Kivisen tien Karoq ja tehtävä Balkanilla

29.6.2025

Matkailu

Teksti Vesa Eskola

Kuva Vesa Eskola

Joskus yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Nykypäivänä se usein myös valehtelee vielä enemmän. Ja joskus kuva ei pysty välittämään paikan todellista kauneutta, vaikka kuinka haluaisit.

Albania, Euroopan viimeisiä kolkkia, joka on monelle vielä tuntematon. Monella meistä on seikkailu DNA:ssa; se sama geeni, joka sai Marco Polon suunnistamaan Silkkitielle, Fernão de Magalhãesin etsimään purjehdusreittiä maailman ympäri, David Livingstonen suunnistamaan Afrikan sydänmaille – ja joka saa monet autolomalaiset suunnistamaan joka vuosi johonkin uuteen paikkaan. Tuntematon kiehtoo.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Aamuvirkku luonnon luomana

Aurinko heräilee vuorten takana. Jylhät rinteet saavat ensin sinisen sävyjä ennen kuin ensin huiput ja sitten niiden alapuolella olevat kalkkikiviset rinteet maalautuvat rikkaan purppuraan. Nämä ovat Prokletije-vuoret, osa Dinaarisia Alppeja. Korkeimmat huiput yltävät yli 2500 metriin. Korkeimpien huippujen välissä lymyilee vielä muutamia jäätiköitä.

Vuorten takana muutaman kymmenen kilometrin päässä odottaa Montenegro. Idässä noin 50 kilometrin päässä on Kosovo. Noilla meitä nyt ympäröivillä vuorilla kulkee 192 kilometriä pitkä Peaks of the Balkans -vaellusreitti, joka kiertää Albaniaa, Kosovoa ja Montenegroa.

Me emme kuitenkaan ole suunnistamassa vaelluspoluille. Olemme saapuneet eilen illalla Thethiin, pieneen vuoristokylään Albaniassa. Se on sekoitus reppureissaajia, pienistä tila-autoista retkeilyautoiksi muunnelluilla menopeleleillään seikkailemaan saapuneita sekä uteliaita tavallisia matkalaisia. Kyllä tänne pääsee isommallakin matkailuautolla, mutta se on jo melkoinen haaste.

Majoitusta on tarjolla laidasta laitaan. Paikka on tavallaan eräänlainen viehättävä mustalaisleiri – viimeinen pala sivistystä ennen kuin hieman villimpi ”erämaa” alkaa.

Ensimmäiset patikoijat suunnistavat jo kohti polkujaan. Vanha mies veivaa myllyssä betonia. Kulkukoirat jaksavat vielä tulla moikkaamaan satunnaista kulkijaa. Kukkokin kiekuu jossain kauempana.

Kello on noin puoli kuusi. Lämpötila pysyy vielä pari tuntia maltillisena. Jos jotain haluaa saada päivän aikana tehtyä, se kannattaa tehdä nyt. Thethin ympäristössä on vaellusreittejä useammaksi päiväksi.

Luonnon helmassa

Tämä uniaan karistava pieni kylä sijaitsee noin 850 metriä merenpinnan yläpuolella ja sitä ympäröivät siis vuoret sekä luonnonpuistot kaikilta puolilta. Näky salpaa hengen. Pysäyttää. Emmekä ole ainoita.

Näissä maisemissa meissä kaikissa herää pieni tutkimusmatkailija, joka haluaa nähdä seuraavan kukkulan taakse tuntemattomaan.

Edith Durham oli brittiläinen antropologi, kirjailija ja taiteilija, joka matkusti runsaasti ympäri Balkania 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Hän sanoi Thethistä seuraavaa. ”Luulen, että mikään paikka, jossa ihmiset elävät, ei ole antanut minulle sellaista vaikutelmaa majesteettisesta eristäytyneisyydestä muusta maailmasta.” Emme voisi olla enempää samaa mieltä, vaikka myös Thethin eristyneisyys murtuukin vähitellen yhä enemmän ja enemmän. Sosiaalinen media pitää siitä nykyään huolen.

Toistaiseksi sivistys näyttäisi kuitenkin löytäneen Thethin sopivissa määrin. Alueelle rakennetaan selvästikin paljon uutta majoitusta, mutta suurin osa turisteille tarkoitetusta majapaikoista on joko pieniä mökkejä, vähän isompia mökkejä tai vierastaloja. Isoja hotelleja ei ole, eikä toivottavasti tulekaan. Niiden mukana tulee yhä enemmän turisteja ja muutos.

