Pakettimatka motoristin paratiisiin – Alpit kaksipyöräisillä

Harvassa lienevät ne motoristit, jotka eivät jossain elämänsä vaiheessa olisi haaveillut prätkäreissusta Alpeille. Jos aikaa ei löydy riittävästi omatoimisen Alppiloman järjestämiseen, on mahdollisimman pitkälle mietitty pakettiratkaisu hyvä vaihtoehto onnistuneen reissun toteuttamiseksi.

Tie nro. 95 Münchenistä etelään ja alla hyrisee juuri pakasta vedetty adventurepyörien kuningas, BMW R 1200 GS. Kilometrejä on kertynyt mittariin vasta alle viisikymmentä. Suomessa kärsityn pitkän ja kylmän kevään jälkeen Saksan 26 asteen lämpötila suorastaan hyväilee kasvoja.

Matka etenee, mutta toistaiseksi autobahnin nopeusrajoitukset sekä muu liikenne ovat kahlinneet vauhdikkaampaa matkantekoa. Matkaa taitetaan yhdessä neljän muun motoristin kanssa ja kaikilla on sama päämäärä, Alpit.
Matkan alkumetreillä suunta on Landeckiin Itävaltaan, missä majoituspaikkana toimiva hotelli Enzian sijaitsee. Matkaa Münchenistä Landeckiin on mutkien kautta hieman alle 300 kilometriä ja päivä on vasta puolillaan, joten luvassa on unohtumattomia hetkiä kaksipyöräisen selässä heti reissun ensimmäisenä päivänä.

Pitkältä tuntuvan odottelun jälkeen kaivattu liikennemerkki lipuu näköpiiriin ja tunnelma kypärän sisällä sähköistyy. Nopeus on vapaa. Ikään kuin vakuudeksi ryhmän vetäjä heilauttaa kättään merkiksi, että antaa palaa. Vasen kaistakin on sopivasti tyhjentynyt autoista, joten polkaisen GS:n vaihteistosta pykäliä pienemmälle, aina kolmoselle saakka ja väännän kaasun pohjaan.

Autobahnin autuutta

BMW ampaisee vauhtiin hivenen etupyörää keventäen. Nelosvaihde ja melkein heti perään viitonen. Nopeusmittari nousee nopeasti 200 km/h:n tuntumaan. Se, kun kaasun saa kääntää täysin auki ja huudattaa moottorin kierrosrajoittajalle saakka ihan jokaisella vaihteella, on pitkän talven jälkeen äärimmäisen vapauttava tunne.
Vaikka vauhtia on meikäläisittäin mitattuna reippaanlaisesti, on autobahnilla ajaessa syytä pitää mielessä, että takaa tulee todennäköisesti joku vieläkin kovempaa. Taustapeilejä on siis hyvä pitää silmällä taukoamatta, jotta välttyy ikäviltä yllätyksiltä. Paria Porschea ja yhtä BMW X5:sta lukuun ottamatta ohittajana saa toimia tällä kertaa itse ja kun tie näyttää vapaalta, päätän kokeilla, kuinka GS matkavarusteissaan kulkee.

Hommassa sinänsä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä, mutta matkan tässä vaiheessa pyörissä on mukana sivulaukut, jotka luonnollisesti vaikuttavat pyörän käyttäytymiseen kovemmissa vauhdeissa. GS:n kohdalla pelko ”voblaamisesta” on kuitenkin turha. Pyörä kulkee laukuista huolimatta vakaasti, kunhan painoa siirtää eturenkaalle hieman kumartumalla.

Aivan suorin selin ajaessa etupää tuntuu aavistuksen levottomalta, mutta kaiken kaikkiaan meno huippunopeudellakin on turvallisen tuntuista. Mittarinopeutta 125-hevosvoimainen GS kelaa laukkujen kanssa reilut 220 km/h ja nopeutta voisi käytännössä jatkaa vaikka koko päivän.

