Ajoneuvot | Koeajo | 26.11.2016

Koeajo: Ford F-150 Platinum Supercrew 4×4 3.5L Ecoboost – viesti nyky-Amerikasta

Eurooppalaisesta näkökulmasta tuntuu uskomattomalta, että kuusi metriä pitkä ja – ilman peilejä – kaksi metriä leveä Ford F-150 on yhä edelleen USA:n myydyin auto.

Vuonna 2015 tätä avolavalegendaa meni kaupaksi lähes 780 000 yksilöä, mikä peittosi listalla kakkosena olevan Chevroletin vastaavan pick-upin melkein 200 000 autolla.

Lava-autot ovat todellakin jenkkien mieleen, sillä ensimmäinen henkilöauto, Toyota Camry, tulee Dodgen avolavan jälkeen vasta sijalla neljä.

Mukavuutta tihkuen

F-150 näyttää suurelta jo kaukaa, ja kun kävelee auton viereen, iso pick-up täyttää koko näkökentän. Konepelti ulottuu 190-senttisen toimittajan rinnan tasolle.

Sisällä pituutta, leveyttä ja korkeutta löytyy suorastaan ylitsepursuavan paljon, ja takasohvalta katsottuna tuulilasi näyttää olevan jossain kaukana edessä.

Kuljettajan istuin on iso ja mukava kuin paraskin laiskanlinna.

Niin ratti, penkki kuin polkimetkin liikkuvat sähköllä, joten ajoasennon löytyminen ei ole ainakaan säädöistä kiinni.

Ei niin tavara-automainen

Suuret ulkomitat aiheuttavat aluksi ylimääräisiä arviointitarpeita, mutta suuri pick-up taipuu pihasta maantielle yllättävän ketterästi. Vain pitkän perän oikaisu on oivallettava.

F-150:een pari vuotta sitten lanseerattu kevyempi korirakenne teki hyvää ajettavuudelle. Auto etenee maantiellä vakaasti, kiitos etupään erillisjousituksen.

Takana käytetään edelleen jäykkää akselia ja pitkittäisiä lehtijousia, mutta vakiota jäykemmillä jousilla varustettu koeajoauto ei pompota tyhjänäkään kovin pahasti.

Muskeliauto elää

3,5-litrainen tuplaturboahdettu bensa-V6 kiihdyttää F-150:n kuorma-autolle suurimpaan sallittuun nopeuteen eli kahdeksaankymppiin silmänräpäyksessä.

Vauhti ei tunnu juuri miltään, sillä räväkimmät g-voimat hukkuvat auton kolossaaliseen massaan. Melutasokaan ei kohoa edes täyskaasukiihdytyksessä korkeaksi.

Suunnattoman suuren konepellin alta kantautuu vain vaimeanmatalaa kuutosmoottorin murinaa, joka siivittää meidät kohti aavikon auringonlaskua – ainakin mielikuvissa.

Teksti: Jussi Saarinen Kuvat: Lauri Ahtiainen