Matkailu 24.9.2015

Matka: Autolla Euroopassa vuonna 1925

Automatkailu on tänä päivänä koko kansan harrastus. Kaikkia se ei saa mukaansa, mutta mahdollisuus on olemassa. Vuonna 1925 auton käyttö oli ylempien sosiaalikerrosten harrastus. Samoin tietysti myös automatkailu. Se vaati ennakkoluulotonta asennetta ja rohkeutta. Etenkin automatkat ulkomaille, kun Eurooppa oli muutenkin erilainen.

Ensimmäiset Moottori-lehden numerot ilmestyivät 90 vuotta sitten. Silloin Suomessa ei paljon autoiltu. Ei ollut juuri autojakaan. Vuonna 1922 niiden rekisteröinti tuli pakolliseksi ja 1925 oli rekisterissä kaikkiaan 15 645 moottoriajoneuvoa, niistä henkilöautoja 7 641 eli hieman vajaa puolet. Nykyisin määrät ovat aivan toista luokkaa. Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2014 lopussa ajoneuvorekisterissä oli yli 6 miljoonaa ajoneuvoa, joista henkilöautoja oli vuoden viimeisenä päivänä liikennekäytössä noin 2,6 miljoonaa.

Automatkailu oli 1925 harvojen harrastus, mutta ei aivan tuntematon käsite. Mainion johdatuksen aiheeseen tarjoaa kirja ”Autolla Suomesta Välimerenmaihin” vuodelta 1926. Sen on kirjoittanut J.E. Rosberg, joka oli Helsingin yliopiston ensimmäinen maantieteen professori. Rosberg seurueineen autoili Suomesta Ruotsin ja Tanskan kautta Saksaan, Hollantiin, Belgiaan sekä Ranskan ja Italian Rivieralle. Marseillesta matkalaiset poikkesivat Afrikan puolella, mutta sinne ei otettu omaa autoa mukaan. Paluumatka ajettiin Ranskan ja Saksan maisemissa Stettiniin, josta palattiin laivalla Helsinkiin. Tähän artikkeliin on koottu antoisimpia poimintoja kirjan sivuilta.

Ani harva suuntasi Rosbergin seurueen tavoin Eurooppaan. Suomen Automobiiliklubin kansainvälisiä asiapapereita 1925 hakeneiden luettelo on lyhyt, mutta nimien joukossa on myös kenraali Gustaf Mannerheim -klubin kunniapuheenjohtaja. Kenraalin lupakirja kertoo matkan suuntautuneen Belgiaan, Hollantiin, Italiaan, Itävaltaan, Puolaan, Ranskaan, Ruotsiin, Saksaan, Sveitsiin, Tanskaan ja Tšekkoslovakiaan. Suomen Automobiiliklubi on nykyisen Autoliiton edeltäjäjärjestö.

1920-luvun iloinen aika

1920-luku oli modernismin vuosikymmen. Elettiin dynaamista uudistumisen aikaa. Raha ja kulutus olivat keskeisiä tekijöitä. Kulttuuria leimasi iloisuus ja vallattomuus. Kirjallisuus, musiikki, teatteri ja elokuvat korostivat epäsovinnaisuutta ja vastakkaisuutta perinteisille arvoille. Modernia olivat jazz-musiikki, amerikkalaiset elokuvat, naisten poikatyttötyyppi, kosmetiikka ja eksoottiset pukukankaat, alastomuuskulttuuri, ekspressionismi sekä vapaamittaiset runot. Kuvaan kuuluivat myös kubistiset ja surrealistiset suuntaukset sekä urheilu ja varsinkin autot.

Auto on vain rautaa ja terästä, sen istuimet nahkaa, sen kimallus vain lakkaväriä. Siinä maksavat vain viivat, vain lujuus, vain voima. Auton hienous on matemaattinen, konstruktiivinen, koneellinen. Auto on nykyajan ylellisyyden symboli. Noin vuodatti kirjailija Olavi Paavolainen, 1920-luvun suomalaisen älymystön kellokas. Ihastus autoon oli voimakasta.

Eurooppa oli toipumassa ensimmäisen maailmansodan kauhuista. Kolme perinteistä suurvaltaa: Saksa, Itävalta-Unkari ja Venäjä olivat hävinneet sodan. Oli syntynyt seitsemän uutta valtiota: Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Tšekkoslovakia ja Jugoslavia.

Rauhansopimus pirstoi Unkarin, joka julistautui kuningaskunnaksi, mutta kuningasta sillä ei ollut, vaan maata johti valtionhoitaja. Itävalta muotoutui sisämaavaltioksi, jonka alueeksi jäi entisen Habsburgien keisarikunnan saksankieliset alueet. Juridisesti siitä muodostettiin tasavalta. Saksassa elettiin niin sanotun Weimarin tasavallan kulta-aikaa. (Deutsches Reich eli Saksan valtakunta 1919-1933). Neuvostoliitto oli taistelujen uuvuttama ja venäläisiä totutettiin uuteen järjestelmään. Lenin kuoli 1924 ja samana vuonna Pietarin kaupunki nimettiin Leningradiksi.

Suomi juostaan kartalle

Suomalaiset tunnettiin tasokkaana urheilukansana ja erityisesti juoksijoitten saavutuksista. Olympiakisoihin osallistuttiin ensimmäistä kertaa itsenäisenä valtiona Antverpenissä 1920, jossa saavutettiin 15 kultamitalia, 10 hopeaa ja 10 pronssia. Paavo Nurmi juoksi kolme kultaa ja yhden hopean, Hannes Kolehmainen kruunasi uransa maratonin voitolla ja Jonni Myyrän johdolla keihästettiin neljä ensimmäistä sijaa.

Neljä vuotta myöhemmin Pariisin kesäolympialaisten mitalisaalis oli yhtä mittava, 14 kultaa, 13 hopeaa ja 10 pronssia eli yhteensä 37 mitalia! Samaan aikaan kilvoiteltiin myös talvilajeissa Chamonix´ssa. Niiden tuloksille annettiin olympialainen status myöhemmin. Suomalaiset voittivat noista ensimmäisistä talviolympialaisista 11 mitalia: neljä kultaa, neljä hopeaa ja kolme pronssia.

Pariisin kesäkisojen nimi oli jälleen Paavo Nurmi, joka voitti kolme henkilökohtaista ja kaksi joukkuekultaa. Vuonna 1925 hän juoksi Suomea entistä vahvemmin maailmankartalle voittoisalla Yhdysvaltojen kiertueellaan. Sen yhteydessä todettiin, että Nurmella on alhaisin pulssi ja korkeimmat taksat. Suomen nuori valtio tilasi kuvanveistäjä Wäinö Aaltoselta juoksijapatsaan Paavo Nurmesta. Tuo tunnettu maamerkki valmistui vuonna 1925.

Pari tänä päivänä itsestään selvää asiaa on syytä selvittää. Radiolähetyksiä kuuntelivat vain ani harvat innokkaat harrastelijat. Ensimmäiset radiolähetykset suurelle yleisölle Suomessa toteutettiin harrastelijavoimin 1923 ja säännöllisen yleisradiotoiminnan katsotaan alkaneen heinäkuussa 1925. Yleisradio perustettiin seuraavana vuonna. Radiolähetyksiä ei kuitenkaan vielä osattu suuremmin kaivata, puhumattakaan mistään autoradiosta. Nykyaikaisesta viihde-elektroniikasta ei osattu edes unelmoida. Musiikin nälkää tyydytti elävän musiikin ohella gramofoni.

Alkoholijuomia koskeva kieltolaki oli voimassa Suomessa kesäkuun alusta 1919 alkaen. Sen vaikutuksesta syntyi mittavaa salakuljetusta. Sitä pyrittiin suitsimaan myös määräyksellä, että kaikille yli 25 kilometrin mittaisille kuljetuksille piti anoa erikoislupa. Tullin tilaston mukaan 1925 takavarikoitiin spriitä 547,7; konjakkia ja vastaavia 5,7; liköörejä 0,6 sekä viinejä ja punsseja 2,9 tuhatta litraa. Laillisesti alkoholipitoisia aineita myytiin valtion varastoista 1 651 tuhatta litraa 100% alkoholiksi muutettuna. Toteutuneen salakaupan määriä ei ole tilastoitu.

Pohjoismaissa oli osittaisia alkoholin myyntiä rajoittavia tai sen kokonaan kieltäviä määräyksiä. Tosin Ruotsissa vuonna 1922 pidetty kansanäänestys torjui kieltolain, ja Manner-Eurooppaan suuntaavat matkalaiset pääsivät alkoholin suhteen vapaampiin ilmapiireihin.