Hieman toisella tavalla autobahn sujui seurueen muutamalla muulla jäsenellä, joiden alle oli valikoitunut 160-hevosvoimaiset BMW S 1000 XR:t. Vaikka pyöristä löytyy tehoa rutkasti GS:ää enemmän, vesittää pyörien sivulaukut huippunopeuskokeilut jo melko varhaisessa vaiheessa. Käännekohta ajettavuuteen tuli vastaan noin 180 km/h:n vauhdissa, joten tässä vaiheessa GS oli jo karauttanut kauas taivaan rantaan.

Autobahnilla paahtaessa vauhtisokeus valtaa mielen. Tunne on huumaava, kun kesken harmaan arjen aherruksen löytää itsensä moottoripyörän selästä, helteiseltä autobahnilta parin sadan vauhdista ja edessäpäin majesteettisen näköiset Alpit kasvavat suuremmiksi hetki hetkeltä.

Aistien kestotesti

Vauhdikkaan moottoritiesiirtymän jälkeen mutkaisempi osuus alkaa saman tien, kun rampilta laskeudutaan alas, joten vauhdin asettaminen oikeaksi vaatii aluksi totuttelua. Samalla alkaa varsinainen aistien kestotesti, jollaista ei ainakaan ensi kertaa Alpeilla vieraileva pysty äkkiseltään käsittämään.

Vaikka vuorille on vielä matkaa, näyttää tiestö välittömästi parhaan puolensa. Tien pinta on pääsääntöisesti joko hyvää tai erittäin hyvää, eikä liian pitkistä suorista tosiaankaan tarvitse kärsiä. Pitkät ja paikoin hyvin jyrkät mutkat seuraava toisiaan loputtomana nauhana ja vaikka vauhtia ei periaatteessa ole paljon, on menossa selvästi tekemisen meininki.

Toisiaan seuraavissa mutkissa pyörää saa ja pitääkin paiskoa vauhdilla puolelta toiselle, jos mielii pysyä ojien välissä. Kaarteet tuntuvat loputtoman pitkiltä ja välillä tulee tunne, että ajaa pelkkää ympyrää. Pari kertaa kurvin jyrkkyys meinaa yllättää tottumattoman, mutta pelin henki selviää kuitenkin melko pian. Mutkan jälkeen ripeä kiihdytys, jonka jälkeen napakka hidastus moottorijarrulla. Varsinaisia jarruja käytetään vasta viime tingassa ja mielellään vieläpä ennen mutkaa, ei enää mutkassa.

Tien kavetessa reippaasti myös vastaantulijat liippaavat läheltä, mutta siitä huolimatta liikenne on soljuvaa ja tilaa annetaan sitä tarvitsevalle niin kohtaamis-, kuin ohitustilanteissakin. Kaikkiaan ajaminen vaatii kuitenkin paljon enemmän keskittymistä, kuin koto-Suomessa huristellessa.

Tien ja ajolinjojen opiskelun ohella oman huomionsa vaatii filminauhana silmien eteen syöksyvät henkeä salpaavat maisemat sekä pelloilta huokuvat tuoksut. Laaksoissa ja metsissä vallitseva loputon vihreys yhdistettynä ympäröivien lumihuippuisten vuorten jylhyyteen on yhdistelmä, jota ei voi mitenkään ymmärtää valokuvien tai videoiden perusteella.

Mieltä liikuttavaa maisemaa

Juuri tällaisessa postikorttimaisemassa hieman ennen Itävallan rajaa koittaa lounastauko. Kyseessä on ehta saksalaistyylinen Biergarten, jossa puiden siimekseen kasatulla terassilla voi nauttia ravintolan antimista. Ruokalistalta ja hetken päästä myös lautaselta löytyy tietenkin schnitzeliä, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan sopii hienosti päivän teemaan ja tunnelmaan.

