4 500 km ajamisen iloa – Uusi-Seelanti moottoripyörin

Mykistävät maisemat ja motoristia koukuttavat mielenkiintoiset mutkatiet varmistavat, että Uusi-Seelanti on ajamisesta nauttivalle motoristille täysosuma. Päivä toisensa jälkeen eteen avautuvat maisemat, jotka ovat kauniimpia kuin koskaan aikaisemmin nähdyt.

Seitsemän moottoripyörää ja 11 henkilöä ovat valmiina ainutlaatuiselle kiertomatkalle Uuden-Seelannin saarille. Matkan päätavoite on nauttia kauniista ja erilaisesta maasta nimenomaan ajamalla. Luvassa on siis tuhansien kilometrien ajoelämys. Ennen starttia kerrataan vielä perusasiat ryhmässä ajamisesta. Tärkein sääntö muistettavaksi on kuitenkin:”Keep left, look right”, koska maapallon alapuolella ajetaan suomalaisittain katsoen väärällä puolella tietä.

Auckland–Muriwai–Kaitaia – 420 km

Ensimmäinen ajopäivämme marraskuun lopulla alkaa sateisena, mutta on hyvä muistaa, että kulloinkin vallitseva säätila on motoristille aina se paras mahdollinen, eikä siitä tingitä.

Suuntaamme aluksi länsirannikolle, Muriwaihin, jossa luomme ensi silmäykset Tasmaninmeren tyrskyihin. Sinisuulien yhdyskunnalla näyttää olevan kaikki hyvin, kun tuultakin riittää toteuttamaan hienoja liitelyharjoituksia. Myös 90-Mile Beach alkaa osapuilleen täältä. Motoristin ja autoilijan näkökulmasta kiehtovinta on, että tällä rannalla on sallittua ajaa niin nelivetoautoilla kuin moottoripyörilläkin.

Pohjoista kohti matkatessa Kauri Forest vaatii pysähtymään. Waipouan kaurimetsä lukeutuu maailman kymmenen lumoavimman metsän joukkoon ja on todella maineensa veroinen. Huippuluokan maantiepujottelun metsän siimeksessä kruunaa vierailu Tane Mahutalla, noin 1 250–2 500 vuotta vanhalla ja yli 50 metriä korkealla kauripuulla. Tane Mahuta on maailman suurin tunnettu kauripuu. Ympärysmittaa vanhuksen vyötärölle on kertynyt jo 17 metriä eikä suotta, sillä se on juuri se toinen kahdesta maailman vanhimmista kauripuista. Vain sen isoveljellä, Te Matua Ngaherellä on arvioitu ikää olevan enemmän eli noin 2 000–3 000 vuotta.

Matkan jatkuessa edelleen kohti pohjoista Highway 1:n täydellisesti kallistetut mutkat loivaan ylämäkeen antavat ajopäivän päätteeksi maistiaiset niistä herkuista, joita Uuden-Seelannin tiet voivat tarjota.

Kaitaia–Cape Reigna–Orewa – 490 km

Kohti Nordlandia ja Uuden-Seelannin Nord Kappia maisemat muuttuvat matkan edetessä ja loivasti taittuvat mutkat alkavat edustaa todellista ajoilottelua. Kyltit vuokrattavista lumilaudoista hieman mietityttävät: kuinkahan pohjoiseen sitä ollaankaan menossa. Asia selviää paluumatkalla, kun näemme, miten laudoilla lasketellaan pitkin hiekkadyynejä.

Cape Reignan maisemat ovat sanoinkuvaamattomia. Ikuistamme tähän mennessä kauneimpia näkemiämme maisemia. Yksinäinen majakka seisoo saaren pohjoiskärjessä ja aava meri ammottaa tyhjyyttään sen takana.

Paluumatkalla emme voi vastustaa kiusausta poiketa 90-Mile Beachille ja kytkeä BMW:n luistonesto pois. Hienot vedot pitkin rannikkoa Tasmaninmeren aaltojen lyödessä rantahiekkaan palkitsevat. Rantahiekan lentokaari takarenkaasta horisontin suuntaan painuu mieleen yhtä kirkkaasti kuin vuokrasopimuksen ainoa isoilla kirjaimilla kirjoitettu lause; No gravel or sand roads.

Orewa–Hobbiton–Rotorua – 250 km

Tyynivaltameri tarjoaa Orewa Beachin aamuun mitä mahtavimman auringonnousun. Aamuvirkut säntäävät rannalle jaloittelemaan ja napsimaan muutaman taidepainotteisen kuvan.