Eristyksissä ja ei

Tänä päivänä Theth on jo melko helposti saavutettava – kesällä. Talvisin kylä on yhä luonnon eristämä, tietysti lumitilanteesta riippuen. Tänne johtaa nykyisin jopa upea vuonna 2022 päällystetty alppitie, se sama, jota pitkin mekin tänne eilen ajoimme. Mutta se on ihan eri tarinan arvoinen se.

Nyt tavoite on 72,1 kilometrin päässä oleva Mesin silta. Ja vanhempaa tietä pitkin seuraten parikin vuorijonoa ylittäen. Ei kuulosta sinänsä kovin vaativalta tehtävältä, mutta reitistä noin 55 kilometriä on päällystämätöntä. Sen kunnosta ei ole tietoa.

Edessä ei ole siis off roadia vaan etenemistä heikkokuntoisella päällystämättömällä tiellä. Se kiehtoo satunnaista seikkailijaa – ilman, että seikkailuun täytyy varustautua sen kummemmin. Tämä seikkailu on mahdollinen lähes kaikille, ei pelkästään extreme-seikkailua varten rakennetuille maastureille ja niitä ohjastaville hard core globetrottereille.

Otamme haasteen vastaan. Totta kai. Meille tehtävää varten annettu Škoda Karoq on ihan vakiotavaraa hyllystä; ja varustettu vielä vakiorenkain. Vaativin tehtävä tulee siis olemaan rengasrikon välttäminen. Hienot vanteetkin olisi kiva pitää ehjänä. Tarpeen vaatiessa takakontista löytyy toki vararengas.

Olemme liikkeellä sinivalkoisin värein. Matkaan lähtee kaksi Karoqia. Valkoinen, Škodan oppaiden retkikunta. Sininen, Moottorin retkikunta. Yhteys autosta toiseen toimii radiopuhelimien välityksellä.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Jylhää ja kaunista

Theth jää nopeasti taakse. Asutus harvenee. Ensin tie on päällystetty lyhyen matkaa seuraten kallioiden välissä pujottelevaa syvää kanjonia. Ja ura on kapea, sille mahtuu yksi auto kerrallaan. Kohtaamiset on hoidettava levennysten kohdalla.

Pian asfaltti loppuu. Ura on yhä pääosin kapea, mutta paikoitellen taas hyvinkin leveä. Vastaantulijoille olisi tilaa väistää, mutta heitä ei ole. Tämä saa matkan tuntumaan astetta enemmän seikkailulta.

Vähitellen kanjonimaiset maisemat avartuvat. Tie on uskomattoman hieno ollakseen niin karu. Pöly alkaa nousta jo ohjaamoon asti.

Kivet ovat teräviä ja kuopat myös. Jossain vaiheessa on satanut rankasti, monet kuopista ovat lätäköitä. Niitä kannattaa kunnioittaa ja vältellä. Silti täällä ajamiseen ei tarvita maasturia tai erikoisrenkaita. Riittävä maavara on tärkeämpää kuin neliveto, joskin nelivedosta on tietenkin jyrkemmillä tieosuuksilla hyötyä.

Tie seuraa löyhästi Theth-joen rantoja. Hieman kauempana joesta tie alkaa nopeasti pölistä. Edellä ajavaan autoon on pidettävä väliä; jo pölyn takia, mutta ennen kaikkea siksi, ettei tuulilasiin tule turhaan kiveniskemää.

Tassut märkinä

Pian tien vieressä virtaava turkoosin sininen joki on saanut uuden nimen. Se on nyt Shala. Ajoura ylittää pienen puron. Vettä ei ole kuin toistakymmentä senttiä, mikä ei ole Karoqille ongelma. Puron hiekkainen ja kivinen pohja on painautunut kovaksi. Keväämmällä vettä on varmasti selvästi enemmän.

Tiestä haarautuu pienempiä polkuja, puisiin kyltteihin on kaiverrettu leirintäalueiden nimiä. Euroopan lomakausi ei ole vielä alkanut, joten tiellä on liikennettä harvakseen. Hevosia ja aaseja näkyy tiellä myöhemmin enemmän kuin autoja. Ne ovat ujoja, joka on myös merkki siitä, että turismi ei ole levinnyt vielä tänne laajalti.

