Matkailu Ulkomaanmatkailu 25.7.2021

Mutkia matkassa eli retki Sveitsin ehkä hienoimmalle alppitielle

Taas ollaan keskisessä Sveitsissä, tällä kertaa Linthalissa, noin tunnin ja vartin ajomatkan päässä Zürichin lentokentältä. Alpit nousevat edessä jyrkästi kohti taivasta, vaikka ei olla edes niiden korkeimpien huippujen juurella.

Klausenin sola yhdistää Glaruksen ja Urin kantonit, idässä sola alkaa siis Linthalista ja päättyy lännessä Altdorfiin. Näiden kaupunkien välillä on hieman vajaat 50 kilometriä, ja yksi Sveitsin hienoimpia teitä. Alppeja ei ylitetä vaan siirrytään vain Alppien pohjoispuolella yhdestä laaksosta toiseen.

Pitkä historia

Klausen on erityisen rakastettu Sveitsissä, koska sillä on pitkä historia moottoriurheilussa. Tuo historia alkaa jo 1920-luvun alusta, jolloin autoilussa elettiin melko erilaisessa maailmassa kuin nykyään. Auto oli harvojen herkku, joten yleisen tien ottamisessa kisakäyttöön ei ollut mitään erikoista.

1920-luvulla elettiin myös moottoriurheilun pioneeriaikaa. Ensimmäinen maailmansota oli ohi; teollisuus oli edennyt sodan aikana harppauksin eteenpäin, ja nuo kehityksen hedelmät voitiin valjastaa hyödyllisempään tarkoitukseen.

Muutaman sveitsiläisen päähän pälkähti järjestää autokisa paikallisella vuoristotiellä. Vaatimattomiksi ei järjestäjiä voi ainakaan pilkata, sillä kisa tuli tunnetuksi nimellä ”Grossen Bergpreis der Schweiz” – eli Suuri sveitsiläinen Mäkikisa.

Autot lähetettiin matkaan 27. elokuuta 1922. Startti oli Linthalissa, missä me olemme siis juuri nyt Porsche Boxsterin 25-vuotista historiaa juhlistavan erikoismallin kanssa. Maali odotti puolestaan ylhäällä, juuri ennen Klausenin solan korkeinta kohtaa. Kyseessä oli rallitermein pikakoe, kisattava matka oli 21,5 kilometriä. Matkan varrelle mahtuu 136 kurvia, ja korkeuseroakin on hulppeat 1 237 metriä. Jokaisella metrillä noustaan siis hieman vajaat kuusi senttiä.

Vehreästä laaksosta kohti kallioseinämää

Tien alku on mukulakivetty tien historiaa kunnioittaen – onneksi kuitenkin vain yhden pitkän mutkan verran. Linthal sijaitsee 650 metriä merenpinnan yläpuolella, eli tie nousee alussa rinnettä pitkin välillä melko tiheän metsän siimeksessä. Myös pari tunnelia mahtuu matkaan.

Tien viehätys avautuu nopeasti, 180 asteen serpoja on yksi toisensa perään. Miten se menikään… nopealla autolla ehtii nähdä omat takavalonsa.

GTS:stä tuttu Porschen nelilitrainen moottori rällättää kivasti. Boxster hyökkää aggressiivisesti kurveihin. 20-tuumaiset pyörät tarraavat tiukasti kiinni asfalttiin. PASM-sporttialusta istuu tiessä matalalla ja kuin tauti. Tämä on brutaali tapa punnita auton ominaisuuksia. Jyrkät nousut vievät mehut monesta, mutta Porsche ei hyydy. Vapaasti hengittävä bokserikuutonen tuottaa mukavat 400 heppaa.

Meidän automme on varustettu PDK-automaatilla, joskin näille teille manuaali olisi ollut jotenkin parempi valinta. Toisaalta PDK toimii hienosti, ja ratin vaihdelavoilta kuski voi rytmittää laatikon siirtoja manuaalisesti.

Yhdestä metsästä ulos sukellettaessa eteen avautuu iso laakso, jota reunustavat toisella reunalla terävähuippuiset vuoret. Laakson päässä odottaa pieni kylä. Tämä on tien päätepiste talvella. Talvikunnossapitoa ei ole. Lunta on talviaikaan usein useampi metri.

Kivinen polku

Ja taas kiivetään. Vähitellen puut vähenevät sekä vähenevät ja maisemat jylhenevät. Pysähdymme hetkeksi tien reunaan ihastelemaan jyrkältä kallioseinämältä alas putoavaa vettä.

Samalla päätämme tehdä rohkeasti tuttavuutta paikallisiin, sillä meillä on utelias ihailija. Menemme rohkeasti lähemmäs, ja hän tulee pienen empimisen jälkeen tarkastamaan auton. Nopea nuolaisu kuskin penkkiin ilmeisesti testaa sen, onko kyseessä aito vai keinonahka.

Kun emme yrityksistä huolimatta löydä yhteistä kieltä, matkamme jatkuu kohti huippua. Tie on paikoitellen hyvin kapea, eikä kaiteita ole kaikkialla. Lisäksi tiellä on runsaasti pyöräilijöitä ottamassa kaiken irti pohkeistaan. Myös maisemia ihailevat turistit pudottavat keskinopeutta.