1920-luvun persoonallista autokalustoa. Autoilija Johannes Kaitalan Chevrolet linja-auto kuvattuna vuonna 1926. Kuva: Mobilia

1920-luvun persoonallista autokalustoa. Autoilija Johannes Kaitalan Chevrolet linja-auto kuvattuna vuonna 1926. Kuva: Mobilia

Matkavalmistuksia

Automatkalle oli vuonna 1925 valmistauduttava varsin perusteellisesti. Professori Rosberg oli miettinyt asioita autosta ja sen varustamisesta seuraavasti:

”Ken ylimalkaan haluaa matkustaa, sillä tulee olla käytettävänään aikaa, rahaa ja hyvä onni. Joka lähtee automatkalle, sillä tulee lisäksi olla auto, mieluisaa matkaseuraa ja mukautumiskykyä. Näistä kolmesta tärkeästä seikasta tuntuu automobiili olevan tärkein. Auto saa kernaasti olla oma, mutta siinä istuu turvallisemmin, ainakin suurkaupungeissa liikkuessa, jos se on toisen. Mutta ei riitä, että matkustajalla on biili; autolla täytyy olla oikea merkki, oikea tilavuus – on ihmeellistä, että kaikki suomalaiset matkustajat tuovat maahan enemmän kuin vievät maasta – ja oikea kestävyys ottamalla huomioon kuljettavan taipaleen pituus ja laatu. Älköön mikään autoliike silti luulko, että aion tehdä siitä ilmaista reklaamia. Hoitakaa vain itse reklaamianne ahkerasti, siitä sanomalehdet pitävät. Sen verran tahdon vain sanoa älkää lähtekö matkaan heikolla koneella, joka kenties suoriutuu Korkeavuorenkadun tai Kasarminkadun mäistä Helsingissä, mutta ei suuremmista. Jos tulette vähänkin vuorisiin maihin, niin kalpenevat mainitut mäet verratessa ulkomaisiin. Ja kaikki tietävät, että ei ole mikään nautinto istua autossa, joka on pysähtynyt ylämäessä, ähkii, puhkii ja alkaa luisua alaspäin. Ei teillä myöskään tule olla ylen suuri ja tilava loistoauto. Semmoiset ovat liian raskaita syrjäteillä ja niissä ajaminen tulee kalliiksi, kun kaikki luulevat matkustajia monimiljoonikoiksi ja kohtelevat – s.o. verottavat heitä sen mukaan.”

Kuvista päätellen matka-autoksi on hankittu Fiat 519, jota valmistettiin vuosina 1922-1927. Viiden metrin mittainen malli 519 B Torpedo on neliovinen sufletilla varustettu kuuden hengen teräsrunkoinen avoauto. Sen suora kuusisylinterinen 4 766 kuutiosentin moottori on varustettu kansiventtiilein, rakenne jota aikoinaan tavattiin enimmäkseen kilpa-autoissa. Vaihteita on neljä eteen, yksi taakse ja autossa on alipainetehostetut nelipyöränestejarrut. Se oli omana aikanaan laadukas ja edistyksellinen auto, jota nykyiset markkinointimiehet ja –naiset kutsuisivat mitä ilmeisimmin premium-luokan autoksi. Ja tietysti urheilulliseksi, kuinkas muuten.

Mallin 519 omamassa on 2035 kg ja kokonaismassa 3600 kg. 75-80 hevosvoiman tehoilla sen kerrottiin saavuttavan 110-115 km/h tuntinopeuden. Matka-ajon kannalta kiinnostavaa on tietää, että polttonesteen kulutus oli 22 l/100 km. Säiliöön mahtui sentään 95 litraa, joten yhdellä täytöllä pääsi noin 430 kilometriä. Toimintamatka ei ollut mitenkään mittava, joten tankkauspisteet oli hyvä tietää tarkasti, sillä 1925 niitä oli paljon harvemmassa kuin nykyisin. Suomessa bensiiniä saattoi ostaa monin paikoin apteekeista.

Auton varustelun ohjeistus jatkuu seuraavasti: ”Jos naisia on mukana, syntyy tietenkin ostelua makasiineissa ja puodeissa, ja ostokset vievät tilaa. Henkilöautohan, kuten tunnetaan, ei ole varsinainen kuorma-auto. Lähtiessä mukaanotetut käsilaukut ovat pian täpötäynnä. Senvuoksi on hyvä ajoissa varustaa matka-arkku taakse. Semmoisia on kotona saatavissa 1 500–4 000 markasta. Kallis juttu, mutta tarpeellinen. Mustaksi lakattu laatikko astuimella on epämukavampi, mutta maksaa vain 100–200 mk ja on aika tilava. (Matka-arkut 2014 rahanarvokertoimen mukaan 480–1280 € ja astinlautalaatikot 32–64 €.)”

”Autosilmälaseja, autolakkeja y.m.s. saa halvemmalla ulkomailla kuin meillä; samoin kaikkia varaosia; mutta jotakin täytyy olla mukana kotoakin kaiken varalta. Renkaat ovat uskomattoman halpoja Ranskassa ja Belgiassa, joten, jos pääsee sinne saakka vanhoilla kuluneilla renkaillaan, säästää tuntuvasti.”

”Sinisen aurinkolasin kiinnittämistä etumaiseen tuulensuojukseen suositellaan. Sitä vastoin en uskalla suositella takimmaista tuulensuojusta yleisön käyttöön, niin suloinen kuin se onkin olemassa, kun hyvillä teillä vauhti lisätään 80 kilometriin tai vielä vinhemmäksi ja tuuli on pahalla puolella. Mutta jos sattuu yhteentörmäys, saattaa auton sisässä istujilta katketa kaula. Useimmat autoilijat muistanevat herrain Weckmanin ja Iveruksen auto-onnettomuuden Oulussa. Jos heillä olisi ollut takasuojus vireessä, eivät he ammattimiesten lausunnon mukaan olisi tapahtumasta hengissä suoriutuneet.”

Pieni termien tulkinta tässä välissä lienee tarpeen. Tuulensuojuksella tarkoitetaan yksinkertaisesti tuulilasia. Isoissa avoautoissa asennettiin joskus toinen tuulilasi takaistuinten eteen. Sininen aurinkolasi taas on tuulilasin yläreunan häikäisysuoja.

Asiapaperit autolle ja matkustajille

Tämän jutun tarkoitus ei ole toimia automatkailun oppaana. Perusteellisempaa tietoa tämän päivän asiapaperikäytäntöön on tarjolla esimerkiksi Autoliiton Autoillen Euroopassa -kirjassa.

Vuonna 1925 J.E.Rosberg kirjoitti automatkalle tarpeellisista asiapapereista seuraavasti:

Passi pitää tietenkin olla kunnossa ja tarkastettu, sillä automatkustajain passit tarkastetaan yleensä huolellisemmin kuin muiden matkustavaisten. En tiedä minkä vuoksi. Eihän ole todennäköistä, että roistot mieluummin käyttävät autoja kuin junia, missä he helpommin voivat piiloutua joukkoon.”

”Mutta Suomen Automobiiliklubia kehaisen kernaasti ilman edestä, vaikka en ole jäsen. Se on kohtelias, tuntee asiansa ja on muutenkin hieno kerho. Vuosimaksu on 750 mk, josta 500 mk on sisäänkirjoitusmaksua. (2014: 240 ja 160 €) Klubin jäsenyydestä on tuntuvia etuja. Saa läpikulkutodistuksen halvemmalla, on tietenkin oikeutettu käyttämään klubin merkkiä ja voi vierailla toisissa automobiiliklubeissa. Ja semmoinen saattaa olla hauskaa.”

”Erinäiset vakuutuksen ovat tietysti välttämättömiä ennen matkalle lähtöä. Täytyy vakuuttaa autonsa varkauden, palon ja muun vaaran ja vahingon varalta. Ja sitten on otettava takuuvakuutus tullimaksujen suorittamisesta. Jos jättää autonsa esimerkiksi Ranskaan, saa maksaa sakkoa sen kaksinkertaisen arvon. … Nämä drakoniset säännökset johtuvat tietenkin siitä, ettei voitaisi vieraiden maiden autoja kehveltää tullivapaasti maahan oman maan autoteollisuuden haitaksi ja vahingoksi.”

”Autoklubi voi hankkia läpikulkutodistuksen niitä maita varten, joiden läpi ajetaan. Ennen kustakin maasta lähtöä täytetään maan lomake, samoin toiseen maahan tultua. Pienillä asemilla, missä vielä ollaan tottumattomia autojen käsittelyyn, voi tämä toimitus kestää tunnin tai kauemminkin, mikä on otettava huomioon matkalaskelmia tehtäessä.”

”Monissa maissa on sitä paitsi ylimääräinen autoajomaksu, joka täytyy suorittaa ennen kuin saa ajaa. Se on jonkinlainen vaaravakuutus sen vahingon varalta, mihin maan kansalainen voi joutua varomattomasta autonajosta. Myöskin omaisuuden vahingoittamisen varalta, jonka vieraiden autojen taitamaton ajo voi aiheuttaa, täytyy muutamissa maissa ottaa vakuutus.”

Kartat ja piletit

Kotimaan automatkailijoiden opastukseksi oli jo 1913 laadittu maantiekartta, Automobiilikartta. Sen toimitti Suomen Matkailijayhdistys. Euroopoan matkailuun se ei tietenkään riittänyt.

”Autokartat ovat tiettävästikin välttämättömiä. Niitä onkin olemassa jo aika paljon. Tulee siis ottaa mukaan kartta ja sen lisäksi erikoiskarttoja niiltä seuduilta, joita aikoo penkoa perusteellisemmin. Ranskasta ovat Michelinin kartat sekä halvimmat että luotettavimmat. Michelinin kartat ulottuvat paitsi yli koko Ranskan myöskin laajoille aloille Espanjaa ja Italiaa. Vielä on olemassa punakantisia Auto-Baedekereitä, jotka antavat lyhyitä, mutta hyviä tietoja hotelleista, autovajoista, autoajoasetuksista sekä autoilijalle mukavimmista matkanähtävyyksistä. Suuret Baedekerit ovat kyllä hyvät olemassa paikoilla, missä aikoo viipyä, mutta näillä auto-oppailla pääsee odottamattoman pitkälle.”

