18.2.2014

Kestojoutilaiden seikkailu – Mersulla Odessaan

Hyvä on Helmin hyrrätä Slovakiassa, kun alla on tasainen asvaltti.

Ei matkassa mitään järkeä ollut, mutta sen tiesimme jo ennen lähtöä. Siinähän se nimittäin syvin järki oli, että ei ole kovin paljon järkeä lähteä 40-vuotiaalla parin tonnin mersuleidillä Odessaan ja takaisin.

Viisi eläkeläistä eli savolaisittain kestojoutilasta sielun veljeä ja halvalla hankittu, kaukaa kaunis matkailuauto. Ei aikataulua muuten kuin lähdön osalta: 11. syyskuuta irtoaa Eckerö Linen Finlandia Helsingin satamasta. Siinä on sopivasti väljyyttä ja hitaasti kiiruhtamisen tunnelmaa.

Ensin ajattelimme vuokrata auton, mutta kun heitämme yli 5 400 kilometrin pituisen lenkin Baltian maiden, Puolan, Slovakian, Unkarin, Romanian, Moldovan ja Ukrainan kautta, saattaa kaikkea ikävää tapahtua. Riskien pienentämiseksi päätimme hankkia halvan ja hyvän matkailuauton. Valinta osui vanhaan dieselmersuun. Mersuissa voi rauta ruostua, tekniikka ei.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Kerralla läpi katsastuksessa

Sisällä tarkistimme tietyistä syistä ensimmäisenä jääkaapin toiminnan. Oli Trumatic-lämppäri, vesi juoksi tiskialtaaseen ja takana oli sohvaryhmä, josta sai makuupaikat kahdelle tai kolmelle – miten vain sopu sijaa antaa.

Ratti oli norsunluuta – tai tarkemmin sanottuna sen värinen ja ajotietokoneena toimi sivupeiliin kiinnitetty lämpömittari, joka kertoi ulkoilman lämpötilan. Hansikaslokerosta löytyi edellisen omistajan sininen vihko, johon oli merkattu huolellisesti ajokilometrit, polttoaineen ostot, huollot ja niin edelleen. Täydellinen huoltokirja, mutta tekijä olikin vanhempi mekaanikko.

Moottori kävi kuin singer ja kaikki laitteet toimivat. Auto oli katsastuksessa mennyt kerralla läpi ilman huomautuksia. Öljynkulutus on terveen merkki ja hinta- ja laatusuhde toimivat, kun alle kahdella tonnilla löytyi auto, jolla oli ajettu vain 400 000 kilometriä. Vanhalle mersudieselille se on vähän, vain kymmenen kertaa maapallon ympäri Päiväntasaajan kohdalta.

Yhteiselon testi

Matka on myös testi viiden miehen yhteiselosta. Se ei ole henkinen matka omaan ja toisten historiaan, eikä mieliemme ja sielujemme sisimpiin lokeroihin. Onpahan vain äijämeininkiä. Naamarit olemme tiputtaneet jo aikoja sitten. Reissulla tulee taatusti tilanteita, jolloin tekisi mieli paloitella kaveri ja syöttää palat rotille.

Kun kerroin naapurilleni matkasta, hän antoi työnsä puolesta idän valtioita kolunneena viisaita neuvoja.

– Ukrainassa poliisit pysäyttävät teidät taatusti vähän väliä, milloin mistäkin liikennerikkeestä syytettynä. Veikkaan, että saatte 18 sakkoa. Transnistria on paikka, josta sanotaan, että se on luojan kymmenen kertaan hylkäämä, viherkaihin vaivaama persläpi. Odessassa teidät ryöstetään varmasti, sillä se oli neuvostoaikaan maan rikollisin kaupunki.

Että näin kannustavasti...

Apua muilta mesemiehiltä

Iloksemme huomasimme, että matkamersujen omistajilla on ihan oma klubinsa ja nettisivunsa.

Kyselimme mesemiehiltä neuvoja pitkälle matkalle. Ja tulihan niitä: moottorin ilmausohjeet, tarkistakaa kardaanin tukilaakeri, mukaan letkuja, liittimiä, jeesusteippiä, rautalankaa, työkaluja...

Kun sanoin matkakaverilleni Japille, että välillä hirvittää, mihin sitä taas on ryhtynyt, Jappi vastasi, että ”kyllä ne ongelmat aikoinaan kävelevät vastaan”.

