Tehtävä: kuusi kenttäambulanssia Ukrainaan

Moottorin toimitus oli mukana, kun Suomesta toimitettiin Ukrainaan kuusi kenttäambulanssia täynnä lääkinnällisiä varusteita. Matkasta tuli seikkailu, kun kaikki ei mennyt suunnitellusti. Hankeen toteuttivat rotarit ja apua saatiin niin Puolasta kuin Uudesta Seelannistakin.

Lempeä usvaverho leijailee kumpuilevan puolalaisen peltomaiseman yllä. Lehdettömien puiden oksat rikkovat pehmeän pumpulikerroksen. Maiseman ylle kohoava aamuaurinko luo ensimmäiset säteensä saattueeseemme. Kuin juhlistaakseen hetken ainutlaatuisuutta.

Tänään on matkamme neljäs ja tärkein päivä.

Takana on lautamatka ja kaksi pitkää, kymmentuntista ajopäivää ja reilut 1000 kilometriä Via Balticaa. Parin tunnin kuluttua ylitämme Puolan ja Ukrainan välisen rajan Hrebenne–Rava Ruskan raja-asemalla. Käsivarsissa kulkee kylmiä väreitä ja ihokarvat nousevat pystyyn pelkän ajatuksen voimasta: tänään luovutamme nämä kuusi kenttäambulanssiksi varusteltua vanhaa pakettiautoa ja yhden kuorma-auton Lvivissä ukrainalaisille ystävillemme.

Seitsemän kuukautta aikaisemmin

Ajatus harhailee projektin alkuvaiheisiin. Kesällä, seitsemän kuukautta aikaisemmin, meitä rotareita lähestyttiin pyynnöllä, voisimmeko hankkia Ukrainaan kenttäambulansseja. Silloin en vielä tiennyt, mitä kenttäambulanssi tarkoittaa, mutta se selvitettiin pian.

Kenttäambulanssilla tarkoitetaan ajoneuvoa, joka toimii taistelualueilla eturintamassa tai sen välittömässä läheisyydessä. Sen tehtävä on pelastaa mahdollisimman monta ihmishenkeä mahdollisimman tehokkaasti. Tämä tarkoittaa useimmiten suurten verenvuotojen tyrehdyttämistä ja hengitysteiden avaamista. Koska ajoneuvoja käytetään taistelujen lähellä, on niiden elinikä näissä tehtävissä keskimäärin vain noin kaksi kuukautta.

Tästä lähtökohdasta on selvää, että tehtävään ei lähetetä kymmenien tuhansien arvoisia oikeita ambulansseja. Ajoneuvoksi kelpasivat muutaman tuhannen euron arvoiset käytetyt pakettiautot. Jokaiseen pakettiautoon kiinnitetään kahdet paarit ja ne varustellaan tarpeellisilla lääkinnällisillä tarvikkeilla.

Rahoitus saatiin Rotarysäätiöltä haettuna apurahana, mutta sitä täydensivät yksittäisiltä lahjoittajilta saadut varat. Myös merkittäviä varustelahjoituksia ja alennuksia varusteiden hankintahinnasta saatiin, kun tarvikkeiden myyjille selvisi niiden käyttötarkoitus. Ukrainan asia koetaan tärkeäksi ja auttamishalua selvästi löytyy.

Ajoneuvojen hankinta osoittautui lopulta helpommaksi tehtäväksi kuin niiden varustaminen. Kävi ilmi, että moni tavoittelemistamme tarvikkeista oli joko loppu Euroopasta tai niiden saatavuudessa oli suuria vaikeuksia.

Autolautalla Tallinnaan

Sateisena tammikuisena päivänä olimme lopulta lähtövalmiita. Vantaalle kokoontui seitsemän kuljettajan joukko vapaaehtoisia, joita ajoi tehtävään auttamisenhalu. Lähtö ja laivaan meno sujuivat rutiinilla.

Parituntinen laivamatka meni buffetpöydän antimista nauttien ja toisiimme tutustuen. Illalla hotellissa käytiin läpi matkasuunnitelmaa, varusteita, saattueessa ajamisen periaatteita ja turvallisuusasioita. Ilmassa oli jo selvästi aistittavaa jännitystä.

Matkan tärkein päivä

Neljäntenä päivänä kauniissa aamu-usvassa vasten auringonnousua ajaessa takana on jo kolme yötä. Toiset ovat nukkuneet ne paremmin kuin toiset. Mutta kaikilla on juuri nyt kirkkaana mielessä päivän merkitys ja tunnelma on sen mukainen.

Hrebennen rajanylityspaikalle pääsemme sujuvasti puolalaisen saattajamme opastamana: oikealla kaistalla seisoo kilometrien pituinen rekkajono, mutta me ajamme reippaasti jonon ohi aina ensimmäisen rajavalvojan luo. Siihen matkamme sitten pysähtyykin.