”Niin, mitä muuta? Höyrylaivapiletti autolle lähimpään ulkomaiseen satamaan. Nykyistä rakennetta olevat autot eivät näet ui vedessä, mistä moniaat henkilöt lienevät saaneet surullisia kokemuksia. Tallinnaan maksaa matka noin 250 mk, Tukholmaan noin 350 ja Stettiniin noin 700 mk.” (Mainitut tariffit vuonna 2014: 82,5; 112 ja 224 €).

On myöskin katsottava, että auto, varsinkin jos se on etukannella, peitetään kunnollisesti presenningillä, sillä jos tuulee, kuten joskus sattuu, tulee suolavesipärskeestä heti ruostetta.

”No, sitten ollaan lähdössä, ja ystävät toivottavat onnea matkalle, vaikka naamoilla on kateuden hapan leima ja vihreä väri. Eräs itse samanlaisella matkalla ennen ollut huutaa: ”Älä unohda ololipun uusimista ennen kuin se menee umpeen, jos tahdot välttää ikävyyksiä!” Se on todellakin hyvä neuvo ja muistiin pantava.”

Kuoppia, käänteitä ja teräviä kiviä

Nykyautoilija taittaa taivalta pitkin moottoritietä. Edes opaskylttejä ei tarvitse tarkkailla, kun navigaattori kertoo mitä pitää tehdä. Automatkailu oli 1925 toisenlaista. Ensimmäinen moottoritien pätkä valmistui saksojen maalla 1926. Nykyisin Sakassa on autobaanoja yli 12 000 kilometriä. Rosberg kuvaa rantatietä Helsingistä Turkuun näin:

”Jos sateisena päivänä lähdette Helsingistä Turkuun päin omallanne tai toisen autolla, josta on pidettävä hyvää huolta, on syytä poiketa hetkeksi Kansallismuseoon palvomaan jotakin mustunutta pyhimyksenkuvaa, jonka erikoisalana on matkustajien suojeleminen. Tämän tehtyänne voitte suuremmalla luottamuksella lähteä taistelemaan kuoppia, vaarallisia tienkäänteitä, teräviä kiviliuskoja ja vastaantulevia, peltokaluilla ja rautakiskoilla poikkipäin kuormattuja autoja vastaan.Kauniina päivänä muodostuu matka aivan toisenlaiseksi. Jos olette siinä asemassa, että itse voitte aikanne määrät, niin lähtekää silloin matkalle sellaisena päivänä, jolloin tiet ovat jossakin määrin kuivuneet, niin ettei auto likaannu, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, että isä Eliaan tavoin katoatte tulivaunussa savupilveen. On kyllä totta, että pölypilvet jätetään jäljelle iloksi toisille, perässä tuleville autoille, mutta saattaapa nykyisen vilkkaan liikenteen aikana sattua niinkin, että jokin edelläkulkeva auto kaikista varoitusmerkeistä huolimatta itsepintaisesti pysyttelee edellänne, hiljentääkseen sitten vauhtiaan, kun jättäydytte jälkeen välttääksenne tomua. Sillä sellaisiahan ihmiset ovat, ilkeitä ja sydämettömiä, hamasta siitä kun esi-isämme Aatami maistoi kuulua kiellettyä omenaa.”

”Sivuutettuamme Huopalahden seutuvilla joukon äkkinäisiä käänteitä, saavumme tuolle vanhalle ”kivitielle”, joka johtaa ulos Helsingistä ja joka viime vuosina on tehty leveämmäksi ja muutenkin korjattu, niin että sitä nykyjään täydellä syyllä voi sanoa viertotieksi. Käänteet ovat varmaankin olemassa sen vuoksi, että kuljettaja saisi niissä jonkinlaisen alkukoulutuksen. Muuta järjellistä syytä niiden olemassaoloon tuskin löytynee. Tienmutkien, samoin kuin turhanpäisten mäkien historia on vielä kirjoittamatta. Mutta tässä avautuu tutkimukselle laaja ala; kenties joku vielä kirjoittaa tohtorinväitöskirjansa tästä aineesta.”

Rantatien romantiikkaa

”Mutta luokaamme silmäys luontoon ja ihmisten elämään, sillä se aika on jo mennyttä, jolloin autoilijan mielenkiinto kohdistui yksinomaan tiehen ja sen kuntoon, ympäristön ollessa hänelle vain kulissi. Tiet olisikin saatava niin hyviksi, ettei meidän tarvitsisi, enempää kuin eplanaadinhöylääjäin Helsingissä, kohdistaa huomiotamme tiehen, vaan voisimme vilkuilla sivuille ja katsella ympäristöä mielemme mukaan, tässä tapauksessa luontoa, eikä ohikulkijoita.”

”Koko Lounais-Suomessa rumentavat teitä suureessa määrin niiden varsille pystytetyt erilaiset sähkölennätin-, puhelin-, sähköjohto-, ynnä muut senkaltaiset pylväät. Jos ne edes seisoisivat pystyssä, voisi vilkkaalla mielikuvituksella kuvitella matkustavansa pylväikön läpi, mutta nyt ne ovat kallellaan mikä mihinkin suuntaan, ja johtolangat ovat milloin kireällä, milloin riippuvat kaarella, kuten kukkaköynnökset – antaakseen tielle juhlallisemman leiman.”

”Se vaivaa sielua. Mutta onpa toinen epäkohta, joka voi erittäin tuntuvasti vaivata ruumistakin. Tarkoitan rautatie-ylikäytäviä. Erittäinkin Paimion ja Piikkiön pitäjissä ne ovat vaarallisia, voipa sanoa, että muutamat niistä ovat näyttäytyneet olevansa oikeita kuolemanloukkuja. Tie kääntyy aivan äkkiä rautatietä kohti, niin että tuskin ehtii huomata ”varokaa junaa” taulua, ennenkuin auto jo on radalla. Se on epäkohta, joka turhaan hakee vertaistaan. Ei missään muussa sivistysmaassa tapaa sellaista. Ellei radan yli ole rakennettu siltaa, tai sen alitse tunnelia, on ylimenopaikka ainakin varustettu puomeilla, jotka mekaanisesti sulkeutuvat ja avautuvat. Kun meillä nähtävästi pidetään hauskuutena sitä, että rautatie ja maantie tuhka tiheään kulkevat ristiin, on maantiet muissa maissa rakennettu uudelleen siten, että ne kulkevat pitkät matkat yhdensuuntaisesti rautatien kanssa.”

”Viime aikoina on tämä asia ollut vilkkaan keskustelun alaisena sanomalehdissä sillä seurauksella, että on alettu tienristeyksistä poistaa kaihtavia pensaita ja puita ja sijoittaa varoitustauluja sopivammin.”

”Jos meillä joskus kehitytään niin pitkälle, että maantiet istutetaan lehtikujiksi, niin silloin tulemme huomaamaan, että suoratkin maantiet ovat kauniita. Mutta kuinka on asianlaita nyt?”

”Nimismiehet vaativat, että kaikki puut parin metrin etäisyydeltä maantienojasta on poistettava. Kannot, kivet, risut ja roskat kyllä saavat olla tien vieressä, mutta puut eivät. Tiedän kylläkin, että tämä määräys on annettu siinä tarkoituksessa, että tiet kuivuisivat, sillä tiemme on tavallisesti rakennettu koveropintaisiksi tien keskiviivan suuntaisine lokavakoineen. Kuperapintaisia teitä älköön rakennettako, sillä niiltä ajoneuvot luisuvat alas keväisin ja syksyisin jääkohvan muodostuessa.”

Fiat 519 B Torpedo on neliovinen kuuden hengen teräsrunkoinen avoauto. Auto oli omana aikanaan laadukas ja edistyksellinen. Polttoainetankki oli 95-litrainen, joten yhdellä täytöllä pääsi noin 430 kilometriä. Kuva: maahantuoja

Fiat 519 B Torpedo on neliovinen kuuden hengen teräsrunkoinen avoauto. Auto oli omana aikanaan laadukas ja edistyksellinen. Polttoainetankki oli 95-litrainen, joten yhdellä täytöllä pääsi noin 430 kilometriä. Kuva: maahantuoja

Tukholmasta etelään

”Suunnatessamme matkan Tukholmasta etelään huomasimme, että nyt, nyt se alkoi olla ihanaa, ja saman huomion teki auto. Horninkatua suoran ulos kaupungista ja sitten ihaninta tietä, minkä tähän saakka olimme tavanneet. Päästimme bentsiinihepomme valloillensa, eikä sitä tarvinnut hopottaa: se oli kohta täydessä menossa. Valtavia tammia vilisi ohi. Mitähän ne mahtoivat ajatella, nuo pojat, jotka olivat nähneet ensimmäisten Vaasa-suvun kuninkaiden pulskat, mutta puisevat kuomivaunut, nähneet monen historiasta kuulun ritarin ja ylimyksen ratsastavan ohi, nähneet raskaita rahvaanrattaita, jotka vähitellen olivat muuttuneet keveiksi ajopeleiksi, äkänneet polkupyörän ja nyt vihdoin auton? ”Ohhoh”, ne varmaankin ajattelevat, ”alkaapa ihmisillä olla kiire!”