Schnitzelin jälkeen ajoon alkaa tulla oikeanlaista rytmiä ja vauhti kasvaa kuin huomaamatta. Kaiken innostuksen keskellä joutuu tavan takaa muistuttamaan itseään jyrkkien ja sokeiden mutkien vaaroista. Mutkan takaa vauhdilla vastaan tuleva, miltei tien levyinen bussi saa kaasukäden rauhoittumaan lopulta melko tehokkaasti. Itävallan raja ylittyy nopeasti ja tuokio tämän jälkeen eteen avautuu maisema, jollaisia voi nähdä lähinnä saduissa tai Bond-elokuvissa.

Vuorien reunustama turkoosin värinen järvi, jonka reunaa tie mutkitellen myötäilee, on tosiaankin kuin suoraan satukirjasta. Paikka on nimeltään Am Plansee ja joukkion on pakko pysähtyä ihmettelemään paikan kauneutta. Kirkas vesi houkuttelee uimaan, mutta käsipelillä todettu veden lämpötila saa nopeasti toisiin ajatuksiin. Kamerat käyvät, vaikka valokuvat eivät millään muotoa tee paikalle oikeutta. Huomaan liikuttuvani hieman.

Matka jatkuu ja muutaman hyvinkin pittoreskin Alppikylän sekä lukemattomien mutkien jälkeen saavumme ensimmäisen valloitettavan vuoren juurelle. Reitin nimi on Hahtennjoch Pass, joka nousee parhaimmillaan 1894 metrin korkeuteen asti. Itävallassa nopeusrajoitukset ovat taajamissa 50 km/h ja moottoritiellä 130 km/h. Ellei toisin mainita, kaikkialla muualla rajoitus on 100 km/h, myös vuoristojen ylitysteillä, eli Passoilla.

Järki käteen serpentiineissä

Satasen vauhti kapeilla ja erittäin jyrkillä serpentiiniteillä on kokeilun perusteella mielipuolen hommaa, joten pienten alkukiihdyttelyjen jälkeen vauhti tasaantuu järjellisemmälle tasolle. Näin aikaa jää myös hulppeiden maisemien katselulle ja nautiskelulle, eikä kaikki energia kulu pelkästään henkikullasta kiinni pitämiseen.

Mutkat ovat helposti yli 180 asteisia ja kurveihin tullessa pään saa kääntää suoraan taaksepäin, jotta vastaantulijat voi ylipäätään havaita. Kävelyvauhdilla ajettavista mutkista GS:n väännökäs moottori jaksaa kiskoa pyörän ripeästi matkaan kakkosvaihteellakin, kun ylävireisemmällä XR:llä joutuu käyttämään ykköstä.

Loputtomien mutkien ja mieltä liikuttavien maisemien tahdittamana huippu saavutetaan ongelmitta. Tienpientareet ovat lumen vallassa, onneksi tie itsessään on kuitenkin auki. Matkalla vuoren laelle lämpötila laskee reilusti, joten GS:n kahvalämppärit tulevat tarpeeseen. Paikan karu kauneus tekee syvän vaikutuksen. Ympärillä on lähinnä kiveä, lunta sekä vieläkin korkeammalle kipuavia jylhiä vuorenhuippuja.

Alastulo vuorelta sujuu ongelmitta, kunhan sen oikean jarrutustekniikan pitää mielessä. Alas asti tullaan käytännössä riittävän pienen vaihteen ja moottorijarrun varassa. Jyrkkään alamäkeen ei ylimääräistä kaasua pahemmin tarvitse, eikä edes halua tarjota ja menosta muodostuukin leppoisaa mutkien pujottelua.

Melko pian saavumme perille Landeckiin, jossa majaa on tarkoitus pitää muutama seuraava yö. Vaikka päivän kilometrisaldoksi ei muodostunut edes kolmea sataa, on olo miltei kuin rautaperse-ajon jälkeen. Aikaa matkantekoon kului kaikkineen 6-7 tuntia, joten Alpeilla eteneminen on kaikkiaan huomattavasti hitaampaa kuin mihin on tottunut.

