Kun masuunit hiljenivät – Zollverein on Saksan ja ehkä koko Euroopan vaikuttavin teollisuusmuseo

Ruhrin alueen tunnetuin teollisuusmuseo on Unescon maailmanperintökohde Zollverein Essenin kupeessa. Sen kivihiilen tuotantomäärät olivat pitkään Saksan suurimmat. Kaivos ajettiin alas vuonna 1986, ja nykyään sen hiljentyneet käytävät ja hissikuilut toimivat ihmettelyn aiheena turisteille.

Ruhrin kivihiili- sekä rauta- ja terästeollisuus pyörittivät Saksan teollisuutta toistasataa vuotta. Tuona aikana alueen kaivospaloissa ja muissa onnettomuuksissa kuoli tuhansia ihmisiä.

Eivätkä onnettomuudet olleet ainoa riski asukkaille. Alueen myrkylliset kaasut – etenkin rikkidioksidi – ja hiilipöly altistivat kaikki terveysriskeille. Alueen hedelmäpuut ja ihmisten vihannespuutarhat olivat välillä niin mustia, ettei omenoita tai vihanneksi saanut edes pesemällä puhtaaksi.

Länsi- ja etelätuulen aikaan ulkona kadulla kulkevat kärsivät voimakkaista yskänpuuskista. Röntgenkuvissa näkyi miten paljon ihmisillä oli hiilipölyä keuhkoissa. Museossa on jopa säilöttynä yhden kaivostyöläiset keuhkot.

Ilmanlaatu oli välillä niin huono, että Ruhrin yllä lepäsi tiheä savusumu. Autojen ikkunat olivat niin likaisia ilmansaasteista, ettei laseista nähnyt kunnolla läpi. Monilla oli tätä varten autoissaan mukana jatkuvasti pesuharja/kuivauslasta. Yksityisautojen käyttöä myös rajoitettiin, kun ilmanlaatu oli erityisen huono.

Pyykkiä ei voinut kuivattaa ulkona, ellei halunnut nukkua harmaissa lakanoissa. Vuoden 1985 tammikuussa ilmanlaatu oli jopa niin paha, että koulut jouduttiin sulkemaan.

Auringonlaskut ja -nousut olivat toki monesti spektaakkelimaisia, kun oranssi valo maalasi ilmassa leijuvan hiilipölyn ja muiden hiukkasten ansiosta taivaan hehkuvan punaiseksi.

Teräs on valtaa

Ruhr on itse asiassa pienehkö 219,3 kilometriä pitkä joki, joka virtaa Nordhein-Westfalenin osavaltion kaakkoisosista Rothaar-vuorilta Sauerlandin alueen läpi Dortmundin ja Essenin eteläpuolelta kohti Duisburgia ja Reinjokea.
Ruhrin mainitseminen ei kuitenkaan luo mielikuvia vehreistä jokimaisemista vaan raskaasta teollisuudesta, jossa nokikasvoiset miehet kävelevät hiljaisina hartiat kasassa isojen kaivosten ja teollisuuslaitosten käytävillä. Tai missä masuunit hohkaavat punaisina sulan teräksen roiskuessa ympäriinsä.

Ruhriin liittyy paljon Saksan teollista historiaa. Suomessa sanottiin sellutehtaiden juurella, ettei raha haise. Saksalaiset puhuvat puolestaan noesta ja rahasta; hiilitehtaista ja hiilipölystä, koksauslaitosten pakokaasuista ja kemianteollisuuden höyryistä.

Ruhrin teollisuuslaitosten alueella tuoksuu paitsi raha myös valta, sillä teräs ja hiili olivat Saksassa pitkään synonyymi vallalle. Krupp on alueen merkittävin teollisuussuku, joka on tehnyt varallisuutensa paitsi teräksestä myös aseteollisuudesta.

Toinen iso alueen teollisuussuku on Thyssen. Krupp ja Thyssen fuusioituvat vuonna 1999 muodostaen ThyssenKrupp AG:n, joka on yli 35 miljardin euron liikevaihdollaan yksi Saksan suurimpia teollisuuskonserneja ja myös yhä Saksan suurin teräksen tuottaja.