Maatieteen ammattilainen kun on, Rosberg kertoo Kolmårdenista – jonka eläinpuistosta 1925 tuskin vielä edes haaveiltiin – varsin opettavaiseen tapaan:

”Tämä on Kolmården, suurmetsä, mustametsä, eli kymmenen peninkulman metsä, miksi sitä sitten sanottiinkin. Se, joka erottaa Södermanlannin Itägöötanmaasta, Sveanmaan Göötanmaasta, ja lisäksi on ilmastorajana pohjoisen ja etelän välillä, sama, joka ennen oli petoeläinten ja epäilyttävien erämiesten tyyssijana ja jenka läpi ratsastettiin täyttä neliä, sillä hevoset pälyivät siellä pelokkaina kahden puolen tietä.”

”Kolmårdenkin on nyt rauhallista aluetta. … Stavsjön rannalla on vanha tehdasalue ikivanhassa puistossa, joka reunustaa järveä. Rakennukset ovat vanhanaikaisia, sävyssään jotakin ylhäistä ja luotettavaa, jotain – ei, vain Selma Lagerlöf kykenisi kuvaamaan sellaista.”

Norrköpingin, ”Ruotsin Tampereen” jälkeen, Vetternin kohdalla seuraa lyhyt ”maantieteen oppitunti”:

”Vetterniä pidetään laskeuma-altaana, alueena, missä maankuori on vajonnut syvälle. Senvuoksi ovat järven rannat jyrkät. Täälläkin on suuri metsä, Bolaveden, joka kasvaa enimmäkseen kuusta ja mäntyä, mutta joukossa on erinäisiä jaloja lehtipuita varsinkin lähempänä rantaa. Maisema on kaunista! Alhaalla kimmeltää Vettern, joka myrskysäällä voi kuohahtaa pelottavaksi.”

Ja tulitikkujen kotikaupungista, Jönköpingistä etelään Rosberg kuvailee matkan edistymistä:

”Jönköpingisä etelään menee uusi, erinomaisessa kunnossa pidetty maantie aitosmålantilaisen maiseman läpi ohi Värnamon – jossa tällä kertaa ei ollut niitä kuuluisia markkinoita – Ljunbyhyn. Maisema palauttaa ajatuksemme Suomeen. Alussa maasto on kumpuista kuin kulkisi Padasjoella ja Kuhmoisissa, sitten se muuttuu savolaiseksi ylänteisine kankaineen, harjuselkineen ja -kuoppineen sekä rahkasoineen ja lehtimetsäisine mäkineen. Taloja, torppia ja mäkitupia osattiin sijoittaa kotona Suomessa yhtä hyvin kuin täällä. Tienkulkijan iloksi on useissa paikoissa veräjiä ja lehmät kulkevat rauhallisesti maanteillä eivätkä hermostu auton kaameimmastakaan mylvinnästä.”

Skånen tasangoilta välittyy maisematunnelmia:

”Valkojuurikasvainioita ja vehnäpeltoja silmänkantamattomiin, suuria, vauraita talonpoikaistaloja, rakennukset kivetyn pihan ympärillä, sekä sävyisä, verkkaisa, lihavahko ja hyvinvoipa väestö. Jo puheenmurteessa on turvallisuuden tuntua. Göingen suurten lammaslaumojen asemesta tapaamme hanhiparvia. Kaakattaen ja kasaantuen ilmaisevat ne tunteensa autoja kohtaan, joita ne eivät hyväksy eivätkä pelkää, vaan pikemminkin näyttävät uhkaavan ja pitävän koko autoliikennettä erittäin vastenmielisenä, ettemme sanoisi lainvastaisena. Erään puiston keskeltä pilkistää vanha vallaslinna. Ollaan pohattain maassa, missä työväen sanotaan saavan kahdeksan ateriaa päivässä. Ilmankos skånelainen sanoo; ”Kalkkuna on sopimaton lintu, liian suuri yhdelle ja liian pieni kahdelle, mutta kas hanhi, se on sopiva, juuri sen kokoinen, minkä mies syö!””

”Lasketamme sitten Helsingborgiin, joka on rauman kapeimman osan vartijana, ja takastamme automme, joka ei ole Ruotsin kamarasta kolhiintunut. Täytyy tunnustaa että tiet siellä hoidetaan hyvin, yksinpä ”mustimmassa Smålannissa”.”

”Siirrämme automme höyrylauttaan monien muiden toverien pariin ja saavumme tunnissa Helsingöriin toiselle rannalle, missä kohtaamme hyväntuulisesti naureskelevia tanskalaisia kankeiden ja juhlallisten ruotsalaisten sijasta.”

Tanskan ihanilla teiltä

”Voimakas hauskuuden ja viihtyisyyden tunne läikähti mieliimme saatuamme automme maihin Helsingörissä. ”Tosin saatte maksaa hieman matkastanne maamme halki”, huomautettiin meille, ”mutta sen korvaamme teille hyvillä teillämme”. Tämä ylimääräinen maksu meni mahdollisesti yliajamiemme henkilöiden vakuuttamiseksi. Tanskassa annetaan ihmishengelle ja yleensä ruumiin jäsenille arvonsa ehkä enemmän kuin missään muualla maapallollamme. Ja eipä tuo pahaa tehne, vaikka ulkomaalaiset vähän maksaa saavatkin, tuumitaan. Eikä kauniissa Tanskassa suinkaan olla liian arkoja kun on kysymyksessä vierasten ”niistäminen”. Se on siellä vuosisatojen kuluessa kehittynyt taituruus, Meidän on nimittäin muistettava, että Kööpenhaminan, Helsingörin ynnä muiden merikauppakaupunkien asukkaat ovat menneinä aikoina eläneet yksinomaan kaupungeissaan vierailevia ulkolaisia nylkemällä.”

”Tiet on huolella rakennettu. Själlannissa on jo otettu käyttöön asfalttitietkin, Asfalttipinnalle sirotetaan Skandinaviasta tuotettua soraa – nykyään etupäässä hienoksi murskattua sepelikiveä. Sivutiet on rakennettu kotimaisesta sorasta tai kalkki- ja liitukivestä, ja ne pölyävät pahanpäiväisesti. Fyenille on rakennettu viertoteitä tasoitetuista ketokivistä, toisin paikoin vielä rautakiiltoisista, syrjittäin asetetuista tiilistä. Tällaiset tiet ovat kylläkin kestäviä, mutta tulevat ajan mittaan, tiilien syrjien kuluttua rikki, epätasaisiksi.”

”Ihanin matka, minkä Tanskassa voi tehdä, kulkee pitkin suurta rannikkotietä Helsingöristä Kööpenhaminaan. Vaikka tie olikin hyvä, joskin vähän mutkikas, ei lainkaan haluttanut ajaa nopeasti. Vasta-alkajat autoilun alalla tahtovat mielellään kilvoitella nopeudellaan ja ajaa edelläkulkevien autojen ohi. He voivat kilometrittäin seurata toista autoa savussa ja pölyssä, puikahtaakseen sitten tilaisuuden tullen ohi. Mutta jos matkailijalla on sellaisia nähtävyyksiä tarjolla kuin täällä, niin varmaankin silloin pintyneinkin moottorimies hiljentää vauhtiaan, voidakseen täysin siemauksin nauttia seudun ihanuudesta.”

Kaukomatkailija Erik Oliver ja Fiat 509 Nizzan palmujen alla kesäkuussa 1926. Kuva: Autoliiton kuvakokoelmat / Mobilia

Kaukomatkailija Erik Oliver ja Fiat 509 Nizzan palmujen alla kesäkuussa 1926. Kuva: Autoliiton kuvakokoelmat / Mobilia

Saksojen maalla

”Suorin maantie Flensburgista Hampuriin kulki yleiskartan ja meidän mielestämme Neumünsterin kautta, mutta autokarttamme ja kaikki, joilta kysyimme, olivat sitä mieltä että tie Itzehoen kautta oli edullisempi. Kaikki autoilijat tietävät, että suora viiva ei ole lyhin tie kahden pisteen välillä. Ehkä niin oli laita tässäkin.”

”Sävy Saksassa on aivan toisenmoinen kuin ennen sotaa. Ennen se oli hyvinkin isoääninen ja kerskuileva. Vanhat ihmiset valittavat että entinen jämeä preussilainen järjestys on poissa. Mutta kuka sitä kaipaa? Ei se ainakaan meitä pohjoismaalaisia erikoisesti miellyttänyt. Nyt kohdellaan yleisöä ystävällisesti ja kohteliaasti sekä yleisillä paikoilla että virastoissa. Jos suomalainen sitten vielä ilmoittaa kansalaisuutensa, käy sävy heti herttaiseksi ja avuliaisuus ja palvelevaisuus aivan rajattomaksi. Älkööt matkustelevat maamiehemme sitä vain väärinkäyttäkö!”

”On kuitenkin yksi asia, joka ei autoilijaa miellytä: teiden usein jokseenkin huono kunto. Vanhat viertotiet ajettiin jo sodan aikana raskaalla tykistöllä ja suurilla kuormavankkureilla rikki, ja ne on vain puutteellisesti korjattu. Hannoverissa ja Braunschweigissa olivat tiet huonoimmat. Jota lähemmäksi tullaan Berliiniä tai Reininlaaksoa, missä liikkuu runsaasti matkailijoita, sitä paremmiksi käyvät tiet.”