Puolalaisen ystävämme vuolaasta puheesta huolimatta rajavalvoja on tiukkana: tästä ei rajaa ylitetä. Tai no, pakettiautot voisivat päästäkin yli, mutta kuorma-auto ei. Tältä asemalta kun rajavalvojan mukaan voi mennä yli vain alle 3, 5-tonnin tai yli 7-tonnin painoisella ajoneuvolla. Kuorma-automme on siis liian painava tai liian kevyt – ihan kummalla tavalla asiaa nyt haluaakaan tulkita.

Meidät opastetaan toiselle raja-asemalle, mikä merkitsee parin tunnin ajomatkaa ja sitä, että meidän on selviydyttävä siellä ilman puolalaista opastamme, jolla ei ole aikaa lähteä saattamaan meitä sinne asti. Vaihtoehtoja ei ole, joten sinne siis.

Ratkaiseva käänne

Huipputunnelmissa alkanut aamu vaihtuu järisyttävään pettymykseen illan pimetessä Korczhovan raja-asemalla. Mikään mahti eikä varsinkaan meidän englanninkielentaitomme auta, kun puolaa (ja mahdollisesti venäjää tai ukrainaa) suoltavat rajaviranomaiset tekevät meille selväksi, että meitä ei lasketa rajan yli myöskään täällä.

Nälkä, uupumus ja voimattomuus vyöryvät harteille. Emme saa edes selville syytä, miksi meitä ei lasketa Puolan tullista eteenpäin. Jälleen meitä opastetaan uudelle raja-asemalle, sieltä meidän pitäisi päästä läpi...

Iltayhdeksältä tunnelma on lannistunut. Vailla mitään varmuutta tämänkään lupauksen paikkansapitävyydestä tai ylipäätään edes siitä, onko kyseinen raja-asema auki tai millaiset jonot siellä on siinä vaiheessa, kun pääsemme sinne asti, joudumme tekemään vaikean päätöksen. Mieli mustana toteamme, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin keskeyttää tehtävä.

Huipputunnelmista pohjamutiin 12 tunnissa. Päivä oli karu ja pettymys mittaamaton.

Uusi yritys

Budomierz–Hrushiv. Kolmas raja-asema ja puolitoista viikkoa siitä, kun alun perin lähdimme liikkeelle Vantaalta. Välissä on paluu Suomeen ja uusi lähtö. Tällä kertaa osa kuljettajista vaihtui ja nyt mukana on myös kaksi puolalaista kuljettajaa.

Määrätietoisina, mutta hiukan varautuneina lähdemme kolmanteen yritykseen. Jos kaikki menisi hienosti, olisimme perillä Lvivissä jo heti puolen päivän jälkeen.

Jos. Jälleen päivänvalo vaihtuu illan pimeyteen puolalaisella raja-asemalla. Tällä kertaa ennen kaikkea puolaisen kuljettajamme kielitaito ja sinnikkyys lopulta avaavat meille puomin. Vielä hiukan lomakkeen täyttöä ja muodollisuuksia Ukrainan puoleisessa tullissa ja sitten aukeaa toinenkin puomi. Vihdoinkin Ukrainassa! Kuorma-auto tosin jouduttiin jättämään vielä Puolaan. Se on sittenkin ajettava rajan yli sieltä edelliseltä raja-asemalta. Tämä tehtävä jää ukrainalaisille.

Kokoamme kuuden pakettiauton saattueemme tien laitaan ja otamme yhteyttä ukrainalaisiin ystäviimme.

Meille luvattua poliisin saattuetta ei ole eikä tule. Saamme osoitteen määränpäähän ja ohjeen navigoida perille omin päin. Samalla pyyhimme mielestämme kaikki alkuperäiset turvallisuusohjeet. Meidän kun ei pitänyt pitää matkapuhelimia päällä etenkään Ukrainan puolella ajaessamme, eikä varsinkaan käyttää verkkoyhteyttä.

Johtoautossa siis käynnistetään puhelimen navigaattori ja vajaan sadan kilometrin matka alkaa. Toivottavasti yhteys pysyy yllä koko matkan ajan.

Ensimmäinen sotilaiden valvontapiste säväyttää. Lähestymme hiekkasäkeillä kapeaksi rajattua pistettä hitaasti. Aseistetut sotilaat katsovat meitä tarkkaan. Olen hyvin iloinen autoni kojelaudan päällä olevasta isosta kyltistä, jossa lukee ”Rotary helps Ukraine”. Tiedän, että Rotary on täällä tunnettu humanitaarisen avun toimittaja ja luotan kyltin voimaan ohjatessani kärkiauton hitaasti säkkien muodostaman kujan läpi.

Vilkuilen sivupeileistä taakse… yksi, kaksi, kolme, neljä ja viisi. Kaikki muutkin automme pääsevät sotilaiden ohi ongelmitta. Matka jatkuu ja muutama jännityksestä kertova kommentti vaihdetaan radiopuhelimissa.

