Roadtrip kesäautolla – toisen reissupäivän kohokohtana Virolahden Museotie

Suomessa ei tunnetusti pääse juuri nauttimaan Keski-Euroopan tapaan mutkikkaista päällysteteistä. Mutkateiden metsästyksen toinen päivä keskittyi vahvasti 35 kilometrin pituiselle museotielle, joka oli ehdottomasti koukkaamisen arvoinen.

Edellispäivän Savon mutkateiden kiertämisen jälkeen oli seuraavana aamuna aika suunnata kohti eteläisempää Suomea. Päivän suunnitelma rakentui pitkälti paljon kehutun Virolahden Museotien ympärille – jossa karttakuvankin mukaan tiedossa oli mutka jos toinenkin.

Käytetty Civicimme starttasi aamulla Punkaharjulta, mutta ennen liikkeelle lähtöä tehtiin alkutarkastus. Tavallisen lähtötarkastuksen lisäksi tällä kertaa tarkastettiin myös rengaspaineet, sillä etenkään vauhdikkaassa mutkassa ei halua huomata jonkin renkaan päässeen tyhjenemään.

Kaikki oli auton puolesta yhä ok, ja seuraavaksi yritettiin löytää edes jokseenkin kuutostietä mielenkiintoisempi reitti Virolahdelle. Pelkästään karttakuvan perusteella reitin valitseminen on aina hakuammuntaa, mutta koska reissussa ei varsinaisesti ole kiire, päätimme jatkaa valtateiden välttelyä pienellä riskillä.

Ensimmäinen välipysäkki oli määritelty Imatralle. Kuutostiestä päästiin erkanemaan lähes alkumatkasta yhdystielle 4063. Summassa valittu tienpätkä oli yllättävän mukava aamun avaus. Sankassa sumussa oli tarjolla pitkiä ja loivia mutkia pääsääntöisesti 80 km/h -nopeusrajoitusalueella. Tien varrella oli myös jokunen pieni maalaiskahvila, mutta aikaisesta liikkeelle lähdöstä johtuen nämä eivät kuitenkaan olleet vielä auki.

Iloa kesti lähes Imatralle saakka, josta päätimme koukata Lappeenrantaan Rantatien kautta. Tästä tiestä ei ollut kuitenkaan juuri iloa, nopeusrajoitukset olivat matalat eikä tie ollut muutenkaan kovin kummoinen. Pohjois-Karjalan järvi- ja männikkömaisemat sentään piristivät mieltä jossain määrin.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Kohokohdan ääreen

Lappeenrannasta poikkesimme heti pois kuutostieltä matkalla Virolahdelle. Seututie 387 ei ollut myöskään erityisen nautinnollinen, ja jälkiviisaana olisi kannattanut jyystää valtatietä Taavettiin asti, vaikka se olisikin ollut ajallisesti hieman hitaampi vaihtoehto.

Virolahdella jo pidempään kestänyt tylsähkö köröttely sai loppua. Kyseessä on Suomen pisin museotie, joka on Visitvirolahden mukaan myös Suomen vanhimpia tunnettuja maanteitä. Tieosuus on osa Turusta Viipuriin johtanutta Kuninkaantietä, ja sen linjaus noudattelee yhä 1700-luvun kartoista löytyvää linjaa – niin mäkineen kuin mutkineen.

Kolmisen sataa vuotta sitten teiden profiilit ovat tietysti olleet täysin erilaisia kuin nykyään, nyppylöitä ei ole räjäytelty tieltä pois, ja mutkiakin on saanut olla – hevoskärryperspektiivistä ja -vauhdista mutkat ovat hyvin eri tuntuisia kuin autosta katsottuna.

Ja tämäkös Civicin ratissa istuvalle kelpaa. Mutkia todella on todella tiuhaan. Nopeusrajoitus on tosin käytännössä koko matkalta 60 km/h, mutta tiestä nauttii silti koko matkalta. Tai siis voisi nauttia, mutta osuudella on myös paljon muuta liikennettä, joista osa hidastaa mutkissa varmuuden vuoksi lähes kävelynopeuteen.

Ohitusta jatkuvasti mutkittelevalla tiellä on muutamaa paikkaa vaille mahdotonta tehdä turvallisesti, joten parasta on välillä pysähtyä odottelemaan ja antaa edessä ajavien jatkaa matkaansa rauhassa. Museotie on Suomen mittakaavassa ehkä jopa ainutlaatuisen mutkantäyteinen osuus, jota voisi jäädä sahaamaan edestakaisin useampaankin otteeseen. Etenkin jos tien saisi suljettua muulta liikenteeltä.

Museotien varrella pysähdyttiin Klamilan satamaan valmistamaan lounasta retkikeittimen voimin. Jauhemuusin teko ja säilykelihan lämmitys otti yllättävän paljon aikaa, joten totesimme ettemme ehdi enää saman päivän aikana tutkimaan kuin yhtä Instagramista saamaamme vinkkiä mutkateiden suhteen. Vinkki oli kuitenkin hieman epämääräinen, sillä siinä kehotettiin tutkimaan teitä itäisellä Uusimaalla.

Mutkissa viihtyy

Taas kerran pikaisella kartantarkastelulla valitsimme summassa mutkikkaan näköisen reitin. Välillä Civicillä eksyttiin myös sorapintaisen tien puolelle muutaman kilometrin matkan ajaksi, josta palattiin nöyrästi Seututie 354:lle.

Kouvolan Elimäen jälkeen kuitenkin meno mukavoitui taas. Seututie 174 tarjosi alkupäästä loivaa mutkaa, mutta reitti kulki enimmäkseen avarien peltoaukeiden välillä, jolloin näkyvyys pysyi erinomaisena. Myrskylän jälkeen siirryttiin maantielle 1605, jossa mutkat olivat seututietä tiukempia, mutta niin oli monin paikoin myös nopeusrajoitukset.

Vaikkei näillä osuuksilla taaskaan päässyt rajoitusten vuoksi kokemaan juuri vauhdin huumaa, huomasi Civicin ratissa viihtyvänsä erinomaisesti. Kun tie kääntyilee jatkuvasti johonkin suuntaan ja tarjoaa paikoittain korkeuserojakin, ei matkanteko tunnu lainkaan pakolliselle puurtamiselle, mitä ainakin hyvin usein moottori- ja valtateiden ajaminen on.

Lisäksi ratissa on paljon skarpimpi olo, kun rattia täytyy edes välillä kääntää johonkin suuntaan, ei välillä mihinkään muuhun kiinnitä edes huomiota. Ei siihen, että aktiivisubwoofer lakkasi jälleen toimimasta, ei puhelimessa kuuluviin viestiääniin, eikä oikeastaan välillä edes vieruskaverin puheeseen.

Eikä selvästikään myöskään ajan kuluun. Pornaisissa pysähdytään suunnittelemaan illan agendaa, ja hyvin nopeasti todetaan kellon olevan jo sen verran, että varataan majoitus Järvenpäästä. Lyhyen reissun on määrä päättyä seuraavana päivänä, mutta ehkä aikaisella herätyksellä ehtisi vielä koukkaaman kiekan Uusimaan läntiselle puolelle – ajatus kotimatkasta turhankin tuttua nelostietä pitkin ei tunnu nimittäin erityisen houkuttelevalle ajatukselle.

Teksti ja kuvat: Eetu Kokkonen