”Kiviköyhillä seuduilla ovat tiet, kumma kyllä, usein parempia kuin semmoisilla seuduilla, missä lähistöllä on louhittavaa vuorta. Syynä on se, että edellisessä tapauksessa on pakko tuottaa hakattua kiviä, joka enimmäkseen tuodaan Norjasta. Saksassa on vähän graniittia, minkä vuoksi tiekivet hakataan siellä hiekkakivestä, kalkkikivestä y.m.s. tai trakyytistä ja basaltista seuduilla, missä vulkaaniset vuorilajit vallitsevat. Mutta kaikki nämä ovat graniittia pehmeämpiä ja murenevat helposti. Tosin on viimeaikoina alettu valella teitä asfaltilla, ja silloin ne tietenkin tulevat sileiksi ja hyviksi.”

”Usein on Saksan viertoteiden varsille istutettu puita, mikä antaa siimestä ja tekee koko matkan viehättävämmäksi. Suurin on viehätys, kun reunapuut ovat hedelmäpuita: esim. omena-, päärynä- tai kirsikkapuilla, ja tarvitsee vain nousta seisomaan auton penkille – panemalla tietenkin sadevaipan tai jonkin muun huonomman vaatekappaleen alle – poimiakseen herkullisia hedelmiä.”

”Täytimme bentsiinivaratomme eräässä pienessä kylässä keskellä metsää, sillä täällä alkoivat jo Lüneburgin nummet. Kysyimme, sattuisiko ehkä yösijaa olemaan saatavissa. Jawohl! Tuossa vain kivenheiton päässä on erinomainen Gasthaus. Menimme sinne. Kyllä. Huoneita on ja ruokaa myöskin, jos halutaan. Isännän nimi oli Lachmund (naurusuu) ja sehän tuntui hauskalta. Mehän olimme maaseudulla ja huoneet ja vuoteet valtavine, ummehtuneine patjoineen tekivät kylläkin maalaisvaikuelman. Mutta ruoka oli hyvää ja maukasta ja olut mainiota.”

Pidempänä Braunschweigin ympäristössä näkymät kävivät ankeammiksi ja ihmiset nyreiksi. Matkustavaiset luetteloivat epäedulliset tuntemukset hetken vaikutelmien joukkoon eivätkä antaneet niille ”satunnaisia mietelmiä suurempaa arvoa”.

”Iloksemme näimme vaurauden ja rohkaistuneen mielialan vähitellen palanneen Saksaan, joka vielä muutama vuosi sitten oli niin syvästi masennuksissa. Sosialistit valittelivat tosin työttömyyttä, mutta kenenkä pohjimmalta on syy, ja kommunistit koettivat ylläpitää keinotekoista vallankumoushenkeä Moskovasta saamansa ohjauksen mukaan, mutta muuten olivat kaikki sen tietoisuuden läpitunkemia, että nyt on tehtävä työtä eikä viisasteltava ja haukuskeltava.”

Saksan suuria virtoja Elbeä, Weseriä, Spreetä ja Oderia yhdistävää Mittelland-kanavaa rakennettiin tuolloin tarmokkaasti. Mittava työmaa vaikutti matkantekoon. Myös Reinin ja Tonavan välinen kanava oli vielä rakennusvaiheessa.

”Täällä rupeaa olemaan yhä täperämpi löytää oikeaa tietä. Kartta antaa vain vähän ohjetta, kun melkein kaikki tiet on merkitty yhtä hyviksi, mitä ne tietenkään eivät ole. Me merkitsimme tien Bielefeldistä Hammiin arvosanalla 10, kun taas tie Hammista Dortmundiin sai vain välttävän 5. Ja sitten oli huonoa tietä aina Düsseldorfiin, enimmäkseen 6 ja 7, joskus (Bochum-Mühlheim) 8.”

”Jos tiedustaa tietä, saa mitä erilaisimpia vastauksia. Parhaiten vastaavat vanhat tai oikeammin entiset sotilaat. Lyhyesti, selkeästi, täsmällisesti. Se on kuin fanfaarilta kajahtava raportti. Naiset, kaikella kunnioituksella muuten heidän hyväntahtoisuuttaan kohtaan matkustavaisille autoilijoille, antavat tavallisesti hyvin häälyviä tietoja. Näiden välillä tapaa sitten kaikki ajateltavat vivahteet: kaupunkilaisen, maalaisen, hevosmiehen, pyöräilijän. Seuraavalla arvosijalla ei ole ketään, mutta sitten tulee – autoilija, joka on n:o 1. Vastausten erilaisuus riippuu myöskin siitä, että toiset tuntevat ainoastaan vanhat tiet, toiset taas autoilijoita varten rakennetut uudet. Teiden varsilla on hyödyllisten tienviittojen ohella, joita autoklubit ja erinäiset toiminimet ovat pystyttäneet, silloin tietenkin ilmoituksella varustettuina, myöskin vanhoja viittoja, jotka osoittavat ainoastaan vanhoja rosoisesti kivettyjä hevosteitä, joita “preeriavankkurit” tietenkin kulkevat kun kevyemmin rakennetuilla teillä on kelirikko.”

Reininlaaksoa pitkin

”Se maantie, joka Reininlaaksossa kulkee Düsseldorfista Kölnin ja Bonnin kautta Coblenziin, ei saisi olla niin hyvä. Se vai viettelee ihmisiä ajamaa vinhaa vauhtia, ja sitä ei voi tehdä siinä laaksossa. Mutta nyt ne ovat rakentaneet sinne “Saksan parhaan autotien” ja kelvottomat vielä kerskuvat sitä tekoansa. Kunnon reiniläiset ovat tietenkin unohtaneet tien Potsdamista Berliiniin, – tarkoitan tiettävästikin “Avus-tietä”, en sitä vanhaa. Mutta sehän on rakennettu kilpa-ajoradaksi, joten se oikeastaan on kilpailun ulkopuolella.”

”Miksei voi olla hauskaa sujahtaa huimaavaa vauhtia läpi kauniinkin seudun ja sanoa: “Hih! Sinne jäi Siebengebirge, ja se vihreäviiruinen rinne oli ehkä ensimmäinen viinitarha! Remagen ja Andernach ovat vain varjoja; mitä matkailijat höpäjävät että niissä kannattaa käydä ja oleilla päiväkausia? Entä linnanrauniot! Näkeehän niistä muurien perustat, mutta mitä niiden yläpuolella lienee, on kai ränstynyttä. Huhhei! Tuolla komeilee jo Ehrenbreitstein ja sen “Denkmal”! No, koko matkahan meni parissa tunnissa. Mainiota rakas “Kirppu” – (ei mitään tunnettua nimeä, ettei herätetä toisten autotehtaiden kateutta) – silitän lämminnyttä jäähdyttäjääsi. Haha! Vanhanajan matkailijat puhuvat päiväkausien matkoista Reinin varrella. Nythän ehtii vielä Wiesbadeniin ja Kreuznachiin ennenkuin päivä on lopussa.””

”Näin puhuu ja ajattelee ennätysajaja, mutta mehän olemme sopineet ottavamme asian tyynemmältä kannalta. Me olemme päässeet autoilijain lastentaudista, ennätysajosta, ja olemme rokotettuja rekordibasillin tartuntaa vastaan.”

”Niinpä pysähdymmekin rauhallisesti Kölnissä, ajamme auton hotellin autovajaan tai minne hotelli neuvoo, otamme pienen pojannaskalin astinlaudalle näyttämään tietä ja käytämme sitten päivän tai kaksi kaupungin katselemiseen, minkä arvoinen se tosiaan onkin.”

Taksin käyttämisestä ja juomarahoista Rosberg kirjoittaa Kölnin raporttinsa yhteydessä:

”Mutta halvemmaksi kyllä tulee oman kuin vuokra-auton käyttö, sillä jälkimmäinen nylkee niin lyhyestä matkasta kuin tuomiokirkolta oopperaan, 25 (meikäläistä) markkaa, (2014: 8 €) minkä lisäksi tulee juomaraha. Juomarahojen antaminen vuokra-auton kuljettajalle ei kuitenkaan Saksassa ole niin pakonalaista kuin Parisissa, Kööpenhaminassa y.m. kaupungeissa. Parisissa on tila tosiaan ihan epätoivoinen. Taksat ovat halvat, mutta juomarahoilla ei ole mitään ylärajaa. Absoluuttinen alaraja on 50 centimeä. Mutta anna frangi tai kaksi, niin aina vain kurkottaa koura yhtä vaativana edessäsi. Hotellien portieerit sanovat: jos annatte miehelle 100 frangia juomarahaa, niin hän nurisee etten saanut 101 frangia.”

Selvyyden vuoksi todettakoon, että Rosberg käyttää vanhaa termiä vuokra-auto tarkoittaessaan taksia. Autovuokraamoita ei juurikaan ollut ja jos vuokraustoimintaa olikin, niin kuljettaja kuului sopimukseen. Oman auton käyttöä arvioitaessa kannattaa muistaa, että 1925 ei pysäköintimaksuja ja –mittareita vielä edes ajateltu. Juomarahojen kohdalla nykyinen käytäntö noudattelee kerrottuja linjoja. Rosberg varoittaa Kölnin taskuvarkaista ja kehottaa autoilijaa välttämään oppaita, jotka “tuppaavat mukaan ja joista on pääsemättömissä”. Reinin näkymistä hän jatkaa:

”Oikeanpuoleisella rannalla näkyy Siebengebirge trakyyttikallioineen, kukkuloilla siellä täällä linnoja ja raunioita. Nyt käy maisema vilkkaan vaihtelevaksi. Rosoisia vuoria ja puiden ja pensaiden melkein umpeenkasvamia alhonotkoja, kapeita tasankoliepeitä pitkin joenvartta, tarkinta myöten kulkuneuvoihin ja asutukseen käytettyä, ja sitten eteläänpäin viettävät viinimäet.”