Ristiriitainen todellisuus

Liikennettä on yllättävän paljon molempiin suuntiin. Tie on paikoin varsin heikkokuntoista, joten jatkuva valppaus on tarpeen. Tien varsilla näkyy hiekkasäkkejä, rengasvalleja ja panssariesteitä. Vaikka on pilkkopimeää, aivan tien lähellä oleva iso hautausmaa-alue kylmää. Seppeleitä, Ukrainan lippuja, selvästi tuoreita hautoja.

Tällä hetkellä alueella ei ole ilmahälytystä, mutta kaikesta näkee, että olemme sotatoimialueella. Mieli on jännittynyt ja tarkkaavaisuus huipussaan. Navigointi pilkkopimeässä hyvin vaihtelevan kuntoisilla teillä ei ole helppoa, mutta onneksi yhteys kuitenkin toimii.

Saavumme Lvivin alueelle ja kierrämme kohti kaupungin pohjoispuolella sijaitsevaa hotelliamme. Nyt vaaditaan vieläkin suurempaa tarkkaavaisuutta. Kadut – tai oikeastaan ajourat – ovat paikoin todella heikkokuntoisia. Arvatenkin sotatoimet ovat tehneet tehtävänsä tälläkin alueella. Bussipysäkillä näkyy maastoasuisia miehiä, lienevätkö menossa takaisin rintamalle. Myös lapsia liikkuu vanhempien seurassa.

Ilman aseellisten sotilaiden ja joidenkin sotilasajoneuvojen läsnäoloa ei välttämättä voisi edes päätellä, että maa on sotatoimien kohteena ja ilmahälytyskin voi pärähtää soimaan milloin vain.

Helpotus on suuri, kun navigaattori ilmoittaa meidän saapuneen kohteeseen. Vasemmalla muurien takana kohoaa ilmeisen vaikuttava hotellikokonaisuus.

Meidät on myös huomattu. Harkovasta meitä vastaan tulleet ystävämme rientävät avaamaan portin ja viittilöivät meitä ajamaan peremmälle. Autot saadaan viimein parkkiin ja on aika tervehtiä ystäviämme.

Halaukset ovat kuin vanhoilla ystävillä. Nämä ihmiset ovat myös tulleet kaukaa. Lvivistä Harkovaan on matkaa noin tuhat kilometriä ja samoin kuin mekin, myös he joutuivat tekemään jo toisen matkat tullakseen noutamaa autojamme.

Ystävyyttä ihmisten ja kansojen kesken

Yhteinen illallinen on ystävien illallinen. Käy ilmi, että ystävämme tuntevat todella hyvin Suomen historiaa ja ennen kaikkea ovat hyvin perillä Suomen ja Venäjän (entisen Neuvostoliiton) keskinäisten suhteiden vaiheista. Puheet vaihtelevat historiasta perheeseen, lapsiin, nykytilanteeseen ja yhteiseen vapaaehtoistyöhömme. Muistamme myös kaukana Uudessa Seelannissa olevia ystäviämme, jotka osallistuivat tämän hankkeen rahoitukseen.

Kiitollisuus Ukrainan kansan puolesta tulee esiin toistuvasti. Avustamme ollaan kiitollisia ja samalla pyydetään muistamaan, että apua tarvitaan vielä pitkään. Työtä on paljon senkin jälkeen, kun aseet joskus lasketaan.

Yhteistyön ja ystävyyden symbolina vaihdamme maidemme lippuja. Otan lämpimin terveisin ja nimikirjoituksin varustetun Ukrainan lipun vastaan kunnioituksella. Kiitän kauniista sanoista, joita meille osoitetaan.

On aika luovuttaa meidän lippumme. Levitän Suomen lipun auki, katson tuota puhtaan valkeaa sinisen ristin koristamaa lippua – ja mieleni tyhjenee kaikista sanoista. Etukäteen olin valmistellut mielessäni puheen. Oli paljon tärkeitä sanoja, jotka haluan sanoa tässä kohtaa. Kaikki etukäteen valmisteltu unohtuu. Tunnekuohussani saan sanottua jotain, kenties merkityksellistä, mutta sitä en enää jälkikäteen muista.

Muistan kuitenkin ne katseet ja sen lämmön, mikä ukrainalaisten ystäviemme silmistä ja olemuksesta huokui. Tehtävä on suoritettu. Ystävyys on ja pysyy.

Ilta päättyy hiljaiseen hetkeen.

Slava Ukraini!

Teksti: Eila Parviainen Kuvat: Eetu Kokkonen

Lisää aiheesta

• Päivän kuva: avustusta maailmalta – Ukrainan rajoilla rekkajonot jopa 7 kilometrin mittaisia
• Moottori ajoi viisi kenttäambulanssia Ukrainaan – tällaisia ihmishenkien pelastamiseen tarkoitetut autot ovat