Koeajo: viimeisiä viedään – Volvo V40
Volvo V40 Classic jättää jäähyväiset paitsi pikku-Volvolle, myös monelle merkin perinteiselle piirteelle. Hyvää: ajoasento, vakaa kulku, ison auton tuntu. Huonoa: pieni kojelaudan keskinäyttö.
Geneven autonäyttelyssä keväällä 2012 esitelty Volvo V40 on edennyt joutsenlauluvaiheeseensa – tästä on merkkinä perinteisen Classic-mallin tulo hinnastoon. Samalla jätetään jäähyväiset viimeisillekin rippeille vuonna 2010 päättyneestä Ford-omistussuhteesta: uudemmat Volvo-mallit kun ovat olleet ruotsalaisten itsenäisesti kiinalaisen Geelyn rahoilla suunnittelemia.
V40-mallin, joka aikanaan jakoi osia Ford Focuksen kanssa, tuotanto jatkuu vielä ensi heinäkuuhun asti. Varsinaista suoraa seuraajaa ei mallille ole lainkaan luvassa: lähinnä korvaajaksi voi ajatella viime vuonna päivänvalon nähnyttä kompaktia XC40-katumaasturia, ja tulevat pienet sähköautomallit paikkaavat myös osaltaan puutetta.
Ei huippuluksusta
Classic-version kaava sinänsä on tuttu. Koska auton suunnittelukustannukset ovat jo ajat sitten kuoletettu, niin kutsuttua vanhaa mallia voidaan myydä varusteluun suhteutettuna varsin huokeaan hintaan.
V40:n tapauksessa auto onkin ryyditetty melko mukavasti, sillä vakiona tulevat esimerkiksi automaatti-ilmastointi, automaattisesti himmenevä taustapeili, täysin avaimeton käyttö, digitaalinen mittaristo, sähköisesti kääntyvät sivupeilit maavaloilla, nahka/kangasverhoilu sekä 17-tuumaiset alumiinivanteet.
Ja Business-mallissa päälle tulevat vielä järkilisät, eli polttonestetoiminen lisälämmitin ajastimella sekä lämmitettävät takaistuimen reunapaikat.
Toisaalta mitään ylimääräistä luksusta ei auton perushintaan sittenkään kuulu. Sellaiset varusteet kuten navigaattori, mukautuva vakionopeudensäädin, kaukovaloautomatiikka, istuinten sähkösäädöt, kuolleen kulman varoitus, lämmitettävä tuulilasi, pysäköintikamera sekä parkkitutka eteen jäävät edelleen lisävarustelistalle. Sitä tosin on paatunut Volvo-ostaja toki rutinoitunut ruksaamaan.
Eri iskutilavuuksilla
Vaikka V40-mallistossa on vuosien saatossa nähty tuntuvasti voimakkaampiakin moottoreita, Classic-mallisto kietoutuu miedompien voimanlähteiden, 122-hevosvoimaisen T2-bensiini- ja 120-hevosvoimaisen D2-dieselmoottorin ympärille. Molemmat saa joko manuaali- tai automaattivaihteisena; koeajossamme oli bensa-automaatti.
Pieni tarkennus bensiinimoottorin iskutilavuuksiin on tosin paikallaan. T2-nimike pitää sisällään manuaalivaihteiston yhteydessä kaksilitraisen koneen, kun automaattiversiossa kuutiotilavuus on 1,5 litraa. Myös viimeksi mainittu on nelisylinterinen, eikä siis sama moottori kuin XC40:ssä käytetty uudempi 1,5-litrainen kolmipyttyinen… Moottorisolmua tärkeämpää käyttäjälle on se, että V40 Classicin manuaali- ja automaattiversiot antavat ulos tismalleen samat teho- ja vääntölukemat.
Vakaa ja varma
V40 on aina ollut pienten premium-autojen luokassa vakaa ja varma valinta, mitä tulee nimenomaan maantieominaisuuksiin. Eivätkä nämä hyveet ole mallin ikäännyttyä muuttuneet miksikään, vaan uusien Volvo-mallien aallon myötä pikemminkin suhteessa vahvistuneet.
Jo istuinmukavuus ja etenkin säätövarat edesauttavat pitkiä päivämatkoja. Istuin on riittävän suurikokoinen ja hyvin muotoiltu, ja erillisen istuinosan etureunan korkeussäädön – joka edelleen on automaailmassa hyvin harvinainen varuste – reisituki asettuu takuulla kohdalleen. Myös ohjauspyörän saa säädettyä juuri siihen kuin pitääkin.
Toinen hyvä puoli on auton vakaa kulku. Ohjaus jämäköityy maantiellä ja moottoritiellä oivallisesti keskiasentoonsa, kuitenkaan tunnokkuuttaan menettämättä, ja V40 taittaa taivalta tankkimaisen suuntavakaasti.
Menossa on myös mukana selittämätön topakkuuden tuntu, joka suuremmista nyky-Volvoista jää hieman puuttumaan. Mukiinmenevästä mukavuudesta erottuu kauneusvirheenä alustan lievät kolahtelutaipumus kuopissa.
Myös mutkatiellä V40:n ajettavuus kerää kiitoksia – ja mitä liukkaammaksi tien pinta äityy, sitä uskollisemmin auto tuntuu kääntyvän kurviin. Kun tähän kaikkeen yhdistää varsin kompaktit ulkomitat, käsissä on melkoisen hyvä yhdistelmä ison ja pienen auton hyviä puolia.
T2 kulkee kivasti, eikä automaatti-Volvoille ominaista viivyttelyä enää esiinny. Rohiseva käyntiääni sekä jarrupolkimen äkkinäinen tuntuma sen sijaan seuraavat mukana.
Retrohenkisen valinta
V40 on muutenkin käyttökelpoinen tuote, sillä takatilat ja tavaratila ovat auton kokoon nähden hyvät. Se, missä eniten annetaan nykyajalle anteeksi, on kojelaudan käyttöliittymä – sisäilme muuttuisi koko lailla modernimmaksi, jos se höystettäisiin uudempien Volvojen suurella kosketusnäytöllä. Sitä ei kuitenkaan katsottu enää tarpeelliseksi väistyvään malliin lisätä.
Näppäinlogiikka muistuu kuitenkin aikaisemmin näitä autoja ajaneen mieleen nopeasti, joten oikeastaan ainoaksi harmin aiheeksi jää keskinäytön pieni ruutukoko.
Koeajon lopuksi on ollut tapana kirjoittaa ”kenelle tämä auto sopii” -kiteytys. V40 Classicin kohdalla tämä on harvinaisen suoraviivainen juttu. Jos kaipaa uudelta autolta sitä vanhaa ja pian poistuvaa visuaalista henkeä, josta Göteborgin tuotteet on opittu viimeiset 20 vuotta tuntemaan, kannattaa suunnata äkkiä lähimmälle Volvo-kauppiaalle.
Kohta näitä ei nimittäin saa enää kuin käytettynä.