”Jo kaukaa tuntee viinirinteet porrasmaisesta ulkomuodostaan. On korkeampia ja matalampia viinitarhanportaita; aluksi vertasimme niitä Helsingin Nikolainkirkon portaisiin, mutta pian kävi tämä mittapuu mitättömän pieneksi. Korkeimmat näkemämme portaan nousivat Niederwaldin rinnettä ylös.”

”Suurilla Reininrinteillä on autoliikenne nykyjään jokseenkin hiljaista. Saksalaisilla ei ole varaa pitää loistoautoja eikä taas suuria puisevia kuorma-autoja tarvita täällä, missä virta ja rautatiet sen molemmilla reunoilla tarjoavat nopeampia ja halvempia kuljetuskeinoja. Hevosajoneuvot ovat vielä harvinaisempia; Kölnissä näimme sentään vielä vanhanaikaisia ajurinrattaita ja eräs ajuri kertoi meille niitä olevan vielä kolmisenkymmentä; niitä käyttivät hiljaiset matkailijat, vanhemmanpuoleiset naiset maaseudulta, pastorit y. m. Aika usein tapasi “Wandervögeleitä”, aika kaksittain, jänteväjalkaisia, pölyä puvussa ja päivänhaalistama tukka pörröisenä.”

Eifelin erikoinen ja ilkivaltaa ”Tunkiolassa”

”Kun Reininlaaksossa on mainio tie, joka laajoina käyrinä noudattaa joen taipeita, tulee aivan Coblenzin vieressä vastaan niin jyrkkä mäki, että moni heikompi auto miettii moneen kertaan arvaako lainkaan yrittää sitä ylös. Mutta kun olemme ahertaneet mäen päälle, huomaamme jo olevamme Eifelin alueella ja Reininlaakso kaikkine ihanuuksineen on kaukana, kaukana tuolla alhaalla, missä siitä näkee vain häämötystä. Olemme eräässä Eifelin ulkonemassa, jolla ilman sanottavaa aihetta on runolliselta kajahtava nimi Maifeld.”

”Eifel on laajalti tunnettu aivan ympyriäisistä järvistään, jotka yleensä ovat sangen syviä ja joissa on omituinen eläimistö. Niiden arvellaan syntyneen tertiäärikaudella, jolloin tulivuorisuus vielä oli toiminnassa ja olevan jonkinlaisia purkauskuoppia. Ihmeellisin tällainen näkemämme järvi oli Pulver-Maar. Tämä aivan ympyränpyöreä, vanhojen pyökkien reunustama järvi on erittäin vaikuttava, ja paljon matkailijoita käykin sitä ihailemassa. Se on mitättömän pienestä pinta-alastaan huolimatta syvin kaikista Saksan järvistä, alppijärviä lukuunottamatta, eli 75 m. Sen ympärillä on valli vulkaanisia vuorilajeja, joten se vaikuttaa kraaterijärveltä.”

”Tehtyämme pienen kaarroksen kauemmas ylängölle katsellaksemme muutamia siellä olevia järviä tulimme yöksi Düngenheimin kylään pimeimmässä Vordereifelissä. Kylä oli nimensä veroinen, jonka voisi suomentaa Tunkiolaksi. Mutta majatalo oli jokseenkin siisti ja isäntäväki ystävällistä. Auto sai seistä ulkona pihalla olkien ja pahnojen seassa. Illalla näimme muutamien pahankurinnäköisten poikien kiertelevän auton ympärillä ja monet muistakin katselijoista näyttivät epäilyttäviltä. Meitä pidettiin ilmeisesti ranskalaisina. Seuraavana aamuna oli yksi renkaista pistetty puhki rautanaulalla. Me huomasimme sen vasta eräässä mäessä kun rengas alkoi laahustaa. Aika ikävä juttu muuten näin hankalassa maastossa.”

Ranskalaisia kylätunnelmia

”Ranskan-Saksan rajalta, joka yli pääsimme ilman mitään rettelöitä aseman kohdalla, jolla oli pahakaikuinen nimi Apach (se kun muistuttaa apaashia), suuntasimme kulkumme niin suoraan Rivieraa kohti kuin mahdollista, s.o. etelään. Olimme saaneet niin sanoakseni auringonkaipuuta suoniimme.”

”Tahdon tässä vain huomauttaa, että maantie säännöllisesti tekee komeimman kaarroksen kylien läpi. Tämä ei sellaisenaan tosin ole vaarallista tai merkillistä, sillä missäpä Euroopan mannermaalla maantie kyliä halkaistessaan ei tekisi mutkia. Mutta huolestuttavinta on, että kylissä on runsaasti lapsia. Ja lapsien ohella on kanoja ja porsaita. Nämä kolme luomakunnan lajia Herramme yrttitarhassa, jotka muualla ovat sangen liikkuvaisia, ovat täällä merkillisen rauhallisia. Voimakas autontörähdys on niiden korvissa taivaallista musiikkia, jota kannattaa pysähtyä kuuntelemaan keskellä tietä. Vaikkakaan ei ole poliisia, joka voisi puuttua asioihin, täytyy tästä syystä tyytyä ajamaan vain luvallista nopeutta – 20 km -, mikä luonnollisesti on omiaan hämmentämään koko matkasuunnitemaa. Mikäli ei jollakin suoralla matkataipaleella voi lisätä nopeutta 100 km:iin.”

”Sen enempää kuin kylät, eivät Lotringin (Lorraine, ransk., Lothringen, saks. = nykyisin Ranskan hallinnollinen alue maan lounaisosassa) asukkaat tee miellyttävää vaikutusta, ainakaan matkustajiin, jotka liikkuvat vihatuissa autoissa. Usein haukkumasanoja paiskattiin peräämme, joko sitten meitä pidettiin saksalaisina tai kuin Eifelissä luutiin ranskalaisiksi. Monet syrjäseutujen asukkaat eivät varmaankaan tietäneet, että muita kansoja oli olemassakaan kuin saksalaisia ja ranskalaisia. Meille heristettiin nyrkkiä ja käytettiin sanoja, joita onneksi emme ymmärtäneet.”

Aikanaan automatkailu oli monin tavoin nykyistä hankalampaa. Eteläisessä Euroopassa lomamatkalla oleva Citroén 1920-luvulla. Auton renkaat on peitetty auringon paisteelta. Kuva: Autoliiton kuvakokoelmat / Mobilia

Aikanaan automatkailu oli monin tavoin nykyistä hankalampaa. Eteläisessä Euroopassa lomamatkalla oleva Citroén 1920-luvulla. Auton renkaat on peitetty auringon paisteelta. Kuva: Autoliiton kuvakokoelmat / Mobilia

Ripaus keskiaikaa

”Langres on sangen mielenkiintoinen kaupunki, jossa neuvoisin kaikkia matkailijoita käymään näille seuduille sattuessaan. Kaupunki on vielä aivan keskiaikainen ja täysin säilyneen ympärysmuurin ympäröimä; sen päällä voi kävellä kauttaaltaan ja sieltä on suurenmoinen näköala yli koko ympärysseudun. Rautatieasemalta noustaan kaupunkiin hammasrataa aivan kuin alppiseuduilla. Kadut ovat verrattain kapeita ja niiden varsilla näkee useita vanhoja, erittäin mielenkiintoisia taloja. Meidän hotellimme oli oikeastaan vanha, hiukan rappeutunut patriisipalatsi. Huoneet olivat muinoin olleet loistohuoneita, palkit tammesta ja suuret avoimet tulisijat kirjavasta marmorista. Täällä oli, kuten kaikkialla vanhemmissa taloissa Ranskassa, jokaisen uunin päällä vanha pendyyli. Portieeri oli täynnä hyväntahtoisuutta ja makeaa viiniä. Meitä kummastutti että täällä Burgundin ja Lotringin rajaseudulla useita kertoja näimme juopuneita henkilöitä, mikä on varsin harvinaista Ranskassa. Mutta heillä oli kaikilla hyväntuulinen humalaluonto, mikä meillä on niin harvinaista.”

Räjähdys ja rengasrikko

”Parhain toivein porhalsimme läpi kauniin metsäseudun 80-90 kilometrin vauhdilla, kun pang! toinen takarengas räjähti. Vauhti ja räjähdys yhdessä aiheuttivat sen, että sekä ulko- että sisäkumi menivät aivan pilalle. Me olimme aikaisemmin ottaneet käyttöömme hyvän vararenkaamme, ja nyt oli varalla vain kulunut rengas, joka saattaisi kestää muutaman penikulman, jos ajettiin hiljaa. Mutta jos taas ajettiin kovin hiljaa, loppuisivat rahat kesken. Se ranskalainen metsä ei ole koskaan ennen kuullut niin monta rumaa suomalaista sanaa kuin tällä hetkellä. Me nakkasimme kelvottoman renkaan metsään, panimme sijalle kuluneen ja sijoitimme keveimmän matkustajan sille puolelle, missä huono rengas oli. Hautajaisvauhtia ajettiin sitten lähimpään kaupunkiin.”

