Bussikyydillä Olhonin saarelle – Siperiassa riittää kaasua vaikka polkimelle jakaa

Matka Irkutskista Olhonin saarelle Baikalille kulkee halki laajojen arojen ja metsäisten vuoristojen. Kuskin mielestä kaasujalka lepää parhaiten, kun poljin on pohjassa.

Pikkubussi kaartaa Baikaler-hostellin eteen yhdeksältä. Edessä on kolmensadan kilometrin ja vähintään neljän tunnin matka kohti Baikal-järveä ja sen suurinta saarta, Olhonia. Vähäpuheinen kuski lastaa pikkureppumme takaosaan ja viittoo meidät viereensä etupenkille, auto tulee täyteen. Ehkä hän ajattelee, että meidän kanssamme on helpompi kommunikoida kuin kiinalaisten.

Irkutskista Olhonille kulkee myös reittibusseja, mutta suunnilleen samanhintainen ja paljon helpompi tapa on tilata kyyti ja majoitus valmiina pakettina. Kolmen päivän ja neljän yön edestakainen reissu majoituksineen puolihoidolla maksaa esimerkiksi Baikalerilta otettuna noin satasen hengeltä.

Soista aroa ja komeaa vuorta

Matkan alkupätkä kulkee aavan Burjaattiaron halki. Matkan varrella näkyy pieniä kyliä ja hevoslaumoja ratsastavine paimenineen. 220 kilometrin kohdalla Bajandain kylässä on lounas- ja vessatauko, jonka jälkeen tie kaartuu kohti metsäisiä vuoristoja ja niiden takana odottavaa Baikalia.

Vuoristoon päästyämme tien varrella alkaa olla lunta. Jos soinen aro oli upean näköinen, niin nyt maisemat muuttuvat mahtaviksi. Hevoslaumoja on tien varressa metsässä kuin poroja Lapissa, kylissä näkyy myös lehmiä ja sikalaumoja.

Käytämme venäjän sanavarastomme ja kehaisemme näkyä. Kuskimme tajuaa, että joku muukin hänen lisäkseen osaa venäjää ja heittäytyy puheliaaksi. Emme ymmärrä kuin puolet, mutta kuski tehostaa jutteluaan viittilöimällä ilmeikkäästi, kahdella kädellä tietenkin. Tuijotan nopeusmittaria, joka ei laske alle sadan kilometrin tunnissa kuin taajamissa.

Burjaattein mailla

Lopulta kuski viittoo vasemmalle: ”Baikal!” Näky on unohtumaton, kun maailman kuudenneksi suurin järvi ilmestyy näkyviin. Samalla kuljettaja katsoo kelloa ja huomaa, että lautta lähtee pian, joten nopeus nousee sataan neljäänkymppiin.

Lauttamatka saarelle on yllättävän lyhyt, mutta sen jälkeen on edessä vielä melkoinen rytyytys perille, Khuzirin kylään. Nopeutta on enää maltilliset 70km/h, mutta hiekkatiekin on pelkkää nimismiehen kiharaa, joka junttaa paikat tiukasti kiinni hampaisiin.

Maasto on täälläkin hiekkaista aroa ja monin kohdin tie haarautuu kahdeksi tai kolmeksi tieksi, joista ajaja valitsee mielestään tasaisimman.

Tien varressa miesjoukko valmistelee lampaan teurastusta uhriksi. Olemme nyt burjaattien pyhällä maalla. Kuski näyttää lauttarantaan pysäköityjä Uaz-pikkubusseja, jollaiseen saamme tutustua seuraavana päivänä omakohtaisesti.

Juurikin neljän tunnin matkan jälkeen pääsemme perille majapaikkaamme, Olgan majataloon. Kuski käy huikkaamassa omistajan paikalle. ”Suomalaisia”, hän sanoo venäjäksi ja hymyilee.

Teksti: Ismo Lehtonen Kuvat: Tanja Mikkola