Autoilun aikakone: kun isä Marinalla jumiin jäi

Uudessa juttusarjassa muistelemme mennyttä aikaa ratin takana. Aloitamme 1970-luvun brittiautosta, joka ei ollut kotonaan suomalaisessa talvikelissä.

Aikalaiskuva punaisesta luiskaperästä pistää tavallaan ymmärtämään, miksi isäni päätyi vuonna 1973 ostamaan nimenomaan tämän auton. Uudenkarhea Morris Marina 1.3 Coupé näyttää kevättalvisessa säässä jopa sulavalinjaiselta, etenkin kun ottaa huomioon, miten karuja tuon aikaiset käyttöautot olivat.

Elettiin aikaa, jolloin tavalliset suomalaiset taapersivat Kuplilla, Kusiaisilla, Mosseilla ja mitä niitä nyt oli. Marina vaikutti näiden rinnalla edustavan jo astetta parempaa autoluokkaa, ja brittiauton hankintahinta oli kauppapoliittisista syistä halpa. Tämän kaksiovisen ja 61-hevosvoimaisen perusmallin pystyi lunastamaan itselleen noin 15 000 markalla, joten kohtuusummalla näytti saavan paljon peltiä.

Autoilun aikakone kun isä Marinalla jumiin jäi

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Kardaania kansalle

Takavetoinen Marina, joka vieraili aiemmin Käytetyt erikoisuudet -juttusarjassamme, esiteltiin vuonna 1971 eräänlaisena vanhoillisena vastapainona British Leyland -jättiyhtymän etuvetosuuntaukselle. Sen tunnetuimpia hedelmiä olivat tietysti vuonna 1959 päivänvalon nähnyt Mini sekä sittemmin lanseeratut paisutetut painokset samasta teemasta. Osaa näistä pilkattiin osuvasti Hiiva-Mineiksi.

Kaikki tuon ajan traditionaaliset autonostajat eivät kuitenkaan etuvetoa sulattaneet. Vaikka sen edut tilankäytössä tiedostettiin, yksinkertaisempi rakenne – ja myös silkka tottumus – puolsi takavetoisen auton valta-asemaa.
Isälläkin jäi vaihdossa kauppaan Morris 1100, myös Mailerina tunnettu etuvetoinen – joskin jo ensimmäisen talven jälkeen hän sai karvaasti katua valintaansa.

Ei vikoja, mutta ominaisuuksia

Englantilaisten autojen laatu oli 1970-luvulla toki hiukan parempi kuin neuvostoliittolaisissa kilpailijoissaan, mutta vain hiukan. Jatkuvat lakkoilut, jotka tappoivat lopulta miltei kaikki brittien perheautomerkit 1980-luvulle tultaessa, välittyivät suoraan tuotteisiin eriasteisina lastentauteina.

Ihme kyllä, meidän Marinamme ei muistikuvien mukaan juuri näistä kärsinyt, mutta auton ominaisuuksissa riitti perimätietoa pitkälle eteenpäin.

Ensimmäinen epäkohta esiintyi kesäkelillä. Jäykkää taka-akselia tukeneet lehtijouset eivät pystyneet kannattelemaan neljän aikuisen voimin tehtyä mökkimatkaa: rajoitinkumien varassa tehdyn reissun jälkeen isä teetättikin taakse vahvemmat vieterit.

Matka jatkui kohti talvea, jollainen aikanaan koitui lopulta koko autoyksilön kohtaloksi.

Myötä- ja vastamäessä

En muista kuulleeni, millaiset talvirenkaat Marinamme alla pyörivät, mutta nastoitetut ne joka tapauksessa olivat – eivätkä silti pystyneet päihittämään sitä tosiseikkaa, että auto oli suomalaisille talviteille auttamattoman kevytperäinen.
Kun kaiken kukkuraksi asuimme kerrostalossa suuren mäen laella ja isäni rakensi omakotitaloa kaupungin toisella laidalla sijaitsevalle, niin ikään runsaasti korkeuseroja sisältäneelle seudulle, vaikeuksia riitti.

Kerran piti turvautua jopa taksikyytiin, kun Marina ei suostunut millään nousemaan työmaalta ylös mäkeä, joka nykyaikaisen etuvetoauton ratissa lähinnä hymyilyttää.

Tasainenkin maasto asetti liukkaalla omat haasteensa. Ei ollut lainkaan tavatonta, että keskustan liikennevalolähdöissä toinen takapyörä ryhtyi ruopimaan joutavaa niin, ettei auto liikahtanut mihinkään. Onneksi tuon ajan jalankulkijat oli treenattu tuntemattomien takavetoja työntelemään.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Vaarille vaarallinen

Kun näitä sutimistalkoita oli jatkunut nelisen vuotta, isäni sai uuden työsuhdeauton, ja myi joutilaaksi joutuneen Marinan isoisälleni.

Hän puolestaan lipsautti parin vuoden päästä auton lumipyryssä perä edellä lyhtypylvääseen.
Syntynyt syvennys ulottui aina takalasiin asti, joten se oli sen tarinan loppu. Isäni ajot jatkuivat Saab 99:llä, eikä työntöapua enää koskaan tarvittu.

Teksti: Jussi Saarinen Kuvat: Jussi Saarisen ja Moottorin arkistot