”Sykkivin sydämin kysyimme, mitä Michelin rengas maksaa, sillä pelkäsimme hintaa korotetun yhtä huikeasti kuten kaiken muunkin, frangi kun juuri oli pahimmassa laskussaan. ”Se maksaa 465 frangia niin kuin aina”, vastattiin, ”ja samaan hintaan kiinnitämme sen vielä pyörään”. Sen päivän kurssin mukaan ei tämä tehnyt paljoa päälle 400 Smk (2014 arvoon muutettuna 128 €), mutta sittenkin kesti, ennen kuin saimme summan kokoon, täytyipä vielä luovuttaa muutama dollarikin meille epäedulliseen kurssiin. Nyt oli meillä tosin rengas, mutta ei rahaa ruokaan, asuntoon eikö muihin menoihin.”

Ranskalaista rahastusta

Mainittakoon, että seurueella oli rahaa osoitettuna pariisilaiseen pankkiin ja sen tietäen oli tehty matkan varrella hieman runsaampia ostoksia. Kuitenkaan tilanne ei ollut vielä helpottunut kaupunkia lähestyttäessä.

”Eräässä Pariisin etukaupungissa pysäytti tulli meidät. Me kalpenimme auringonhelteestä huolimatta ja aloimme vapisevin käsin aukoa kapsäkkejämme. – ”Ei”, sanoi mies; ”teidän on maksettava tullia ainoastaan mukanaolevasta bentsiinistä”. Aina neuvokas”kapteenimme” kysyi silloin paljonko tulli tekee litralta. Vastaus annettiin, ja silloin havaittiin, että meillä oman ilmoituksemme mukaan oli tasan niin paljon, että viimeiset kolikkomme riittivät. Pyhä Pietari antaa varmaan anteeksi tämän pienen poikkeuksen hyveen tieltä: olimmehan sitä paitsi syntisessä Pariisissa, joka jo tuntui alkaneen tehdä turmelevaa vaikustaan. Tulli oli siksi kohtelias, ettei mitannut bensiinivarastoamme.”

Provence on se osa Galliaa, jonka roomalaiset miehittivät ja ainoa osa jonka he onnistuivat kokonaan asuttamaan. Mielikuva Provencesta jatkuvana puutarhana on virheellinen. Esimerkiksi Marseillen pohjoispuolella on miltei kaupungin tuntumassa vuoristoa, joka 1925 oli varsin harvaan asuttua.

”Tie joka kulkee tämän seudun halki, kiemurtelee niin jyrkin polvekkein, että täytyy ajaa peräti varovaisesti. Se on muuten, kuten monet muutkin Ranskan autoteistä, virheellisesti rakennettu sikäli, että se käyrissä ei kallistu sisälaitaa kohti, vaan on joko täysin vaakasuora tai kallistuu ulospäin, mikä tuottaa ajelussa suuria vaikeuksia.”

Provencen pikkukaupungissa

”Provencen suurkaupungeista on paljon kirjoitettu. Kukapa ei olisi lukenut jotakin matkakuvausta Avignonista, siitä paikasta, jonne “paavit kätkivät häpeänsä”, kuten historian oppikirjassa sanottiin. Ja itse asiassa onkin kaupunki näkemisen ja kuvaamisen arvoinen.”

”Mutta harvat lienevät kirjoittaneet pikkukaupungeista, joiden halki turisti autollaan hurauttaa asukkaiden ja kotieläinten mielipahaksi. Kapea ja mutkitteleva pääkatu on iltaisin tungokseen asti täynnä väkeä, joka istuu tyypillisillä ranskalaisilla, kaislakudoksista valmistetuilla keveillä tuoleilla. Toisilla on viinipullo edessään. Kaikki huokuu rauhaa ja lepoa. Tytöt pukevat ylleen tätä päivän lepohetkeä varten parhaat vaatteensa; hameet ovat tietysti säädettyä muotia, sillä ne ostetaan valmiina suurkaupunkien muotiaitoista, mutta tukka ei ole vielä leikattu.”

Aix-en-Provencen pääkadun varrella Rosberg poikkeaa kaupungin parhaassa hotellissa, jossa on käynyt skandinaavejakin. ”Meidän vieraillessamme siellä kuiskasi hän korvaani, että Ruotsin prinssi Carl erään maalarin seurassa paraikaa asui hotellissa incognito.”

Kuilun partaalla

”Matkalla Nizzasta Marseilleen olimme antaneet narrata itsemme ajamaan erään taipaleen autiota vuoriseutua sen sijaan, että olisimme matkanneet pitkin ihanaa rannikkoa. … Rannikkotien vaakasuorain käänteiden asemesta oli täällä lisäksi myöskin pystysuoria ja sitä paitsi uutta soraa, jota kumi ei suvaitse. Mutta seutu oli autiota, joten ei tarvinnut pelätä yhteentörmäyksiä vastaantulijain kanssa. Ajettiin siis täyttä vauhtia. Asetusten mukaan annettiin kuitenkin äänekkäät varoitusmerkit kaikissa käänteissä. Mutta eräässä käänteessä tuli kuitenkin kaikitenkin vastaamme eräs autolla ajon harjoittelija antamatta merkkiä ja jarruttamatta, Yhteentörmäys näytti väistämättömältä, mutta neuvokas ”kapteenimme” sai viime hetkessä automme käännetyksi suoraan sivulle, joten vieras auto vain sipaisi meitä. Mutta toisella puolen tietä oli jyrkkä kuilu. Pahin pulma oli ehtiä saada auto käännetyksi taas oikeaan suuntaan, kun ei ollut tiekiviä ja reuna oli pehmeä. Me ehdimme jo valmistautua siihen, että hetken perästä olemme vain märkiä läikkiä kuilun kovalla kalliopohjalla, mutta pääsimme sentään pelkällä säikähdyksellä.”

Kaikuja kotimaasta

Monte Carlosta Rosberg sai ostetuksi pohjoismaisia ja jopa suomalaisia sanomalehtiä. ”Monissa sanomalehtikioskeissa on pohjoismaalaisia sanomalehtiä, mutta jos kysyy ruotsalaisia tai tanskalaisia lehtiä, pudistavat myyjättäret päätänsä; on pyydettävä “Politikán” tai “Suenská” ja heti saa Tanskan parhaan uutislehden Politikenin tai Svenska Dagbladetin. Uusi Suomi ja Hufvudstadsbladet on saatavissa suurimmasta kirjakaupasta, ja ellei sielläkään tapaa pohjoismaalaisia, niin on mentävä rantaloivalle, missä heitä varmasti oleksii kurkistelemassa uivia tyttöjä.”

Varsinaista kuvausta Nizzasta Rosberg ei kirjaansa ole laatinut, sen sijaan hän kuvailee rantatien olosuhteita:

”Tiet ovat tietenkin asfaltoituja, kuperia ja sileitä kuin hylkeen selkä, kun niitä aamuisin kastellaan – s.o. mustan hylkeen selkä, jommoista eläintä todellisuudessa ei ole; vertauksethan ovat aina sattuvammat, kun vedotaan johonkin olemattomaan: kuinka moni auto onkaan suhahtanut kuin öljytty salama läpi katajapensaikon tai kuin kuudentuuman mörssäristä ammuttu nuoli! Asfalttitiet ovat ikuisia, sanoivat kaikki sellaisten rakentajat kauniskuvaisissa prospekteissa ja reklaamikirjasissa. Mutta ei pidä ajaa niillä silloin, kun ne ovat jokavuotisen korjauksen alaisina. Silloin ne hakataan auki ja keitetään uudelleen. Täällä on sääntönä levittää asfaltti yhtenä päivänä ja hiekka seuraavana, ellei väliin satu sunnuntai tai muu pyhä, jolloin hiekoitus voi lykkääntyä.”

”Metzin ja Nancyn väliselle tielle annoimme arvosanan 9, kun korkein mahdollinen on 10. Se seurasi Moselin laaksoa, silti läheskään noudattamatta joen kaikkia mutkia. Reunuspuut olivat enimmäkseen pyramidipoppeleita tai jokin vaahteralaji, Joskus myöskin plataaneja, mutta harvoin hedelmäpuita. Kun havaittiin, että parhaita teitä ei aina oltu siksi merkitty niille kartoille, jotka meillä oli: Continental-Atlas für Kraftfahrer ja Michelinin karttalehdet, kyselimme vastaantulijoilta tai ravintoloissa. Tällöin teimme sen havainnon, että vastaukset olivat huomattavan nyrpeitä, kun muutoin koko Ranskassa tavallisesti saa erittäin kohteliaan ja valaisevan vastauksen tietä koskevaa kysymykseensä. Meitä pidettiin nähtävästi saksalaisina, ja kohdeltiin sen mukaisesti.”

Rajaselkkauksia

Rosbergin seurueen rajanylitys Ranskasta oli täynnä hankalia sattumuksia. koska he olivat ylittäneet ololupaan ostetun ajan ja arvelivat selviävänsä maksamalla lisää ylimääräisistä päivistä, kuten oli tapahtunut Saksassa. Ranskalainen virkaintoinen tullimies kaivoi kuitenkin esiin pykälän, jonka mukaan he autoasetuksen mukaan olivat yrittäneet pettää Ranskan valtiota, josta seurasi jopa 500 frangin sakko. Aseella uhaten virkailija vangitsi seurueen. Kalabaliikki päätyi tullitarkastajan saavuttua. Kyseisen virkamiehen ilmiannon pelossa tämä maksatti tuon 500 frangin sakon ja lisäksi muita maksuja. Kävi kuitenkin ilmi, että vangitseminen oli ollut laiton toimenpide, joten Rosberg teki siitä saman tien valituksen, jonka seurauksena Valenciennen tullikamarista tuli kotiinpaluun jälkeen kirjattu kirje, jossa palautettiin ¾ Ranskassa maksatetuista rahoista.