Huipulla tuulee

Vähän ennen huippua tie kiemurtelee kuin käärme. Tienviitaat varoittavat irtokivistä sekä epätasaisesta tien pinnasta. Myös miinoista pitäisi varoittaa, sillä lehmiä on tien molemmin puolin, ja usein ne vaeltavat myös tielle.

Muutama metri ennen huippua on autokisojen maali. Tuon vanhan maaliviivan kohdalla olevan historiallisen rakennuksen katolta avautuu upea näkymä taakse jääneeseen laaksoon. Varjopaikoissa on vielä lunta.

Ylitämme solan korkeimman kohdan. Kovia kokeneessa kyltissä seisoo lukema 1952 metriä. Alpeilta löytyy monta korkeampaakin solatietä, mutta harvalla tiellä on yhtä maineikas historia.

Taukopaikka on täynnä pysäköityjä autoja. Huipulla on myös hotelli, jos matkalaista väsyttää. Täältä lasketellaan siis Altdorfiin, jossa eräs herra Tell suoritti varsijousellaan kuuluisan omenatemppunsa. Mies kuulemma patsastelee kylillä edelleen.

Tämä siirtymä sisältää huomattavasti vähemmän mutkia, mutta yläosuudella on toki edelleen varsin näyttävät maisemat. Tie on kaiverettu hetkittäin lähes pystysuoraan kallioseinämään. Tie on myös taas paikoitellen melko kapea. Oikeaa reunaa reunustaa kiviaita, kun vasemmalla on lähes olematon metallikaide. Pudotusta on sen verran, että jos Porsche lipsahtaa ajolinjalta, kipeää tekee varmasti.

Vuoristosäähän on myös aina hyvä varautua. Lithalissa paistoi aurinko, 10 kilometrin jälkeen oli jo melko pilvistä, ja ylhäällä taivaalta tuli jopa muutama pisara. Altdorfia lasketellessa sää taas paranee. Tämä on hyvä muistaa matkaan lähdettäessä. Lämpöerotkin voivat olla laakson ja huipun välillä melkoisia.

83,9 km/h keskinopeudella

Klausen-kilpailun nopeusennätys on sen viimeiseltä vuodelta1934. Kymmenen kertaa järjestetyn kisan historiankirjoihin jää elämään yksi Saksan sotienvälisen ajan menestyksekkäimpiä autokuskeja, Rudolf Caracciola. Hän ajoi pätkän Mercedes W25:llä 15,22.20 minuutissa. Nopeasti laskettuna se tietää 83,9 kilometrin keskituntinopeutta…

Ei kuulosta tietysti formuloihin verrattuna hääppöiseltä, mutta katsokaa kuvia tien haasteellisuudesta. Ja tuolloin valtaosa pätkästä oli vielä soratietä!

Caracciolan ohella Klausenia kohti huristelivat aikoinaan muun muassa sellaiset herrat kuin Hans Stuck, Louis Chiron ja lentävä mantovalainen eli Tazio Nuvolari, joka voitti 277:een osallistumastaan kisasta peräti 107, minkä ansiosta moni rankkaa hänet yhdeksi maailman kaikkien aikojen parhaista kuskeista.

Ja noihin aikoihin autoja piti vielä oikeasti ajaa. Mies vei autoa, ei toisin päin. Huiminta on tietysti se, että autojen turvarakenteet olivat lähes olemattomat. Eikä se nahkakypärä varmasti suojannut päätä sekään kovin kummoisesti. Alas rotkoon katsottaessa ei voi kuin kunnioittaa noiden herrojen kylmäpäisyyttä.

Vuoriteiden eksotiikka

Suomalaisille alppitiet ovat aina elämys, meillä kun ei ole oikeastaan kuin isoja mäkiä. Alpit ovat eristäneet ihmisiä omiin laaksoihinsa ennen kuin tiestöt ylittivät vuoret ja liikkuminen yleistyi. Nykyisin solatiet kuluvat tosin kesäaikaan enemmän huviajeluista kuin ihmisten välttämättömän liikkumistarpeen toimesta

Moottori on ajanut läpi kaikki Sveitsin merkittävimmät solatiet, ja Klausen on kuskin kannalta niistä nautinnollisin. Se jättää varjoonsa jopa historiallisesti merkittävät Alpit ylittävät Gotthardin (korkeus 2 108 m), St Bernardin (2 469 m) ja San Bernardinon (2 066 m) väylät.

Muita suosikkejamme ovat Nufenen (2 478 m) ja Albula (2 312 m). Näistä ensimainittu sopii mainiosti myös kaksipyöräisille. Todelliselle alppitiefanille suosittelemme kuitenkin solakierrosta Susten (2 224 m), Grimsel (2 165 m) ja Furka (2 431 m). Tästä kolmen solan kierroksesta kuitenkin myöhemmin lisää Moottorin paperiversiossa.

Teksti ja kuvat: Vesa Eskola