Der gute Pott

Ruhrpott eli yleisemmin saksalaisessa puhekielessä vain Pott oli pitkään mustanharmaa likainen alue, jossa duunarit painoivat pitkää raskasta päivää sekä raskaan työn vastapainona harrastivat myös raskaita huveja.

Alueen teollistumisen historia juontaa juurensa Wienin kongressiin ja vuoteen 1815, jolloin Ruhr siirtyi Preussin hallintaan. Kaivostoiminta käynnistyi 1830-luvun lopulla, kun koksihiiltä alettiin kaivaa Essenin lähistöllä. Höyrykoneet yleistyvät, ja myös rautatiet kehittyvät. Varsinainen mullistus tapahtui kuitenkin vuonna 1849, kun rautamalmia sulatettiin ensi kertaa koksilla teräkseksi.

Kehitys tästä eteenpäin oli nopeaa. Kun vuonna 1850 Ruhrin alueella kaivettiin hiiltä kaksi miljoonaa tonnia, ensimmäisen maailmansodan alla vuonna 1913 tuotanto oli jo 114 miljoonaa tonnia. Vastaavasti valuraudan tuotanto oli vuonna 1850 varsin vaatimattomat 11 500 tonnia, kun vuonna 1913 määrä oli kasvanut 8,2 miljoonaan tonniin.

Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan, ja kun se ei pystynyt maksamaan sotavelkojaan, belgialaiset ja ranskalaiset joukot miehittivät Ruhrin vuonna 1921. Miehitys loppui vasta vuonna 1925.

Teollisuuskulttuurin katedraali

Mennään aikakoneella melkein sata vuotta taaksepäin vuoteen 1928. Kaksi nuorta arkkitehtiä, Fritz Schupp ja Martin Kremmer saavat mielenkiintoisen tehtävän; Zollvereinin uuden kaivoskompleksin suunnittelun.

Molemmilla on jo kokemusta Ruhrin alueelta, mutta nyt edessä on täysin uusi haaste: rakentaa moderni ja mahdollisimman automatisoitu kaivoslaitos. Mallia haetaan valtameren tuolta puolen, Henry Fordin aloittamasta liukuhihnateollisuudesta ja vuonna 1923 avatusta Rouge-tehtaasta.

Vuonna 1929 iskee lama, mutta Zollvereinin uusi, moderni ja jopa arkkitehtuurisesti upea laitos avataan silti vuonna 1932. Raskaalle teollisuudelle on pian kysyntää, kun Saksa aloittaa varustelun kohti toista maailmansotaa.

Zollvereinin tornista tulee myöhempien keskuskaivoslaitosten esikuva mutta samalla myös koko saksalaisen raskaan teollisuuden symboli. Vuonna 1937 Zollvereinissa työskentelee 6900 ihmistä. Hiiltä nousee ylös maan uumenista tuona vuonna 3,6 miljoonaa tonnia – lähes kaikki kuilu 12:sta kautta. Kompleksin vieressä tuotetaan jo koksia.

Toinen maailmansota pitää kaivoksen kiireisenä, ja se jopa säästyy pahemmilta vaurioilta. Sodan jälkeen alkaa Saksan jälleenrakennus. Vähitellen kaikki muut kuilut suljetaan, mutta numero 12 pumppaa hiiltä syvältä maan uumenista.

Kylmä sota, kuumat masuunit

Vuonna 1956 hiilen kysyntä on huipussaan ja Ruhrin alueen kaivoksissa työskentelee lähes puoli miljoonaa ihmistä. Kun Zollvereinin kupeeseen pystytetään vuonna 1961 uusi ja Euroopan modernein koksauslaitos, siitä tulee yksi maailman tuottavimpia koksin tuottajia.

Zollvereinin koksauslaitos leipoo hiilestä koksia vuosina 1961–93. Vuoden 1973 laajennusten jälkeen laitoksessa on 304 koksiuunia ja se työllistää yli 1000 ihmistä. He tuottavat päivittäin noin 8000 tonnia koksia. Laitos on lähes kilometrin mittainen.

