Erg Chebbi: suuri tyhjä Marokossa

Tuuli pöllyttää hiekkaa dyynin laella; keltaoranssi hiekkameri levittäytyy aaltoilevana kaikkiin ilmansuuntiin. Aavikko ympärillämme on hiljainen kuin suomalaisen järven jää keskitalvella.

Sahara on suuri tyhjä, sillä Euroopan kokoisessa hiekkalaatikossa asustaa vain noin 2,5 miljoonaa ihmistä – ja heistä iso osa täällä Marokossa, joskin lähempänä Atlantin rannikkoa.

Meidät retki on tuonut keskiseen Marokkoon lähelle Algerian rajaa. Lähin kaupunki on noin 25 000 asukkaan Erfoud. Näissä samoissa hiekoissa ovat möyrineet monet suomalaiset Dakar-rallin läpäisseet rallitähdet.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Enemmän kiveä kuin hiekkaa

Mielikuvista poiketen Sahara ei ole pelkkää hiekka-aavikkoa – dyynejä on itse asiassa harvemmassa kuin kivitasankoja. Ja off road -seikkailu alkaa juuri tällaisella laajalla tasangolla, joka näyttää lähinnä kiviviljelykseltä. Muutama kameli – anteeksi dromedaari – tallustaa horisontissa. Toisessa horisontissa etenee lammaslauma ja näiden (hyvä) paimen pyörällä. Kehitys kehittyy…

Ajoura kuivalla tasangolla on periaatteessa kelvollinen, mutta kuivat joenuomat sekä salakavalat kuopat hillitsevät marssinopeutta.

Kivien välissä muutama mönkkäri etenee kuitenkin varsin kunnioitettavaa nopeutta. Extreme-urheilua, sano.

Erfoudin ympäristö ja meidänkin kohteena oleva iso kivimuodostelma Gara Medouar on paitsi dakaristien myös elokuvan tekijöiden rakastama. Näissä maisemissa on kuvattu mm. Muumio, Prince of Persia ja Bond-leffoista Spectre. Ja mikäs on kuvatessa. Voisimme olla yhtä hyvin Marsissa. Marokko on ilta-auringon loisteessa punaisen pölyn maa.

Erg Chebbi

Kivitasangoilta matka vie lopulta Erg Chebbiin, sille Marokon toiselle suurelle hiekkamerelle. Kivinen tanner pehmenee. Dyynit nousevat jyrkästi kohti taivasta. Korkeimmat dyynit ovat 150-metrisiä. Algerian rajalle on matkaa muutama kilometri. EU-rajalle Ceutaan ei ole kuin 750 kilometriä. Yhtä hyvin voisimme olla kuitenkin kuussa.

Aavikko ei ole kaikkia varten, mutta kun se puraisee, tauti kestää monilla koko loppuelämän. Aavikko on kuin huume.

Täällä se on helppo ymmärtää. Tuhannen ja yhden yön tarinat, itämainen mystiikka ja aavikon arvaamattomuus saavat seikkailijan veren kiertämään. Suuri tyhjä ja sen takana odottava tuntematon kiehtovat. Nettihuolet ja arjen kiire tuntuvat kovin kaukaisilta aavikon tyhjyyttä kuunnellessa.

Ja aivan tarkkaan ottaen Erg Chebbi ei ole vielä Saharaa, se alkaa vasta hieman etelämpänä.

Kuin syvässä hangessa hiihtäisi

Aavikolla ja etenkin hiekkadyyneillä ajettaessa säännöt ovat sinänsä yksinkertaiset, ja suomalaisen on melko helppo oppia ajamaan pehmeässä hiekassa; ajoon pätevät samat lainalaisuudet kuin umpihangessa möyrimiseen.

Rengaspaineet lasketaan ensin yhteen bariin, jotta auton alle saadaan lisää hiekan kantavaa pintaa. Seuraavaksi napista nelivedon hidas alue päälle. Sitten vain vauhtia, hyvä veto päällä eli kierrokset 2 500:n ja 3 500:n välissä ja suorassa linjassa kohti dyynin huippua. Juuri ennen huippua jalka nostetaan kaasulta, jotta auto jaksaa juuri ja juuri dyynin yli. Sitten alamäkeen ratti suorassa ja kohti seuraavaa dyynin lakea kiihdyttäen.

