Nimi muutettu: Opel Sintra - vaarallisen huono

Opel teetätti isoa tila-autoa amerikkalaisilla konsernikumppaneillaan 1990-luvun loppupuolella. Jotenkin siinä kävi niin, että Sintra sai osakseen vielä amerikkalaissisariaankin kehnomman - ja vaarallisemman - auton maineen.

Jälleen kerran saadaan huomata ja muistaa, kuinka kaksiteräinen miekka badge engineering eli logonvaihdot ovat. Tässä juttusarjassa on käyty läpi monen monta menestyksekästä esimerkkiä asiasta, ja sitten on näitä koottuja mokia, kuten Opel Sintra vuodelta 1996.

Logonvaihdon parhaat puolet tiivistyvät siihen, että kun lainaat mallin joltain toiselta, se joku toinen on jo maksanut kehityskustannuksia lukuisia miljoonia. Tässä samalla tiivistyy syy siihen, miksi logonvaihdot ovat automaailmassa niin yleisiä.

Opel oli 90-luvun puolivälin Euroopassa siinä tilanteessa, että käytännössä kaikki kilpailijat vyöryttivät uutuuksiaan keskelle tila-autobuumia (joka on siis nyt enää kaukainen muisto vain). Oli Eurovaneja eli Fiat-konsernin ja PSA:n yhteistyötila-autoja, Renault Espacea sekä kolmikkoa Volkswagen Sharan, Seat Alhambra ja Ford Galaxy. Opelin oli pakko reagoida, ja niin se tekikin. Harmi vain, että Opel ja Vauxhall päättivät mennä siitä missä aita on matalin.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Ecotekkiä Pontikkaan

Opelin ratkaisu nopeassa ja edullisessa liittymisessä eurooppalaiseen tila-autokisaan oli siis logonvaihto. Tuolloin vielä visusti General Motorsiin kuuluneella Opelilla luonnollisin tie siihen oli lainata konsernin amerikkalaispäädystä.

Ja GM:ltähän löytyi pohjoisamerikkalaisin standardein tehty tila-autoperhe. Chevrolet Venture, Oldsmobile Silhouette ja Pontiac Trans Sport olivat nyt toisessa sukupolvessaan. Opel ja sen englantilaisklooni Vauxhall hyppäsivät tähän kelkkaan mukaan, ja näin GM:n U-alustalle rakennettuja tila-autoja alettiin varustaa näiden kahden eurooppalaismerkin logolla Doravillen tehtaalla Georgian osavaltiossa.

Moottoreiden ja logojen lisäksi ainoastaan eurooppalaisten standardien mukaiset valot sekä turvavyöt erottivat Sintran amerikkalaissisaristaan.

Opel ei kuitenkaan kelpuuttanut amerikkalaissisarten 3,4-litraista V6:ta, vaan vei Yhdysvaltoihin omat moottorinsa asennettavaksi Sintraan. Näihin lukeutuivat 2,2- ja 3,0-litraiset bensiinimoottorit sekä Ecotec-perheen 2,2-litrainen diesel. Automaattivaihteisto tuli amerikkalaisleiristä, ja se oli nelivaihteinen. Lisäksi saatavilla oli eurooppalaisittain viisivaihteinen manuaali.

Näillä eväin resepti oli tavallaan ihan maukkaan kuuloinen. Jopa kahdeksanpaikkaisessa autossa oli suuremmat tilat kuin missään Euroopassa tuolloin myydyssä tila-autossa ja siinä oli taloudellisemmat moottorit. Lopputulos oli kuitenkin kaikkea muuta kuin maukas.

Muun muassa vakuutusyhtiöiden painajainen

Venture/Silhouette/Trans Sport -kolmikko todettiin jo amerikkalaisen Insurance Institute for Highway Safetyn eli IIHS:n testeissä korirakenteiltaan vaarallisen heikoksi kolaritilanteissa.

Melko vakavat turvallisuuspuutteet nousivat esiin myös Euroopassa. Sintrassa erityisesti etumatkustajien suoja keulatörmäyksissä oli suorastaan luokantonta, ja jo taajamanopeudessa tehdyissä törmäystesteissä testinuket osoittivat niskan murtumisia ja raajojen irtoamisia. Kuuleman mukaan jossain vakuutusyhtiössä jopa vitsailtiin olevan parempi törmätä jalankulkijana Sintraan kuin Sintralla kiinteään esteeseen.

Myös luotettavuus oli Sintrassa melkoisen kuralla, ja sanottiin jopa, että se alitti tällä saralla amerikkalaissisarensa, erityisesti nelisylinteristen moottoreidensa tapauksessa.

Sintran tuotanto lopetettiin suosiolla jo kolmen vuoden jälkeen, eikä auto nähnyt 2000-lukua. Seuraajakseen Sintra sai Zafiran, joka oli kuitenkin selvästi pienikokoisempi. Sintran lähin seuraaja ja ensimmäinen liukuovilla varustettu Opel-henkilöauto sen jälkeen onkin paremmin Vivaro-pakettiautoon perustuva Zafira Life tai useamman polven ajan valmistettu työkalumaisempi Combo henkilöautomallina.

Teksti: Benjamin Helander Lähteet: Opel, Auto Britannia Kuvat: Opel, Vauxhall