Orewasta suuntaamme kohti pääkohteitamme, Hobbitonia ja Rotoruaa. Lampaiden kauneuskilpailun voittaneet valiolampaat määkivät tuttavallisesti laitumella toivottaen meidät tervetulleiksi.

Hobitteja ei näy, mutta merkkejä heidän aiemmasta läsnäolosta on kuitenkin havaittavissa. Hobbiton on ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka, vaikka Taru Sormusten Herrasta -kirjat olisivatkin jääneet lukematta.

Rotoruan hajukylässä tuoksuu paikoin mätä kananmuna. Nämä hienot tuoksut ovat tietysti peräisin vulkaanisista ja rikkipitoisista lähteistä, jotka pulputtelevat kupliaan niin kuin ovat ilmeisesti tehneet jo ainakin viimeiset tuhat vuotta.
Rotorua on myös tärkeä maorikulttuurin näyteikkuna. Bussi vie meidät Tamaki-maorikylään, jossa tutustumme maorikulttuuriin ja heidän tapoihinsa. Kyläily päättyy maittavaan maori-illalliseen.

Rotorua–Napier–Wellington – 480 km

Napier on lähes aito ja alkuperäinen Art deco -henkinen kaupunki. Kaupunkikuvaan kuuluu muun muassa vanhoja 30-luvun rakennuksia ja autoja. Napieriin pääsemme ajamalla 180 kilometrin erämaataipaleen, jota voi ansaitusti kutsua mutkatieksi.

Mastertonin kautta Uuden-Seelannin pääkaupunkiin Wellingtoniin on vielä yksi huikea vuoriston ylitys. Näin hauskaa mutkamäkeä tulee harvoin kahta kertaa vastaan. Uusi-Seelanti todella on motoristin paratiisi. Pohjoissaaren neljän ajopäivän yhteissaldoksi kertyy noin 1 800 kilometriä.

Matkan jokainen ajopäivä on normaalin työpäivän mittainen, mutta kunakin ajopäivänä paiskitaan myös kunnolla ylitöitä ja vieläpä hyvillä mielin.

Wellington–Picton–Westport – 380 km

Pohjoissaari jää taakse ja siirrymme Pictonin lautalle. Noin kolmen tunnin merimatkan jälkeen saavumme Uuden-Seelannin Eteläsaarelle, jossa puheiden mukaan mutkatkin ovat mutkikkaampia.

Jos Pohjoissaaren tiet olivat puhuttelevia, niin Eteläsaaren teille ja maisemille saa nyt alkaa tosissaan miettimään paremmin kuvaavaa termiä.

Vaikka kevät on vasta lopuillaan, vuoripuroissa ei vesi juurikaan virtaa. Johtuneeko tämä poikkeuksellisen vähäsateisesta talvesta vai ilmastonmuutoksesta, joka tuntuu myös pallon eteläisellä puoliskolla? Auringon uv-kerroin on kuulemma näillä leveysasteilla jopa 1,5-kertainen Suomeen verrattuna, ja se alkaa näkyä myös motoristien kasvojen punertumisena.
Länsirannikon Westportissa majoitumme amerikkalaistyyppiseen rivitalohotelliin.

Westport–Franz Josef–Fox Glacier – 300 km

Westportista suuntaamme kohti Cape Fouldwindia, hyljeyhdyskunnan majapaikkaa. Ikään kuin kauniita maisemia itsekin ihastellen hylkeet näyttävät käyttävän päivänsä lämpimillä rantakivillä makailemiseen.

Tasmaninmeren aallot lyövät rantaan, kun matkaamme etelään kohti Uuden-Seelannin Lappia. Vielä muutama huikea nousu ja lasku ja olemme Pannukakkukallioilla.

Eteläsaarten Alppien lähestyessä hylkäämme rannikon ja samalla rytmilaji muuttuu jälleen. Tiet kiemurtelevat houkuttelevasti lumihuippuisten vuorten lomassa ja vesikin virtaa varsin joutuisasti.

Uuden-Seelannin tunnetuimmat jäätiköt Franz Josef ja Fox Glacier valuvat vuorenrinnettä alas 2,6 kilometrin korkeudesta ja kohtaavat lopulta vihreänä hehkuvan sademetsän.

Tämä ihme on mahdollista vain siksi, että Uuden-Seelannin länsirannikko on yksi maailman sateisimmista alueista. Jäätikkö syntyy runsaiden lumisateiden ansiosta ja sademetsä alempana voi hyvin, kun vettä sataa paljon.

