

Pitkiä linjoja

240-sarjan Volvo, oli sitten Turbo tai ei, tuntuu jakavan autofriikkien mielipiteet kahtia. Osalle kyseessä on pelkkä teräslaatikko ilman intohimon häivääkään, osalle taas klassikko, jonka kaltaista ei enää koskaan tehdä, ja joka saavutti myyttisen maineen jo eläessään.

Suhtautui malliin miten tahansa, sen pitkäikäisyyttä on vaikea kiistää. Huikeaa elinkaarta kuvastaa hyvin se, että tämän auton valmistuessa peruskori oli 16 vuoden ikäinen, ja valmistus jatkui tästä eteenpäin vielä 11 vuoden ajan! Niinpä 244 Turboon oli jo vuonna 1982 ehditty tehdä kaikki merkittävimmät muutokset ja viilaukset: lopputulos on kuin kokoelma Volvon eri puolia vuosien varrelta.

Tämänkaltaiseen klassikkoon tutustuminen saa aina sydämen pamppailemaan. Turbo-Volvo näyttää luonnossa tismalleen samalta kuin aikanaan tehtaan lehdistökuvissa – tummanpunaista värisävyä ja pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Sormet löytävät oikean otteen upotetusta turvallisuuskahvasta, ja paksu, lyhyt ovi aukeaa perinteisen kulmikkain liikkein.

Eteen avautuu kojelauta, jossa kaarevia muotoja edustavat lähinnä ratti sekä sikermä simppeleitä mittareita punaisine viisareineen. Reilun kokoisia keinukytkimiä on siellä täällä, mutta Volvoihin tottunut ottaa ne oitis omakseen. Esteettisyys jää tässä autossa kaiken kaikkiaan käytettävyyden katveeseen.

Kuten kojelaudan päällinen, myös Turbo-tekstillä koristettu ohjauspyörä on pehmeää materiaalia, kuin lakritsia. Mitään säätöjä ei syliin tunkevassa ratissa ole, mutta mittaristo asettuu ihme kyllä suoraan näkökenttään.

Kuljettajan istuimessa on ryhtiä, ja mittasuhteet ovat etenkin 80-luvun arvosteluasteikolla ensiluokkaiset. Pitkittäissäätövaraa, kuten keinutuolimaista liikkumiskykyä, riittää myös ylenpalttisesti. Eikä ohimo osu ovenkarmiin, siitä pitävät pystyt sivulasit huolen.

Kovin suurta luksusta ei 80-luvun alussa vielä osattu vaatia, vaikka 244 Turbo olikin kallis auto liki 130 000 markan ohjehintoineen. Esimerkiksi sähköikkunat puuttuvat, mutta kattoluukku sentään oli vakiovaruste – sekin aikalaistapaan veivattavana. Keskuslukitus asettui niin ikään lisävarustelistalle, joten perinteinen ”joka matkustaja painakoon alas oman nuppinsa, kun poistutaan autosta” -metodi on syytä ottaa käyttöön.

Viitonen napilla

Moottori käynnistyy vavahtaen, ja jatkaa samaa keinutusta aina muutaman sekunnin välein – tämäkin normaali 240-sarjan ominaisuus. Hengissä pysymisen varmistaa turvavyön varoittimen rytmikäs naksutus, joka vaimenee vasta, kun soljen kytkee lukkoonsa.

Mekaniikka puskee muutenkin läpi toiseen tapaan kuin uudemmissa autoissa. Esimerkiksi kaasupolkimen vaste on nykysähköisiin verrattuna havaittava, ja tekee kevyeen kytkinpolkimeen yhdistettynä liikkeellelähdöistä helppoja – varsinkin kun moottorin voimakas, volvomainen humina kantaa korviin viestin oikeasta kierrosluvusta. Mitään nostalgisia erikoistemppuja ei siis vaadita.

Tien päällä 244 Turbo on, kuinkas muutenkaan, tukeva ja tanakka, mutta myös kevyt ja ketterä. Herkkyydestä pitää huolen vakiovarusteinen ohjaustehostin, kääntyvyydestä puolestaan vanhojen Volvojen tavaramerkki eli alle kymmenen metrin kääntöympyrä.

Vaikka auto tuntuu taipuvan melkein mihin vain, pitkät keula- ja peräylitykset tulee silti muistaa ahtaissa paikoissa – siitä huolimatta, että puskurit eivät enää ole sitä 70-lukulaista ylipitkää mallia. Korin suhteellinen kapeus, kuten myös erinomainen näkyvyys joka suuntaan, auttaa silti unohtamaan toiveen parkkitutkista.