Vuonna 1972 kuilu 12 saavuttaa maksimisyvyytensä, kuoppaa on kaivettu lähes kilometrin syvyyteen. Maailma kuitenkin muuttuu, teräs ei mene kaupaksi entiseen tapaan. Kaivostoimintaa aletaan supistaa rajusti 1970-luvun lopulla. Noin 200 000 ihmistä menettää työpaikkansa.

Lopulta Zollverein ajetaan alas vuonna 1986. Se on viimeinen Essenin alueen toimiva hiilikaivos. Yksi aikakausi tulee päätökseensä.

Essenin alueella toimi vilkkaimmillaan lähes 300 hiilikaivosta. Nyt tuo alue lopulta hiljenee. Koksauslaitos suljetaan vuonna 1993. Hiili ja teräs ovat hallinneet Ruhrin aluetta noin 150 vuotta. Zollvereinista tulee alueen uuden ajan symboli, muutoksen keskus.

Vuonna 1999 Zollvereinista ryhdytään kehittämään keskeistä kohtaamispaikkaa uudelle teollisuuskulttuurin elämykselle – 400 kilometrin pituiselle pyöräilyreitille, joka avaa alueen teollisuuskulttuuriperinnön matkailijoille.

Unescon maailmanperintökohteeksi

Tämä teollisen perinnön vaaliminen on hieno kulttuuriperintö Ruhrille. Kun Zollverein suljettiin, moni oletti sen vaipuvan unohdukseen ja rappeutuvan – mikä oli ollut jo niin monen muun teollisuuslaitoksen kohtalo.

Kaikkien yllätykseksi Nordrhein-Westfalenin osavaltio osti alueen itselleen. Kuilu 12:sta tehtiin heti perintökohde. Se tarkoitti alueen säilyttämistä alkuperäisessä kunnossaan. Sama proseduuri toistui myöhemmin myös koksauslaitoksen kanssa.

Alueelle avattiin myös Ruhr-museo. Se kertoo aikoinaan maailman suurimman teollisuusalueen tarinan yli 6000 näyttelyesineen avulla.

Tuohon museoon kannattaa ehdottomasti uhrata ainakin pari tuntia, sinä aikana oppii muun muassa sen, miten hiili muodostui alueelle 300 miljoonaa vuotta sitten.

Myös kaivostoiminnan kehittyminen ja Kruppin suvun saavutukset tulevat tutuiksi. Erityisen kylmäävä esine on vanha johtajan pöytä, jonka jalkoina toimivat pöytää kannattelevat kaivosmiehet.

Aavemainen tunnelma

Museo on siis hieno, mutta jotta vierailusta saa parhaan irti, kannattaa ehdottomasti lähteä opastetulle kiertokävelylle Zollvereinin hiljentyneisiin teollisuushalleihin ja kuiluihin, missä hiilikärryt ovat ennen kolisseet menemään.

Moottori sai yksityisen opastetun kierroksen alueen historiaan ja laitosten hienoimpiin paikkoihin. Oppaalta tulee kierroksen tietoa kuin liukuhihnalta. Numerot pistävät nopeasti pään pyörälle, ne ovat sen verran suuria. On vaikea hahmottaa, miten paljon tavaraa hiilinielusta on noussut joka päivä; 23 000 tonnia on valtava luku. Samoin valurautaa on puskettu ulos käsittämättömiä määriä.

Jo tehtaassa työskennelleiden ihmisten määrä vetää hiljaiseksi. Zollverein on ollut jo itsessään kuin pieni kaupunki. Maan alla ja sen pinnalla työskenteli vuorotyössä enimmillään 8000 kaivostyöläistä.

On helppo kuvitella, miten infernaalinen meteli tehtaassa on ollut ja miten masuunien hehku on luonut lähes helvetilliset kulissit, missä mustakasvoiset duunarit ovat vaeltaneet varjojen mailla.

Nyt kaikkialla on hiljaista. Tunnelma tyhjässä tehtaassa on aavemainen. Ihan kuin tyhjissä kuiluissa olisi vielä jäljellä osia siitä energiasta, joka täällä on aikoinaan virrannut.