Kerran taaksemme ilmestyy iso maasturi, jolla on selvästikin kiireellisempi tehtävä kuin meillä. Kohtelias antaa tilaa. Maasturin ohjaamosta nousee käsi kiitoksen merkiksi.

Vähitellen aurinko nousee korkeammalle, lämpötila alkaa nousta taas yli 30 asteeseen. On helppo kuvitella, miten kuumaksi maa täällä loppukesästä palaa. Suomalainen hipiä on kovassa auringonpaisteessa kovilla.

Pian ylitämme taas Shala-joen, nyt korkeaa kivistä siltaa pitkin. Sillan alla vuolaasti virtaava turkoosi vesi on uskomattoman kirkasta. Se on myös viileää, jos joku kaipaa vilvoittelua kuuman päivän keskellä.

On vaikea arvioida veden syvyyttä. Pohja näkyy kuin vettä ei olisi lainkaan. Kanjonia reunustavat vehreät rinteet. Mielen valtaa uskomaton rauha. Täällä matkalainen kokee taas pienuutensa mahtavan luonnon keskellä. Rauhaa tuo se, että ollaan kaukana kavalasta maailmasta.

Kiveen kaiverrettu tie

Matka jatkuu. Taloja on harvakseen, mutta elämää on joka paikassa. Tästä on todisteena tien varressa oleva pieni koulu.

Tie lähtee kiipeämään taas ylöspäin tuttua sik-sakkia tehden. Etenemme tiheän metsän keskellä. Edellä ajava Karoq pöllyttää tomua ilmaan, jota auringon säteet leikkaavat kuin veitsi voita.

Tiessä riittää mutkia ja mäkiä, katse on pakko pitää tiessä, vaikka se väkisinkin yrittää vaeltaa ympäröiviin maisemiin. Kiipeämme taas melko jyrkästi ylöspäin.

Yhtäkkiä metsä loppuu ja eteen avautuu huikea maisema. Onneksi ei ole kiire. Maisemia on aikaa ihastella. Nautiskella. On vain tämä hetki. Millään muulla ei ole juuri nyt väliä.

Vuoret ovat olleet pitkään ihmiset toisistaan erottava maantieteellinen este. Täällä niitä on ylitetty pitkään aasien ja muulien avulla, kun kauppamiehet ja salakuljettajat ovat vieneet tavaroitaan niitä tarvitseville. Nyt nämä hienot maisemat ja upea luonto ovat lähes kaikkien saavutettavissa.

Nämä vuoret olivat myös pakopaikka osmanien aikaan. Katolilaiset pakenivat vuorille ja perustivat tänne yhteisöjään. Niin syntyi aikoinaan myös Thethin kylä reilut 300 vuotta sitten.

Vähitellen kyliä yhdistävät kapeat polut ovat leventyneet ja ensimmäiset tiet ovat syntyneet.

Ja nyt niitä kaiverretaan maisemaan yhä lisää. Seikkailua janoavat turistit haluavat yhä lähemmäs "erämaata", mutta vielä hyvien yhteyksien päähän sivistyksestä. Tien vartta komistaa jatkuvasti erilaisia viittoja leiripaikoista ja majoituksesta.

Olemme yllättyneitä, miten vehreää kaikkialla on. Lumet eivät kesäkuun lopussa ole sulaneet tietysti vielä kovin kauan aikaa sitten, joten joissa ja puroissa on vielä vettä. Osa rinteistä on jyrkkiä, osa pehmeämmin polveilevia.

Jyrkimpiin rinteisiin kaiverrettu tie kulkee isojen kivenlohkareiden ja välillä lähes puolikaaren muotoisen holvikaaren välissä. Tiellä on raskasta kalustoa kaivuuhommissa.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Kuin toisella mantereella

Ylitämme solan seuraavaan laaksoon. Kun korkeimmilla meren pinnasta olevat osuudet jäävät taakse, maisema pyöristyy. Korkeammalla rinteessä kasvaa hienoja musta- ja vuorimäntyjä, metsäkuusia ja saksanpihtoja, mutta alemmas tullessa metsät muodostuvat pyökeistä, tammista, vaahteroista, saarneista ja erilaisista pähkinäpuista.