Tallinnalainen matkatoverimme Juri neuvotteli Tallinnassa paikallisen mersuedustajan Silber auton miesten kanssa huollosta ja renkaitten vaihdosta. Vantaan Kuninkaamäen AutoCorrect -korjaamon omistajaveljekset Oleg ja Pavel Punger laittoivat tankin ja korjasivat pakoputken sekä kiristivät löysällä olleet kardaanin tukilaakerin pultit.

Saimme vielä lihatukku Votkinin sponsoriksi. Veijo latasi meille lastillisen kestomakkararoita ja lihasäilykkeitä huikopalaksi.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Seikkailu alkaa

Syyskuisena aamuna ajoimme Helmin Finlandian uumeniin. Suuri seikkailu oli alkanut.

Seuraava yö ladattiin voimia Jurin ja hänen vaimonsa mökillä Häädemestassa, josta oli Latvian rajalle viitisenkymmentä kilometriä. Auton radiot ja sisävalot olivat lakanneet toimimasta ja nyt alkoi vian etsintä.Sulakerasiaa ei löytynyt mistään, eikä päähän pälkähtänyt, että yhdellä puhelinsoitolla asia olisi ratkennut.

Päätimme olla ilman radioita. Ongelma korvattiin suunsoitolla. Olimme lisäksi päättäneet, että pimeällä emme aja, sillä mersun valot eivät vakuuttaneet.

Varsovassa kävimme vilkaisemassa vain kaupungin ruminta rakennusta: Stalinin hammasta ja tarjoilimme siinä sivussa ihmisille Veijon Varsovan valkosipulinakkeja.

Maisemia ei voi kovin kehua. Enemmän alkumatkalla nähtiin rengasliikkeitä, autopurkaamoita, ostoskeskuksia, samankaltaisia kyliä ja paljon peltoa. Vasta Slovakian rajan läheisyydessa alkoivat mäkisemmät ja metsäisemmät maisemat.

Raja-asemat kahviloita

Puolassa teimme nopeusennätyksen pitkässä moottorien alamäessä myötätuulen vauhdittamana. Nopeusmittari taipui tappiin ja navin mukaan parhaimmillaan Helmi kiisi 101 kilometriä tunnissa, kun normaali vauhti oli 70–80 paikkeilla ja ylämäissä hiipui jopa alle 50 kilometrin tunnissa.

Välillä tuntui, että Euroopan tavarat kulkevat nykyisin pelkästään kumipyörillä, sillä rekkoja liikkui teillä tuhoton määrä. Pahimmillaan vastaan tuli seitsemän rekan saattue ja takana odotti muutama rekka ohituspaikkaa.

Kun saavuimme Slovakian läpiajon jälkeen Unkariin, olimme ylittäneet jo kuuden maan rajat ja onhan se matkustaminen helppoa EU-maissa. Missään ei pysäytetty. Raja-asemat olivat muuttuneet kahviloiksi ja ravintoloiksi.

Verkkaisesti eteenpäin

Olimme jo alunperin arvoineet vääräksi etenemisnopeutemme. Matkaa ei hidastanut yksinomaan Helmin verkkainen etenemisvauhti vaan ruuhkainen liikenne ja kylien läpi kulkevat tiet.

Kehitimme myös pienen leikkimielisen pelin: jokaisesta ohituksesta sai pisteen, rekasta tosin kaksi ja polkupyöräilijästä puoli pistettä. Kovin suurta pistemäärää ei kertynyt kenenkään pussiin, tekemistä riitti jo liikennevirrassa pysymisestä. Välillä oli pysähdyttävä pientareelle purkamaan taakse syntynyttä jonoa.

Jouduimme ajamaan pitkiä päiviä ja kilometrejä ei sittenkään tuntunut kertyvän kylliksi. Navigaattori kertoi Romaniassa vain päätiet ja kaupungeista se tunnisti Bukarestin. Meillä ei ollut kunnon karttoja. Tämän vuoksi jouduimme muutaman kerran keskenämme sanaharkkaan, mihin pitäisi ajaa.

Siksipä iloitsimme, kun matkalla Timisoaraan alkoi upouusi moottoritie. Iloa kesti 45 kilometriä, kun moottoritie loppui ja huomasimme, että Timisoara oli jäänyt taaksemme.