”Belgian tullista kuulee paljon valituksia, ja totta onkin, että tuskin missään muualla Euroopassa ollaan niin virkaintoisia – jottei sanoisi hävyttömiä – matkustajien tavarain tutkimisessa. Paperossilaatikosta ja vielä enemmän sikareista on pitänyt maksaa huimaavia summia, olletikin jos tullinuuskija on sillä päällä, että väittää matkustajan koettaneen salata jotakin. Tilkka konjakkia matkapullossa voi aikaansaada hirmuisen hulinan. Sitä näytellään läsnäoleville publikaaneille alimmasta ylimpään, haistetaan, arvioidaan, ehkä maistetaankin, kun silmä välttää.”

”Tullimiehet ovat saaneet ankaran määräyksen hankkia tuloja ja tulkita tulliasetuksia tiukimman makaan. Myöskin läpimatkustajia täytyy verottaa. Ja eihän teillä sitäpaitsi ole meidän kanssamme semmoista sopimusta kuin Ruotsilla, Jos olisitte ruotsalaisia. Pääsisitte rajan yli ilman muuta.”

Tuolloisessa autoliikenneasetuksessa Belgiassa oli omituinen säännös, että ulkomaisia autoja ei lasketa rajan yli sunnuntaisin ja maahantulopäiväksi sattui juuri sunnuntaiksi. Alkoi uusi selvityskaruselli, sillä Rosberg ryhtyi hakemaan poikkeusta sunnuntaikieltoon. Tulliasemalla ei ollut esimiestä, vaan tämä oli kotonaan läheisessä kaupungissa. Saatiin osoite paperille kirjoitettuna. Matkalla auton pysäytti kaksi aseistettua uniformupukuista tullimiestä. Tien päällä suoriteltiin tiukka kuulustelu, neuvoteltiin mitä seuraavaksi ja lopulta tuo kirjoitettu osoitelappu pelasti. Tullimiehet nousivat astinlaudoille ja ajettiin tullipäällikön luokse. Tämä suostui joustamaan sunnuntaikiellosta, sivuutti tullimiesten sakotusvaatimuksen ja kantoi pienen tullin ilmoitetuista alkoholeista.

AL_Val_678

Kehno rahatilanne, kehnot tiet

Valtion heikko rahatilanne ei ole mikään tämän päivän ilmiö. Huonoja taloudellisia tilanteita on ollut aina. Milloin yhden millin useamman maan asiat ovat olleet rempallaan. Syystä tai toisesta. 1920-luvun alkupuolella vaikutti ensimmäinen maailmansota, joka velkaannutti Länsi-Euroopan suurvallatkin ja maailmantalouden painopiste siirtyi Yhdysvaltoihin.

”Ikävä seikka autoilijalle on, että Belgian huonot raha-asiat eivät salli teiden välttämätöntä korjausta. Kaikki tiet kuuluvat olleen erinomaisia vielä neljä, viisi vuotta sitten; muutamat olivat asfaltoituja, toiset kivettyjä hakatuilla ketokivillä, mutta useimmat makadamisoituja. Kummatkin ensinmainitut ovat pysyneet joltisessakin kunnossa, mutta makadamisoidut* tiet ovat täynnä pahoja kuoppia. Näyttää siltä kuin perusta ei olisi ollut kyllin vahva, joten hiekka paikoitellen on päässyt valumaan alas ja tie mennyt kuopille. On myöskin otettava huomioon kuinka tavattoman raskaita moottorivaunuja näillä teillä kulkee; jättimäisiä kuorma-autoja, jotka vetävät perässään kukin kahta kuormavaunua, niin suuria kuin kapearaiteisen rautatien tavaravaunut, tai niin raskaita raudoitettuja hevosrattaita, että tarvitaan kaksi valtavaa ardennilaishevosta vetämään rattaita tyhjinä ja niiden eteen on valjastettava vielä toinen pari kuorman kuljetusta varten.”

* Makadam on eräänlainen sepelipinnoite. Nimi juontuu skotlantilaisesta insinööristä ja tienrakentajasta John Loudon McAdam.

Hollannin tulli tarkkana

Lähtö Belgiasta sujui helposti. Tullissa kysyttiin vain kuinka paljon rahaa on mukana.

”Parin minuutin kuluttua olimme jo Hollannin alueella, Siellä kohtasi meidät siviilipukuinen tullivirkamies.

– Olisitteko niin ystävällinen että tarkastaisitte matkatavaramme ja merkitsisitte maahantulon matkalupakorttiimme?

– En.

–Miksette?

– Kello lyö juuri kahtatoista.

– Entä sitten?

– Tulli suljetaan kello 12.

– Milloin se taas avataan?

– Kello 2.

– Ettekö voi tarkastaa meidän tavaroitamme, meillä on kiire?

– En.

– Täytyykö meidän odottaa täällä kaksi tuntia?

– Varmaankin.

– Mutta täällähän ei ole ensimmäistäkään ihmisasuntoa.

–On kyllä, tuolla on tupa, josta saatte ostaa hollantilaista olutta.

– Saako siellä vaihdetuksi itselleen Hollanin rahaa?

– Ei.

– No, mitä meidän sitten pitää tehdä?

– Odottaa.

Sanoi ja nousi pyörällensä. Me saimme odottaa.”

”Tulliasemalta lähdettyämme unohdimme pian suuttumuksemme hyvien teiden vuoksi. Hollannissa on enimmäkseen tiiliteitä, kovista, tasaisista, tavattoman säännöllisistä ja hyvin tehdyistä tiilistä rakennettuja. Me enensimme vauhtia 80 kilometriin tunnissa ja näimme vihantia niittyjä, täynnä vaurasta karjaa laitumella, kauniita taloja ja kyliä, puistoteitä ja tuulimyllyjä vilahtelevan ohitsemme. Taivas oli pehmeillä pilvenhattaroilla koristettu, kuten vanhassa hollantilaisessa taulussa konsanaan. Semmoisissa oloissa haihtuvat harmit. Ei edes satanut, kuten Hollannissa tavallisesti.”

”Kiusallisimmat Hollannissa suoritettavat maksut olivat veräjärahat. Täällä tuntuu olevan niin järjestetty, että kunnat rakentavat taikka ylläpitävät tiet, ehkäpä sekä rakentavat että ylläpitävät. Joka tapauksessa niillä on oikeus rakentaa veräjiä ja ottaa veräjämaksu. Tämä ei kuitenkaan koske suuria valtateitä, vaan syrjäteitä kylästä toiseen. Saimme kerran maksaa neljästä veräjästä parin peninkulman pituisella taipaleella.”

Autovihaa Ranskassa

Matkan varrelta Rosberg on monessa yhteydessä kirjannut vihamielisyyttä matkailijoita kohtaan. Usein se on liittynyt paikallisten väärään mielikuvaan auton matkustajien kansallisuudesta, jota on vahvasti värittänyt hiljan päättyneen maailmansodan vaikutukset. Selvää autoon kohdistuvaa vihamielisyyttä Rosberg on aistinut Ranskasta.

”Asianlaita on kai niin, että talonpoika kaikkialla maailmassa vihaa autoilijaa, kunnes itse hankkii auton. Autoilija porhaltaa tavallisesti luvatonta vauhtia hänen kylänsä läpi pitkin pääkatua, missä hän haluaa jutella naapurinsa kanssa. Autoilija antaa korviahuumaavan ja epämusikaalisen varoitusmerkin, jotta talonpojan puhe jää kesken. Hän pelästyttää tiellä leikkiviä lapsia puolipökerryksiin, ja melkein joka päivä talonpoika saa nähdä jonkin kanansa makaamassa keskellä maantietä ketarat pystyssä niin litistettynä, että liha tuskin kelpaa syötäväksi. Vielä pahempi on, kun sataa ja auto pärskäyttää lokaa talonpojan ja tämän vaimon silmille, kun nämä luvallisissa asioissa kävelevät pitkin maantietä. Ei, auto on inhottava. Tarpeetonta että valtio kustantaa niin kalliita teitä niitä varten. Ja kuka sen työn maksaa? Heh, talonpoika!”

AL_Val_692

Autoilu alkaa muotoutua

Euroopan matkalta palaavat pääsivät toteamaan, että Suomessa auton suosio kasvoi. Sitä vauhdittamaan järjestettiin 1926 ensimmäinen autonäyttely Helsingissä. Autonkäyttäjän arki alkoi muuttua. Samana vuonna säädettiin koko maan kattavat nopeusrajoitukset, maanteille 55 km/h ja kaupunkeihin 30 km/h. Siihen asti nupeuksia oli rajoitettu paikkakunittain. Auto kiinnosti ja siinä oli vetovoimaa. Hilja Haahti kirjoitti romaanin ”Autotyttö”. Ja nuori Mika Waltari runoili:

Huikaisevan taivaan alla

pitkä, solakkalinjainen auto,

auringonkimaltavin kyljin

kärjessä hopeahaikara

vauhdin supistamin siivin

– ja valkea tie!

Vauhtimittarin levoton,

hyppivä numerosarja:

40 – 60 – 80 – 100!

Tuuli ja viuhuva hiekka,

ulvovassa vauhdissa

sulautuen kilometrimerkkien lentoon

ja hopeahaikaran villiin

ja kimeään huutoon:

Länttä kohti! Länttä kohti!

Jaa artikkeli