Matkailu 12.6.2022

Löytöretki: kun tie päättyy eli lyhyt pako luonnon helmaan

Umpikuja. Sanalla on jotenkin negatiivinen kaiku. Ehkä siksi, että umpikujaan saavuttaessa on yleensä päädytty väärään paikkaan. Näin kävi meillekin, mutta onneksi se osoittautui kuitenkin juuri oikeaksi paikaksi.

Laaksojen ja vuorien Sveitsi

Alpit kulkevat läpi Sveitsin. Tämä on jakanut vuosisatojen ajan ihmiset pieniin laaksoihin, joiden pohjalla lepäävät pienet kyläyhteisöt. Viimeisten vuosikymmenien aikana ihmisten liikkumista on helpotettu lukuisilla tunneleilla ja solateillä, mutta joskus tie ei vain vie minnekään. Tai vie, tässä tapauksessa Gigerwaldjärvelle.

Itäisessä Sveitsissä sijaitseva Graubünden on Sveitsin kantoneista ehkäpä se mahtipontisin. Se on myös suurin. Sinne mahtuu monta laaksoa. Ja tarinaa. Ja moni noista laaksoista on sen verran syrjässä, että sinne on kirjaimellisesti eksyttävä. Tosin myöhemmin totesimme eksyneemme jopa kokonaan toiseen kantoniin. Sveitsi on pieni maa.

Olemme toki huomanneet jo aikaa sitten, että olemme väärällä tiellä. Uteliaisuus on kuitenkin voittanut. Tie näyttää niin mielenkiintoiselta. Ja reservissä on hieman ylimääräistä aikaa. Volvo C40 Rechargen keula kiipeää laaksoa ylöspäin alati kapenevalla tiellä. Edessä häämöttää laakson halkaiseva pato. Tämä vaikuttaa lupaavalta. Niityllä muutama lehmä rouskuttaa rauhassa ruohoa. Volvon äänimaailma ei niitä juuri hätkähdytä.

Ajamme eteenpäin 147 metriä korkean padon yli. Padon harjalta kulkevalta tieltä avautuu näkymä jylhien kallioseinämien välissä lepäävälle padotulle järvelle, joka kapenee loppua kohden. Muutama putous koristaa järven kumpaakin reunaa. Olemme 1335 metriä merenpinnan yläpuolella. Siis korkeammalla kuin Suomessa pääsee missään.

Maisema on yksinkertaisesti majesteettinen. Vaikka allekirjoittanut on asunut tässä maassa jo lähes 20 vuotta, vuorten mahtipontisuus jaksaa aina vain hätkähdyttää. Miten näin pieneen maahan mahtuukin niin monta hienoa paikkaa?

Vuorotellen

Padon toisella puolen tie muuttuu lopulta niin kapeaksi, että sitä ajetaan aina vain yhteen suuntaan. Paitsi kun ajetaan toiseen suuntaan. Milloin mihinkin suuntaan saa ajaa, se selviää opastekylteistä. Sveitsissä luotetaan selvästi myös maalaisjärkeen, erillisiä puomeja tai valvontaa ei tarvita.

Tie seuraa mutkitellen 3,5 kilometrin verran patojärven reunaa. Muutamaan lyhyeen tunneliin on myös sukellettava. Jännää. Tämä on autoiluun liittyvää vapautta parhaimmillaan. Löytää ja kokea jotain uutta.

Kylä kuin ulkoilmamuseo

Saavumme lopulta St. Martinin kylään. Kylästä puhuminen on tosin liioittelua. Perillä odottaa muutama vanha talo sekä kivinen kirkko. Niiden väliin muodostuu sympaattinen pihapiiri. Yhdessä rakennuksista toimii ravintola, joka tarjoaa purtavaa ja juotavaa, jota ainakin täällä vaeltamassa olevat arvostavat.

Autolla matka ei tästä enää jatku, mutta jalkaisin täältä pääsisi vielä eteenpäin vuorijonon yli toiseen laaksoon. Myös maastopyörä näyttäisi olevan suosittu kulkumuoto tästä eteenpäin. Erityisen suosittu vaellusreitti on täältä Sardonan majalle vievä ja nelisen tuntia kestävä patikkaretki.

Ravintolan yhteydessä toimii pieni majatalo, väsyneille vieraille on tarjolla muutama huone. Suomalaisia ilahduttavat pihapiirin takaa löytyvät kaksi tynnyrisaunaa. Järvi on näin alkukesästä tosin vielä hyytävän kylmä, kun ylhäältä vuorilta alas sulava lumi ja jää jäähdyttävät järviveden.

St. Martin luo ihanan uneliaan vaikutelman. Ihan kuin aika olisi seisahtunut. Täällä on asuttu 1200-luvulta asti, ja meno on yhä sen mukaista. Itse asiassa koko kylä näyttää siltä kuin se olisi pelkkä ulkoilmamuseo. Täällä kuitenkin asutaan. Ja ympäri vuoden. Stressi ja päivittäiset palaverit eivät kuulu paikallisten arkeen. Vierailijankin stressitaso laskee hetkessä. Pulssi tasaantuu. Happi kulkee.

Tänne olisi helppo jäädä päiväksi tai kahdeksi miettimään maailman menoa ja syntyjä syviä. Valitettavasti olimme alunperin matkalla siis jonnekin muualle. Ja nyt olemme jo myöhässä. Ei haittaa. Stressitaso saa pysyä alhaisena myös lopun päivää. Kiire on suhteellinen käsite ja usein itse aiheutettua.

Teksti ja kuvat: Vesa Eskola