Kiireinen matkaaja pääsee ihastelemaan jäätiköitä helikopterikyydillä, mutta edullisempi ja hitaampi tapa on tutustua niihin opastetun patikkaretken mukana. Kaikkein pikaisimman tutustumisen voi tehdä tien läheisyydessä olevilta näköalapaikoilta.

Kylmyyttä ei tarvitse pelätä: aurinko hehkuu ja saa hien virtaamaan, vaikka jalkojen alla narskuu jää.

Fox Glacier–Lake Wanaka–Arrowtown–Queenstown – 340 km

Herätessämme emme tienneet, että tänään koetaan matkan tähän saakka kauneimmat ja kuvauksellisemmat maisemat. Luulimme, että ne olisi nähty jo eilen, toissapäivänä, edellispäivänä tai sitä aiemmin. Tankkaamme pyörät varoituskyltin huomauttaessa tankkausmahdollisuuden puuttumisesta seuraavan 120 km:n aikana. Tämä antaa jo vienon vihjeen siitä, että jotain suurta on tiedossa.

Maisemat voittavat nyt ylivoimaisesti tien mutkien kuvailemisen. Lähes pilvetön taivas ja hieman yli 24 asteen lämpötila sopii myös tunnelmaan. Ehkä kauneimmat tiet ja maisemat mitä matkoillemme on koskaan osunut – tähän saakka.

Queenstown–Milford Sound–Te Anau – 380 km

Ajopäivä alkaa sateisena lämpötilan ollessa vain puolet eilisestä. Sadealueet voivat olla hyvinkin paikallisia, joten lähdemme ripeästi matkaa aurinkoisemman sään toivossa.

Tänään kohteemme on Milford Sound ja sen vuonoristeily. Matkaa Milford Soundiin majapaikastamme Te Anausta kertyy 120 kilometriä suuntaansa. Mistään pikku poikkeamisesta ei ole kyse, mutta se kyllä kannattaa, sillä upea tie vie keskelle laaksoa, jossa jälleen katselemme mielestämme matkan ehkäpä kauneimpia maisemia.

Milford Soundin vuonoristeily sen sijaan jää maisemien osalta hieman tuhruiseksi sateen takia. Teemme kuitenkin hienon merimatkan Tasmaninmeren aalloissa, joissa ei tule kovin usein seilattua. Hylkeet, putoukset ja muu luonnonkauneus puhuttelee myös sadepäivänä.

Te Anau–Bluff–Cromwell – 470 km

Tänään tukeva aamupala osoittautuukin perustelluksi, sillä Tasmaninmeren tähän mennessä viehättävästi rantaan lyöneet aallot muuttuvat varsin myrskyisiksi. “Navakkaa sivutuulta” on lievä ilmaisu, kun purjehdimme tuulenpuuskien riepoteltavana kohti Bluffia ja Stirling Pointia, mikä on maapallon kolmanneksi eteläisin paikka, minne voi ajaa moottoripyörällä. Siellä tienviitta kertoo, että Etelänavalle on matkaa enää 4 800 kilometriä.

Kohti Cromwelliä matkatessa tunnelma on hetkellisesti hieman pohjalaisissa tunnelmissa; ei mutkan mutkaa ja lähes viivasuoraa tietä. Perusasetuksiin kuuluvat kumpuilevat mutkatiet vihreän herkullisine maisemineen ja nyt myös omenatarhoineen palasivat kuitenkin pian matkamenyyn.

Cromwell–Lake Tekapo–Akaroa–Christchurch – 565 km

Aamuvarhaiset Alpit tarjoavat hetkellisesti raikkaan +4 asteen tuulahduksen, kun ajamme ylös tasangoille nauttimaan aamupalaa.

Ihastelun aiheet eivät lopu vieläkään, vaikka nyt ajetaan matkan toiseksi viimeisintä ajopäivää. Mount Cookin jäädessä kytkinkahvan puolelle, Lake Pukaki laittaa valttikortit pöytään. Tiesimme, että Uudessa-Seelannissa järvet ovat sinisempiä kuin missään muualla, mutta nyt ne näyttävätkin turkoosinsinisiltä.

Matkan viimeiset mutkatiet Banks-niemimaalla ovat jälleen omalla tavallaan henkeä salpaavat. Juuri tälle taipaleelle kiertomatka onkin hyvä päättää, täältä kun löytyvät lähes kaikki matkalla nähdyt maisemat yhtenä kokonaisuutena.

Artikkeli perustuu PeterPanBiken marras–joulukuussa 2018 järjestämän matkan kokemuksiin.

Teksti ja kuvat: Jyrki Lehtinen

Juttu on alun perin julkaistu Moottori-lehden painetussa numerossa 2/2019.