Jos auto pitää pysäyttää, se kannattaa tehdä tasaiselle tai mieluiten alamäkeen. Muuten tulee helposti jumi. Ja alamäessä ei kannata tehdä liian tiukkoja kaarroksia, muutoin etukulma voi haukata hiekkaa, takatassu nousta ilmaan ja koko auto lähteä kierimään.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Hiekkamonttu on vauhdin surma

Yllymme pitämään oikein kunnolla hauskaa vain huomataksemme, että olemme hieman eksyneet. Renkaanjälkiä on eri suuntiin, on mahdotonta tietää, mitä niistä lähteä seuraamaan. Ylitämme dyynin toisensa jälkeen, kunnes yhden takana odottaa todella jyrkkä putous.

Ei auta. Takaisin ei pääse. Laskemme Nissan Navaran keulan jyrkkään rinteeseen. Reipas etuylitys auttaa meitä taittamaan auton seuraavaan mäkeen, mutta emme saa enää riittävästi vauhtia nousua varten. Vauhti hyytyy ja pian renkaat heittävät vain hiekkaa ilmaan. Pakkia ja omia jälkiä takaisin. Lisää vauhtia. Ei jaksa vieläkään. Pakkia ja uusi yritys. Jokainen veto tuo meidät aavistuksen pidemmälle, ja lopulta pääsemme seuraavan dyynin laelle juuttumatta kiinni. Huh. On aika ottaa happea.

Hiljaisuus auton seisahduttua on syvä. Hiekan lämmön tuntee kenkien läpi, vaikka on talvi ja ilman lämpötila on noussut vaivoin 25 asteen tuntumaan. Kesällä asteet kipuavat usein nelosella alkaviin lukemiin, ja silloin hiekka polttaa paksumpienkin kenkien läpi. Siksi on helppo ymmärtää, miksi Dakar-Rallia ajettiin täällä aikoinaan aina nimenomaan keskitalvella.

Loppumatka sujuu ilman suurempia seikkailuja, joskin tähän vuoristoratamaiseen menoon ei kyllästy ihan hetkessä. Ylös, alas, ylös, alas – dyynin yli toiselle. Vauhti pysyy toisten renkaanjälkiä seuratessa hyvänä. Ison hiekkalaatikon kanssa ei kannata kuitenkaan leikkiä, tämä ei ole neppiskisaa.

Siniseen kaapuun pukeutunut berberi taluttaa horisontissa muutamaa kamelia. Olisi helppo uskotella itselleen, että siinä kauppias tekee taivalta aavikon toiselle laidalle. Kyseessä on kuitenkin turistiopas, sillä viimeisen dyynin takana odottaa upea Sahara Garden -hotelli uima-altaineen, josta turistien on helppo hypätä auringonlaskun aikaan hetkeksi kamelin selkään leikkimään Arabian Lawrancea.

Muutaman kilometrin säteellä on myös lukuisia telttakyliä, joissa turistit voivat yöpyä ”autiomaassa”.

Tänne voi myös vaeltaa Marrakechista useamman päivän kestävän kamelisafarin mukana.

Maastureiden, avolavojen ja kamelien lisäksi Erg Chebbissä on mahdollista kokeilla myös sitä, miten vauhdikkaasti mönkijä etenee dyyneillä. Mönkkäreitä eri muodoissaan vuokraa useampi yritys.

Hienoa hiekkaa

Harvoin on uima-allas ollut pitkän päivän jälkeen yhtä kutsuva. Aavikon hieno hiekka on tunkenut joka paikkaan. Hampaissakin narisee. Myös auton kabiini on kauttaaltaan hienon tomun peitossa.

Ja hiekkaa löytyy matkalaukusta vielä myöhemmin – paljon myöhemminkin. Sitä löytyy kaikista vaatteista ja myös pesukoneesta. No, matkamuistot ovat aina kivoja. Jotkut ovat jopa pullottaneet Saharan hiekkaa mukaan tuliaisiksi.

Teksti ja kuvat Vesa Eskola