Vaihteensiirto on pitkäliikkeinen ja kulmikas, toisaalta looginen ja täsmällinen, ja perinteisten takavetoautojen tapaan keppi värisee alla pyörivän kardaaniakselin tahtiin.

Myös sähköinen ylivaihde on mitä aidointa Volvoa – Turbon lanseerausvuosimallissa 1981 se toimi ensimmäisen kerran painonapilla aiempien vuosien liukukytkimen tai vielä vanhemmissa malleissa käytetyn erillisen vaihdeviiksen sijaan.

Termi ylivaihde tarkoittaa tietysti viidettä eteenpäin vievää pykälää, jonka käyttö sujuu totuttelun jälkeen kuin ajatus. Kun nelonen on pesässä, vain kevyt kytkimen painallus yhdistettynä napautukseen kepin päässä – ja kas, viitonen kytkeytyy hetkessä päälle. Alaspäin vaihdoissa tuntuma on vieläkin saumattomampi.

Paine puhuu

”Oikeasti kääntyvät” etupyörät tekevät Volvon ohjauksesta melko nopean, mistä on hyötyä peräluistoja oikaistaessa. Lukkoperää ei Turbossa ole, mutta sen sai toki hankittua lisävarusteena. Tasapainoisesta käytöksestä pitää osaltaan huolen se, että melkein puolet auton massasta lepää takapyörien varassa.

Nyt keli on kuitenkin kesäinen, joten kaasua voi annostella suruttomasti – eikä ahtimen olemassaolosta ole epäselvyyttä. Turbo tuo jo puolella kaasulla muhkeaa voimaa, ja ahtimen vihellys sekä ahtopainemittarin neulan nouseminen korostavat kiihtyvyyttä, joka on aivan toisesta maailmasta meillä niin yleisiin kaksilitraisiin kaasutin-Volvoihin verrattuna.

Korkeammilla kierroksilla käyntiääni muuttuu Volvo-tyyliin karheaksi, joten isommalle tekee mieli vaihtaa aikaisin. Se on tässä tapauksessa jopa suositeltavaa, siitä pitää moottorin vääntö huolen. Ylivaihde on hyvin käyttökelpoinen noin seitsemänkympin nopeudesta eteenpäin, ja 80 km/h taulussa Turbo työntää jo tanakasti.

Todellisessa satasen vauhdissa kone kiertää ylivaihteella noin 2 700 r/min, ja ohituskiihtyvyyteen täkäläisillä nopeuksilla on selvästi panostettu – kuten pohjoismaisissa autoissa perinteisesti.

Alustaltaan 244 Turbo ei ole – moottoritehoonsa nähden ja madallusjousistaan huolimatta – erityisen sporttinen, vaikka ajokäytös onkin tunnetusti loogisen letkeää. Eräänlaisesta elastisuudesta, joka osaltaan juontaa juurensa jäykästä taka-akselista, huolimatta kulku on vakuuttavan vakaata. Vetelystä urissa ei ole tietoakaan, eikä edes melko voimakas sivutuuli saa Volvoa muuttamaan ajolinjaansa.

Koeajon päätyttyä on muistettava käyttää moottoria hetken aikaa tyhjäkäynnillä, ettei voitelun puute rikkoisi ahdinta ennen aikojaan. Taas yksi asia, joka on nykyihmiseltä melkein unohtunut.

Ensimmäinen esikuva

Kuten nyt tiedetään, 244 Turbo antoi ahdettujen Volvojen historiaan todellisen alkusysäyksen. Äkkiväärän 2,1-litraisen version rinnalle tuli hieman tämän jälkeen säyseämpi, 145 hevosvoiman kaksilitrainen ahdettu painos, joka vieläpä asettui suomalaisessa työsuhdeautoilun veroluokituksessa edullisempaan kastiin.

Volvon myöhemmät sukupolvet kirjoittivat sittemmin teholukemat uusiksi – ahtimien avustuksella, totta kai, eikä tylsyyteen enää Göteborgissa palattu. 1990-luvun viisisylinteriset vauhti-Volvot, kuten nykypäivän 400-heppaiset lataushybriditkin, saavatkin kiittää olemassaolostaan tätä pioneerimallia, jonka turboviive ajoittui kuin ajoittuikin lopulta nappiin.

Teksti: Jussi Saarinen Kuvat: Jari Saarentaus