Vuosi sähköllä: tilaa muullekin kuin latausjohdolle

Moottorin pitkässä koeajossa oleva Hyundai Ioniq Electric -sähköauto on kaikkea muuta kuin pelkkä kauppakassi.

Samalla kun analysoimme, miten pitkälle Ioniqilla pääsee ja missä sitä kannattaa ladata, kerromme nyt alkavassa juttusarjassa, millainen auto sähkötekniikan taakse piiloutuu. Ensimmäisenä tarkastelun kohteena ovat sisä- ja tavaratilat.

Säätö- ja säilytysvaraa

Etumatkustajille varattujen tilojen ja ajoasennon puolesta Ioniq Electric tarjoaisi hyvät eväät vähän pidemmällekin tauottomalle istumarupeamalle – jos sellaisia lataamatta autolla voisi suorittaa.

Penkissä riittää pitkittäissäätövaraa vaikka yli kaksimetriselle kuskille, ja sähkösäätöinen – kuinkas muutenkaan – istuin tukee kehoa aivan kohtuullisesti. Kun ergonomiassa ja selkeydessä ei juuri moitteen sijaa ole, viihtyvyys on taattu.

Aivan erityisen kiitoksen saavat säilytystilat pikkutavaroille. Vaihteenvalitsimen virkaa tekevien P-, R-, N- ja D-nappuloiden edestä löytyy tilava ja kumipohjainen laari, kännykälle on varattu oma kolonsa, samoin kahdelle juomamukille, ja keskikyynärnojan alta löytyy vielä syvä ja suuri lokero.

Kun tähän yhdistetään normaalit ovi- ja hansikaslokerot, kaikki mahdollinen sälä mahtuu aivan varmasti mukaan.

Pitkää ja matalaa tilaa

Takatiloissa pyrkimys parhaaseen mahdolliseen aerodynamiikkaan sen sijaan tuntuu mataluutena. Tilaa on silti täälläkin riittävästi.

Oviaukko kaartuu perää kohti alaspäin, joten sisään mentäessä pitää hieman kumartaa, ja 190-senttisen takamatkustajan kupoli on katossa kiinni – etenkin kun koettaa nojata pääntukeen.

Ryhdikkäästi istuttaessa tilaa järjestyy ylöspäinkin juuri ja juuri, ja jaloilla on itse asiassa varsin väljät oltavat: etuistuimen kovamuoviset taustalevyt eivät ihan heti ota kontaktia polvien kanssa.

Keskipaikka on useimpien nykyautojen tapaan ahdas ja epämukava, mutta tuo edellä mainittu mökkireissu onnistuu siis neljän hujopin voimin kivuttomasti.

Talvella mieltä lämmittävät niin ikään Ioniqista löytyvät istuinlämmittimet myös takaistuimen reunapaikoilla.

Johto aina kontissa

Sähköauton rajallinen toimintamatka tarkoittaa luonnollisesti sitä, ettei kertalatauksella pääse kovin kauas. Silti esimerkiksi sopivan pituiset mökkireissut onnistuvat hyvin, ja tällaisille keikoille tulee tavaraakin otettua mukaan hieman reilummin.

Näin ollen sähköautonkin kuljetuskapasiteetilla on merkitystä. Ioniqin tapauksessa kontti on selkeä, suorakulmainen laatikko, jota ei tosin voi kehua kovin korkeaksi. Välipohjan alle mahtuu silti jonkin verran mukana tarvittavaa pikkutavaraa.

Muunneltavuuttakin löytyy, sillä takaselkänoja kaatuu eteenpäin kahdessa erisuuruisessa osassa. Nojat jäävät hieman vinoon, mutta isojenkin kollien kuljettaminen siis luonnistuu. Korin madaltuminen perää kohti pitää tosin tässäkin ottaa huomioon.

Sähköautossa tilaa vie luonnollisesti latausjohto, joka on syytä pitää aina autossa mukana. Johdolle on varattu oma laukkunsa, jonka saa ajon ajaksi paikalleen tavaratilan lattian kiinnitysverkon alle.

Sinänsä siistiä, mutta jos johtoa tarvitaan päivittäin, sitä ei käytännössä tule sullottua laukkuun, vaan sykkyrä saa lepäillä milloin missäkin kohtaa autoa. Tämä ei luonnollisesti ole pelkästään Ioniqin piirre, vaan ladattavien autojen yleinen ominaisuus.

Käynnissä katon alla

Loppuun on vielä pakko mainita eräs huomio, joka syntyi tämän jutun tekovaiheessa.

Ajoimme Ioniqin sisätilojen tarkastelua varten toimituksen autotalliin kirpeästä pakkasilmasta, jossa muutaman tunnin seisomisen jälkeen auto oli tietenkin sisältä kylmä kuin jääkaappi.

Tiloja ei silti tarvinnut tutkailla hampaat kalisten, sillä tallin ovien sulkemisen jälkeen auton pystyi jättämään käyntiin ja lämmityslaitteen puhaltamaan täysillä – niitä pakokaasuja kun ei ilmoille tule! Polttomoottoriautolla sama toimenpide olisi johtanut jonkin sortin myrkytykseen.

Nämä ovat juuri niitä sähköauton yllättäviä mukavuuksia, mitkä ilmenevät vasta pidemmän käyttörupeaman myötä. Ja lisää on epäilemättä luvassa, kunhan Ioniqimme saa enemmän talvikilometrejä alleen.

Teksti: Jussi Saarinen Kuvat: Lauri Ahtiainen