Illallisen, saunan ja oluen jälkeen ei unta tarvinnut kauaa houkutella.

Aamulla pyörät vaihtoon

Aamupalan jälkeen päätän käyttää hyväkseni hotellin tarjoamaa mahdollisuutta pyörän vaihtoon päivän ajaksi. Hotelli Enzian on virallinen BMW Motorrad Test Ride-hotelli, jonka valikoimasta löytyy kesäsesonkina noin 20 erilaista BMW:n vuokramoottoripyörää.

GS jää siis päiväksi lepuuttelemaan ja alle valikoituu uudenkarhea BMW R 1200 R. Ryhmän toinen jäsen tekee saman liikkeen ja valitsee ennakkoluulottomasti tyylikkään ja retrohenkisen, mutta kovin kehnosti matka-ajoon soveltuvan BMW R nineT Scramblerin. Sovimme vaihtelevamme pyöriä matkan aikana useampaan otteeseen, jos liiallinen puutuminen yllättää.

Reittisuunnitelma tehtiin porukan kesken jo edellisenä iltana ja tarkoitus on kurvailla reilun 300 kilometrin lenkki, jonka kohokohtana on Italian puolella noin kahden kilometrin korkeuteen kohoava Jaufen Pass. Sää ei lupaa päivälle sitä kaikkein kauneinta, mutta reittiä on määrä muokata päivän mittaan kelin mukaan.

Mutkatiet alkavat melko pian Landeckista poistumisen jälkeen ja tunnelma on välittömästi katossa. Fyysiseltä kooltaan GS:ää selvästi pienempi, nakumallinen R 1200 R taittuu mutkiin hanakasti ja on ajoltaan hieman ketterämpi. Moottori on molemmissa sama 125-heppainen bokseri-twini, jonka ominaisuudet riittävät kovempaankin ajoon mainiosti.

1200 R:n ajoasento on rento ja matalan satulan ansiosta lyhytjalkaisempikin tuntee olonsa kotoisaksi. Ajaessa tuntee istuvansa vähän kuin pyörän sisällä, minkä johdosta sillä onnistuu pidempi matka-ajokin kohtuullisen hyvin, vaikka nakupyörä onkin. Sähköisesti säätyvästä Dynamic-ESA-jousituksesta sekä moottorinohjauksesta löytyy asetukset rauhalliseen ajeluun tai dynaamisempaan menoon, joten paketti on koko lailla monipuolinen.

Muistutus alppiteiden vaarallisuudesta

Aamupäivän aurinko lämmittää sen verran, että pysähdyspaikalla upotan pääni vuolaana virtaavaan vuoristopuroon. Kokemus on vähintäänkin virkistävä. Vielä pari kulausta raikasta tunturipuroa kuivaan kurkkuun ja matka voi jatkua.

Tie nousee taas jyrkästi ylöspäin ja mutkien lumoissa vauhti kasvaa jälleen kuin varkain. Vastaan tulevat pyörät suhahtelevat ohi vielä melkoisen paljon kovempaa ja myönnettävä on, että vauhdin suhteen omakin itsehillintä on pari kertaa koetuksella. Muutamien serpentiinimutkien jälkeen eteen tulee kuitenkin se karmein mahdollinen varoitus.

Vastaan tulleesta motoristijoukosta yksi on ajanut hetkeä aikaisemmin ulos tieltä jyrkässä mutkassa. Pitkät jarrutusjäljet loppuvat tien reunaan, josta pudotusta puiden täyttämään rinteeseen on useampi metri. Romuttunut pyörä nojaa puuta vasten, kuskia ei näy missään.