Ihmettelimme vähän, miksi juuri tälle osuudelle oli rakennettu moottoritie, joka ei alkanut mistän eikä päättynyt mihinkään. Arvelimme, että tie on rakennettu EU-rahoilla, ja puuttuvat pätkät olivat menneet konsulttien ja rakentajien taskuihin, mikä myöhemmin osoittautui aika lähelle oikeaa vastausta.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Mainettaan parempi Bukarest

Bukarestiin saavuimme iltamyöhään.  On vahinko, että harva suomalainen tietää Romaniasta saati Bukarestista juuri mitään. Transsilvania Draculoineen ja mustalaiset kyllä tunnetaan, mutta usein kuvitellaan, että Romania ja sen pääkaupunki ovat edelleen rappiolla Nicolae Ceaucescun hirmuvallan jäljiltä.

Bukarest on kuitenkin kaikkea muuta kuin nuhruinen, ja kahden miljoonan asukkaan kaupunki peseekin herkeämättä kasvojaan. Ylelliset putiikit, kahvilat ja ravintolat ovat etenkin niin sanotussa vanhassa kaupungissa löytäneet tiensä vanhoihin palatseihin.

Ajoimme kaupungissa usealla taksilla ja vain kerran jouduimme huijausyrityksen kohteeksi, mutta sekin selvisi kovan sanaharkan ja taksin vaihtamisen jälkeen. Aika mielenkiintoista oli, että monet taksikuskit haikailivat vielä Ceaucescun aikoja. Silloin kaikilla oli ainakin töitä. Nyt raha on harvojen taskussa. Romaniassa on vahva hyvä veli-yhteisö, joka kahmii parhaat urakat korruptioiden kera.

Käytimme Helmin paikallisessa Vehossa, jossa säädettiin takajarruja. Kovemmassa vauhdissa jarrut täristivät hampaat suusta. Vasta kolmannella säädöllä jarrut tulivat kuntoon.

Suunnitelmissamme oli päivän retki Brasoviin Draculan seudulle, mutta tie kutsui kulkijoita ja lähdimme kolmen yön jälkeen kohti Moldovaa.

Takaisin Moldovaan

Seuraava päivä menikin raja-asemilla. Kun olimme ajaneet Romaniasta Moldovan läpi Ukrainaan, olimme käyneet läpi kuusi raja-asemaa.

Kun pääsimme Moldovaan ja ajoimme viitisen kilometriä, edessä oli taas raja-asema, nyt Ukrainan. Sielläkin vähän ihmeteltiin ja kyseltiin, haluammeko todella ajaa rantatietä Odessaan. Rajavartija kehotti palamaan Moldovaan ja ajamaan toista reittiä.

Pidimme ajatusta loistavana, sillä näin pääsisimme ajamaan Moldovan halki hieman yli sadan kilometrin matkan. Olimme ajaneet muutama kymmenen kilometriä, kun totesimme, että missähän kunnossa se huono tie on, kun tämä hyvä tiekin on kuin perunapeltoa: asvaltissa paikka paikan vieressä, välillä teräväreunaisia kuoppia.

Kaikkia kuoppia ei ehtinyt väistää, vaan auto ryski ja paukkui. Kaikki vähänkään löysällä ollut putosi taatusi tielle.

Vahingossa Transnistriaan

Ukrainan tullia nopeutimme muutamalla säilykepurkilla ja sikarilla. Ajoimme tihkusateessa ja pimeässä Odessaan majapaikkaamme. Osoitteessa luki talo numero yksi, mutta eihän se niin mene. Ykkönenhän on juuri ennen numero 17:ää. Pikkuisen taas etsittiin, mutta perille löydettiin muutaman mutkan jälkeen.

Loppumatkalla Ukrainan puolella oli hieman ihmetelty, kun yhtä äkkiä olimme puomin edessä, meiltä kyseltiin passit ja annettiin pieni lappu käteen. Jatkoimme matkaa ja muutaman kilometrin päässä oli taas tarkastus. Lappu oli hetken hukassa, mutta löytyi onneksi auton lattialta ja saimme luvan jatkaa matkaa.

Seuraavana aamuna majatalon isäntä kertoi, että olimme ajaneet pienen matkaa Transnistrian läpi. Hurrasimme, sillä alunperin olimme nimenomaan halunneet käydä Transnistriassa. Nyt se oli tehty – vaikkakin tietämättämme.