Vastakohtana kolkoille käytäville laitosten katolta avautuu upea näköala ympäröivään maisemaan, joka on tänä päivänä yllättävän vihreä. Aivan kuin vanhaa historiaa yritettäisiin naamioida luonnolla. Nykyisestä vehreydestä huolimatta on helppo kuvitella, miten harmaalta ja masentavalta maailma on näyttänyt tässä samassa kohtaa vaikkapa 50 vuotta sitten.

Noista ajoista maisemaan on jäänyt masuuneja ja jäähdytystorneja, kuljetushihnoja ja kuiluja. Nyt ne ovat osa isoa historiallista kokonaisuutta, muistutus menneestä – eikä niin kovin kaukaisesta historiasta.

Nuo maisemasta ylös nousevat tornit edustavat myös symboliikkaa. Ne ovat osa saksalaista henkeäsalpaavan tehokasta ja modernia maailmaa, kun Saksa siirtyi maataloudesta kohti teollisuutta.

Museoita ja puistoja

Zollverein on Ruhrin alueen hienoin mutta ei ainoa teollisuusmuseo. Useampi vanha teollisuuslaitos on löytänyt alasajonsa jälkeen uuden elämän. Kirjoitimme toukokuussa jo Duisburgissa sijaitsevasta Landschaftspark Duisburg-Nord -alueesta, joka on sekin hieno palanen Saksan teollista sekä myös ja Thyssenin suvun historiaa.

Myös se on osa Ruhrin alueen kulttuuriperintöä. Nykyisin Landschaftspark Duisburg-Nord on vehreä puisto ja erinomainen esimerkki, miten maailma muuttuu ja ihmiset sopeutuvat.

Ruhr on elänyt aina muutoksessa, ja alueen asukkaat ovat aina mukautuneet muutokseen – enemmän kuin missään muualla Saksassa. Jopa enemmän kuin hektisessä ja alati muuttuvassa Berliinissä. Tästä on ihan tutkimustulostakin.

”Ruhrin alueen asukkailla on vuosikymmenten kokemus muutoksesta kaivosteollisuudesta vihreäksi teollisuusalueeksi. Tämä sopeutumiskyky tekee alueesta edelläkävijän muutosten käsittelyssä”, selittää aluejohtaja Garrelt Duin, saksalainen poliitikko, joka on huhtikuusta 2024 lähtien toiminut Ruhrin alueyhdistyksen aluejohtajana.

Eivätkä Ruhrin alueen asukkaat ole vain sopeutumiskykyisiä, he ovat myös erityisen sosiaalisia, suoria ja avoimia muita kohtaan. Heillä on myös vahvan yhteisöllisyyden tunne verrattuna muualle Saksaan.

Jollain tapaa Ruhrin aluetta voi kuvitella rannikkoseutuna tai jopa saaristona. Merimiehet ovat lähteneet merelle olematta varmoja, palaavatko he koskaan. Sama synkkä mentaliteetti oli vallalla myös kaivosalueilla. Se muokkaa ihmisten ajattelua ja käytöstä.

Se toinen musta kulta

Yksi mielenkiintoinen episodi Saksan teollisuudessa on myös öljynporaus. Sitäkin on Saksassa harrastettu. Yksi tähän historiaan parhaiten uppoutuva museo on aavistus Ruhrin ulkopuolella, hieman Hannoverista pohjoiseen. Kävimme sielläkin kesällä, ja tuo juttu on luettavissa tästä linkistä.

Tuo öljymuseo on sekin osa suurempaa Eurooppalaista teollisen kulttuurin reittiä. Museon historia uppoutuu öljyn syntyyn, esiintymiseen, etsintään, tuotantoon, jalostukseen ja tietysti myös käyttöön. Painopisteenä on museon oman alueen öljyntuotannon historia, joka ulottuu vuoteen niinkin kauas kuin vuoteen 1652 asti.

Zollvereinin kotisivut: https://www.zollverein.de/zollverein-unesco-world-heritage-site/