Paikalle pysähtyneet motoristit viittovat meitä jatkamaan matkaa, auttajia on jo riittämiin. Tapahtunut jää mieleen pitkäksi aikaa ja on sellaisenaan hyvä muistutus näiden teiden vaarallisuudesta. Pienikin hölmöily tai herpaantuminen voi johtaa peruuttamattomaan katastrofiin.

Pyörän vaihto lennossa

Tauolla pelkoni käy toteen. Mukavan puoleinen R 1200 R-pyöräni vaihtuu R nineT Scrambleriin, jonka kuljettaja kiroaa sen penkin alimpaan helvettiin. Kieltämättä upean näköinen, mutta takapuolen alla hyvin lautamainen tuhto ei matka-ajossa kohtele kuljettajaansa kovinkaan hellästi, joten päädymme vaihtamaan kuskia.

Lähellä Innsbruckia alitamme Euroopan suurimmaksi kruunatun sillan, Europabrücken. Rakennelma kadottaa jyhkeydellään kaikki mittasuhteet. Korkeutta sillalla on 190 metriä ja autojen lisäksi sitä käyttävät aktiivisesti myös Benji-hyppääjät. Hetken aikaa suu auki rakennelmaa hämmästeltyämme matka jatkuu kohti Italian rajaa.

Raja ylittyy nopeasti, eikä maan vaihtumista aluksi huomaa kuin autojen rekisterikilvistä ja rajavartioiden tirolilaishattujen vaihtumisesta italialaisiin koppalakkeihin. Jaufen Passille saapuessa taivaalle on kertynyt tummia pilviä, jotka vahvasti enteilevät sadetta. Nousuun lähdetään kuitenkin toiveikkain mielin, josko huipulla aurinko kuitenkin paistaisi.

Jälleen kerran tiukkaakin tiukemmat serpentiinit saavat motoristin hihkumaan ääneen ilosta. Scramblerin tekniikka perustuu Bemarin vanhempaan ilmajäähdytteiseen moottoriin, jonka 110 hevosvoimaa riittävät lennättämään kahvilaraaseria täysin riittävästi.

Moottorijarrutuksissa avara putkisto paukuttaa miehekkäästi ja kiihdytyksissä peltinen pärinä kaikuu lähimetsien puista. Ajettavuus mutkissa on myös kohdallaan, tosin ensiasenteiset nappulakuvioiset renkaat eivät sileällä asfaltilla ole parhaimmillaan. Hyvissä olosuhteissa Scrambleria kelpaa ohjastaa vähän vauhdikkaamminkin.

Luvassa pilvistä säätä

Suu on hymyssä koko matkan ylös, tai ainakin siihen asti, kun sade kastelee tienpinnan. Vauhtia on pudotettava tuntuvasti märällä tiellä ja kun seurue sukeltaa sisälle miltei läpinäkymättömään pilveen, alkaa hymykin pikkuhiljaa hyytyä.

Näkyvyyttä on korkeintaan muutama metri ja eteenpäin voi suunnistaa ainoastaan edellä menevän takavaloa seuraten. Scrambler ei tuulensuojaa kuljettajalleen juurikaan tarjoa ja ihan viimeistään tässä vaiheessa hotellilla lepäilevää GS:ää tulee ikävä. Pysähdymme huipulle, jossa tuskin näkee kättään pidemmälle. Suunnitellut valokuvat jäävät tällä kertaa ottamatta. Samalla huomaan, että Scramblerin bensavalo on syttynyt, onneksi paluumatka on alamäkeä.

Kun lämpötilakin laskee lähelle nollaa, on jatkosuunnitelman teko helppoa. Alas ja äkkiä. Varovaisesti mutta päättäväisesti retkikunta lähtee laskeutumaan vuoren toista puolta. Pikkuhiljaa sumu alkaa hälvetä ja edessäpäin voi nähdä jo tien muodot. Sade sen sijaan jatkuu ja vauhti pidetään sen mukaisena.