Transnistriahan on pieni kaistale Moldovan ja Ukrainan välissä. Se on maa jota ei ole olemassakaan, mutta joka on heittäytynyt autonomiseksi valtioksi ja haluaa liittyä Neuvostoliittoon, jota myöskään ei ole.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Potemkinin portailla

Syyskuun 23. päivä istuimme poikien kanssa kuuluisien Potemkinin (tai Potjomkinin) portaiden alarappusilla. Tavoite oli saavutettu ja taisin hyräillä siinä kuuluisaa humppaa ”Oi, Odessa, sä helmi Mustanmeren...”

Näillä portailla on kuvattu yksi elokuvahistorian tunnetuimista kohtauksista ohjaaja Sergej Eisensteinin mykkäelokuvassa Panssarilaiva Potemkin. Elokuva on kuvaus tapahtumasta, jossa taistelulaiva Knjaz Potjomkin-Tavritseksin miehistö nousi kapinaan vuonna 1905.

Miljoonakaupunki Odessa on kaunis ja rauhallinen kaupunki. Keskusta on säilynyt lähes ennallaan upeine taloineen, puistoineen ja kävelykatuineen. Keskusta on täynnä ravintoloita, kahviloita jokaiseen makuun. Syysvihmassa kaupunki ei ollut parhaimmillaan, sillä Odessa on ennen kaikkea kesäkaupunki hienoine hiekkarantoineen.

Olisimme voineet viettää sielläkin muutaman päivän, mutta koti-ikävä vaivasi muutamaa matkalaista ja sovun vuoksi oli lähdettävä vain kohti pohjoista.

Ylinopeussakot ja peili

Moottorie Odessasta Kieviin oli tylsä. Ainoat kohokohdat olivat kuin saimme ylinopeussakot ja rikoimme ohitettavan rekan peilin.

Jos joku kysyy, miten on mahdollista saada vanhalla mersulla ylinopeussakot, se käy niin, että kun ensin tulee 70 rajoitus ja heti kymmenen metrin jälkeen 50:n rajoitus, eikä ehdi jarruttaa.

Meillä oli kaksi vaihtoehtoa: 150 dollaria ja puolentoista tunnin paperisota tai 70 euroa ja saamme jatkaa matkaa. Taas äänin 5-0 halusimme jatkaa matkaa. Lisäbonuksina saimme vinkit, että 65 kilometrin päässä on seuraava tutka, ja jos on mustalaisia tien varressa, painakaa kaasua.

Peili meni, kun ohitimme hitaampaa rekkaa. Toinen rekka painalsi ohi ja liuimme liikaa oikealle. Ohitettavasta rekasta lensi peilin suojus ja peili halkesi. Syyllisestä ei ollut pienintäkään epäilyä. Pienen neuvottelun jälkeen maksoimme sata euroa ja erosimme ystävinä.

Lämmintä vettä tai ei

Alkoi hämärtää ja Kieviin oli vielä sata kilometriä matkaa. Kurvasimme Bila Tserkva nimiseen kaupunkiin ja kadulta nappaamme opas vei meidät vanhaan neuvostotyyliseen hotelliin. Kun kysyimme, onko tässä 250 000 asukkaan kaupungissa muita hotelleja, vastaanottovirkailija vastasi, että on. Ero on vain se, että heillä on lämmintä vettä ja toisessa hotellissa ei. Valinta oli helppo.

Hotellin ravintolassa söimme tietenkin Kievin kanaa.

Matkamme loppuvaiheista ei ole paljon kertomista. Päätimme ajaa Puolaan Kievin kautta, koska tiet olivat paremmat. Kun selvisimme Kievin kehätien ruuhkista, tie Puolan rajalle oli loistavassa kunnossa. 
Ainoa ongelma oli, että vilkut hävisivät. Kun ei sulakerasiaa ollut vieläkään löydetty, ajoimme ilman vilkkuja Suomeen. Pari kertaa saimme huomautuksen, mutta minkäs teet...

Eckerön Finladialla piti karaokessa vetäistä vielä vanha rekkakuskien laulu ”Hei, huomenta Suomi”. Kotona sulakerasia löytyi kuskin nenän edestä paneelista. Se oli verkon ja latauslaitteiden alla. Kun vaihdettiin palanut sulake ja vilkkujen sulaketta pyöräytettiin, kaikki toimi jälleen.

Teksti: Jouni Flinkkilä Kuvat: Jocke Aarroskari ja Juri Vendelin

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Kommentoi artikkelia

Luetuimmat