Tien vartta koristaa myös eksoottisempia puita, joita emme edes tunnista. Nekin lisäävät matkan eksotiikkaa. Vaikka auto on kuin kapseli, joka matkustaa eritestettynä sitä ympäröivästä maailmasta, tuota ympäröivää maisemaa kannattaa kunnioittaa ja ihastella. Niittyjä hallitsevat siellä täällä kauniisti kukkivat ruiskaunokit, iirikset, orvokit ja olkikukat.

Mehiläiset rakastavat akaasioita, joten hunajaa kerätään talteen paljon. Värikkäät mehiläistarhat koristavat tietä joka paikassa.

Maisema on jännä, eurooppalaisin silmin hieman epätodellinen. Lähempänä Thethiä vuorien profiilissa oli selvää Keski-Euroopasta tuttua alppimaisuutta, nyt alempana sitä voisi kuvitella olevansa Väli- tai Etelä-Amerikassa.

Sokeritoppamaiset kukkulat ovat kuin satukirjasta.

Eläimiä ei juuri näy – siis satunnaisia hevosia tai aaseja lukuunottamatta. Ylempänä vuorilla asuu kyllä villivuohia, ja Albaniassa on myös suuri ilveskanta. Lisäksi näillä vuorilla ja metsissä asuu suurempia petoja: karhuja ja susia. Yritämme tihuilla myös jyrkille rinteille, josko silmiin osuisi vuorikauriita. Vaeltajille ne todennäköisesti näyttäytyvät paremmin.

Olemme onnellisia, että olemme päässeet kokemaan tämän hienon uran, jonka varrella maisemat vaihtuvat niin tiheään. Tätä on automatkailu parhaimmillaan, kun tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka itsessään. Joskus meillä on niin kiire kokemaan uusia asioita, että unohdamme kokonaan matkasta nauttimisen.

Eikä sivistys ole tälläkään tiellä missään vaiheessa kaukana. Radioasemat kuuluvat ja navigointi kertoo, missä edetään. Se tekee seikkailusta paitsi mukavaa myös sopivalla tavalla huoletonta.

Tie on elämä

Kivinen ura vaihtuu neljän tunnin jälkeen asfalttiin. Tien varrelle ilmestyy taas taloja ja pihoja. Miehet leikkaavat tietä reunustavia pensaita lyhyemmäksi. Pian seuraavat ensimmäiset kyläkaupat ja kahvilat. Sivistys. Tie on edelleen uskomattoman kaunis. Matkalaisen sydän lyö pelkästä ilosta yhden ylimääräisen lyönnin.

Pian pieni ja kapea asfalttiura yhtyy toiseen ja leveämpään tiehen. Lisää kauppoja ja kahviloita. Pian tien varressa kaupitellaan kaikkea mahdollista vesimeloneista, polttoaineesta ja rantaleluista aina traktoreihin asti. Tie on kauppapaikka. Tie on elämä.

Auto on yhä vapauden kulkuvälinen, väline, joka mahdollistaa niin helposti kaiken uuden kokemisen.

Teiden varsia koristavat ympäri Albaniaa myös lukuisat kukitetut ristit. Tie on myös kuolema. Nuo ristit ovat jatkuva muistutus siitä. Albaniassa oli kommunistivallan aikaan enemmän linja- kuin henkilöautoja. Autojen määrä kasvoi vasta itäisen Euroopan vapautuessa, kun oikeat tai henkiset muurit kaatuivat kaikkialla rautaesiripun takana.

Tämä vapautuminen heijastui tietysti myös liikenteeseen. Nuo villit ajat ovat jo takanapäin, mutta suomalaiselle albanialaisen liikenteen rytmiin totuttelu vaatii vielä aikansa. Jotkut paikalliset ajavat todella hiljaa. Toiset eivät. Eteen tulee yllättäviä tilanteita – etenkin taajamissa. Fiksu on varuillaan koko ajan ja ennakoi tapahtumia.

Näissä ajatuksissa saavumme Mesin sillalle, 1700-luvun lopulla osmanien rakentamalle kauniille kivisillalle ja suositulle turistinähtävyydelle.

Tehtävä suoritettu. Ja ilman rengasrikkoa. Koti kutsuu, Tiranan lentokentälle on matkaa vielä 1,5 tuntia. Mieleen hiipii jo pieni kaiho. Me palaamme Albaniaan vielä toistekin. Se on varmaa.