Alas meno tuntuu palellessa kestävän ikuisuuden. Pituutta reitille tulee yli 20 kilometriä pelkkää alamäkeä. Lopulta kuitenkin saavumme laakson pohjalle, jossa sadekin taukoaa. Sopivasti kohdalle osuva ravintola tarjoilee sateen piiskaamille kulkijoille kuivattelutauon lisäksi tietenkin pizzaa, Italiassa kun ollaan. Lähdön hetkellä sade on lakannut ja pyörien tankkauksen jälkeen suunta otetaan etelän kautta koukaten kohti Landeckia.

Tummat pilvet roikkuvat matalalla ja sateen uhka on koko ajan päällä. Aurinkokin näyttäytyy välillä, mutta pitkän tunnelin jälkeen sade putoaa maahan voimalla. Kontrasti on huima, kun tunneliin ajaessa paistaa aurinko ja ulos tullessa sataa kaatamalla. Ilmiö on melko tavallinen Alpeilla, mutta ainakin motoristi kokisi sen mieluummin toisinpäin.

Kaatosateessa Scramblerin kuljettaja saa nauttia luonnon antimista täysin rinnoin. Viilenevässä kelissä lohtua tuovat sentään kahvalämppärit, jotka tekevät ajosta juuri ja juuri siedettävää. Vesisumu pyörteilee vahvasti satulan tienoilla ja kastelee tunnottomaksi puutuneen takaliston nopeasti. Lämpötila huitelee alle kymmenessä asteessa ja ajatus Scramblerin soveltuvuudesta vain ja ainoastaan kahvilaräppäilyyn vahvistuu hetki hetkeltä enemmän.

Järven pohjassa kokonainen kylä

Maisemia sen sijaan ei kurja kelikään pysty pilaamaan. Tie kiemurtelee valtavan kokoisessa laaksossa ja mutkien läpi näkee kilometrien päähän. Laakson reunalla kaukaisuudessa siintää hulppean kokoinen linna. Mutkitteleva tie päätyy viimein Reschensee nimisen tekojärven rantaan, jonka erikoisuus on veden alta esiin pistävä kirkontorni.

Tekojärvi peittää alleen kokonaisen kylän, josta ainoa näkyvä osa on yksinäinen kirkontorni. Kylä nimeltä Graun jäi kokonaan veden alle 1950-luvulla, kun pitkään työn alla ollut tekojärvi valmistui. Näky on samaan aikaan kylmän karu sekä kuvaamattoman kaunis. Lämpimällä kelillä houkutus uimaan menosta voisi olla ylivoimainen, mutta vesisateessa palellessa ajatus ei kiehdo.

Pakkaan ylleni lisää lämmintä varustetta ja kuivat ajohanskat. Seurueen toinen herra päätyy survomaan karttalehtisen ajotakin alle paremman tuulensuojan puutteessa. Unohdan kysäistä konseptin toimivuutta matkan jälkeen. Sovimme, että loppumatka Landeckiin ajellaan tiiviiseen tahtiin.

Itävallan raja-asemalla tutun näköiset konepistoolein ja tirolilaislakein varustetut rajavartijat pysäyttelevät vastaantulijoita, mutta ryhmämme saa jatkaa matkaa häiriöttä. Sade loppuu, eikä kylmäkään enää pahemmin vaivaa. Ilma on yhtäkkiä kumman seesteinen.

Landeckiin saavutaan illansuussa. Pyörien pesun ja kypäräoluiden jälkeen on aika siirtyä saunan lauteille puimaan päivän tapahtumia. Haastavasta kelistä ja ei niin tarkoituksenmukaisesta pyörästä huolimatta, tai paremminkin juuri niistä johtuen, päivän reissusta muodostui huikea elämys. Alpeilla ajellessa jokainen päivä on oma seikkailunsa.

Aamulla alkaa taas uusi.

Teksti: Sami Puskala Kuvat: Lauri Ahtiainen

Matkajuttu on aiemmin julkaistu Moottori-lehdessä 7/2017.