Mp-klassikko: Päijänteeltä jatkosotaan

Joskus ennen Harley-Davidsonin valmistamia pyöriä ei hankittu kauniiden ilmojen fiilistelyyn vaan kovaan ajoon.

Vuosikymmeniin Harrikoita ei käytännössä tuotu Suomeen, mutta nykyään merkki on yleisimpiä, ellei jopa yleisin liikenteessä vastaan tuleva iso moottoripyörä. Ennen sotia iso amerikkalainen moottoripyörä nähtiin monessa suhteessa eri tavoin kuin nykyään. Moottoriajoneuvoja tuotiin 1930-luvulla maahan murto-osa nykyisestä.

Pienet pyörät, nykyajan kevytmoottoripyörien edeltäjät, nousivat suosioon vasta vuosikymmenen lopulla, joten isojen pyörien osuus oli suuri. Pitkään kaksipyöräisten markkinajohtaja oli Harley-Davidson. Niitä ei juurikaan ostettu huviajoon.

Harley-Davidson oli usein metsäyhtiöiden työnjohtajien ja metsänostajien työsuhdeajoneuvona, koska alan ammattilaisten piti päästä seuduille, joille ei autolla päässyt. Niillä ajettiin säännöllisesti myös talvella. Hevosten tekemää, kovaksi tallattua polkua pitkin pystyi metsäyhtiön mies matkustamaan reessä, jota veti kuljettajan ajama moottoripyörä. Autolla ei polkua olisi pitkälle päässyt.

Pyöriä oli työkäytön lisäksi muussa hyötyajossa, mutta Harley-Davidson katsottiin tuohon aikaan myös erittäin kilpailukykyiseksi. Niillä menestyttiin nykyaikaista enduroa edeltäneissä luotettavuusajoissa.

Viipurilaisen kultasepänalan tukkukauppiaaa Toivo Humaliston liiketoimet sujuivat kohtuullisen hyvin. Kuten moni menestynyt mies myöhemminkin, päätti Toivo käyttää osan omaisuudestaan kilvanajoon. Tiettävästi hän aloitti Rudgella, mutta koska menestystä ei tullut, päätti Humalisto sijoittaa kilpailukykyiseen kalustoon. Toivo osti isolla sivuventtiilimoottorilla varustetun Harley-Davidsonin vuonna 1936.

Pienempiä 750-kuutioisia Harrikoita tuli useampia, mutta suurinta mallia eli 1 200-kuutioisia kerrotaan tuodun Suomeen sinä vuonna vain kaksi. Sivuvaunussa istuvaksi kakkoskuljettajaksi Humalisto sai Kalle Lampisen. Kilvanajo aloitettiin jo samana vuonna. Maantiekilpailuja ja luotettavuusajoja järjestettiin melko paljon. Yksi niistä on yhä olemassa.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Voimaa vaan ei mukavuutta

Päijänteen ympäriajo on perustettu jo 1927. Se tunnettiin alusta alkaen erittäin rankkana kisana. Osa rankkuudesta johtui siitä, että kisat järjestettiin keväällä. Tiet olivat talven roudan ja sulamisvesien muokkaamia. Kilpailu alkoi lauantaina ja päättyi sunnuntaina iltapäivällä. Kahta parin tunnin taukoa lukuun ottamatta kisa jatkui läpi yön.

Tietenkään silloin ei vielä ajettu syvässä spoorissa metsän keskellä, mutta talven pehmentämät tiet olivat kokemus, josta nykyajan ihmisellä ei ole käsitystä. Harley-Davidsonissa oli kyllä voimaa selvitä hankaluuksista, mutta myös massaa. Eikä siinä käytännössä ole jousitusta.

Nykyajan tasaisella kestopäällysteellä jäykkäperäinen pyörä kulkee vakaasti eikä järkevillä nopeuksilla paljoa jousitusta kaipaakaan. Satunnaisissa routaheitoissa voi saada aavistuksen siitä, millaista eteneminen 1930-luvun sorateillä on pääasiassa ollut. Keväisin, jolloin Päijänteen ympäriajotkin järjestettiin, tiet ovat olleet huomattavasti huonommassa kunnossa.

Jäykkäperäisen pyörän matkustajien istuimet ovat olleet pehmeästi jousitettuja. Se auttaa lähinnä pehmentämällä matkustajien takamukseen tulevia iskuja. Pyörän hallinta onkin sitten eri juttu. Jousittamaton massa eli moottoripyörä liikkuu terävissä kuopissa eri suuntaan kuin pehmeästi ripustettu kuljettaja. Routavauriot ja talven pehmentämät, saviset tiet on ollut pakko ajaa niin kovaa kuin mahdollista.

Vastapainona lähes hallitsemattomalle poukkoilevalle kaahaamiselle yön pimeydessä on hitaammissa paikoissa yli 300 kiloa painavaa ajoneuvoa usein pitänyt työntää pidon loppuessa. Siinä vaiheessa on kakkoskuljettajalta vaadittu kovaa kuntoa.

Kilpakentiltä sotaan

Päijänteen ympäriajo ei ollut ainoa kilpailu alallaan. Kannaksen ajoja pidettiin aikanaan Suomen vaativimpana maantiekilpailuna. Humalisto ja Lampinen osallistuivat kisaan ensi kertaa 1936. He tulivat yleiskilpailun toisena maaliin. Seuraavana vuonna he olisivat voittaneet, mutta tulivat hylätyiksi käyttämiään karttoja koskeneiden epäselvyyksien vuoksi.

Vuonna 1938 Humalisto ja Lampinen voittivat Päijänteen ympäriajot. Herrat ajoivat aktiivisesti kilpaa vuoteen 1939 saakka. Kilpailu-ura oli pyörälle vain harjoitusta, sillä se otettiin sotien ajaksi armeijan käyttöön.

Sotimisen loputtua pyörä palautettiin Humalistolle. Sivuvaunun nokalla oli syvä lommo ja pyörä muutenkin kuin vuosia kestäneen luotettavuusajon jäljiltä. Pyörä korjattiin ja olisi ollut oikeastaan vielä kilpailukykyinenkin. Vielä 1958 Päijänteen ympäriajojen sivuvaunuluokassa pärjättiin ennen sotaa valmistetulla Indianilla. Humalisto ei kuitenkaan Harrikallaan enää kilpaillut.

Toivo Humalisto kuoli 1959. Pyörä päätyi Humaliston naapurille, joka käytti sitä vielä parin vuoden ajan. Harrikan kunnon rapistuessa se jäi seisomaan hylättynä.

Harrikka muutti kirjoittajan uran

Kesällä 1969 Humaliston poika osti hylätyn pyörän takaisin. Hänellä ei ollut aikomusta tai kykyjä kunnostaa pyörää itselleen, mutta halusi sille oikean omistajan joka pystyisi työhön. Pyörä myytiin aluksi museoajoneuvointoilija Kai Lauri Bremerille, jolta sen jo syyskuussa osti Jussi Juurikkala.

Juurikkala oli autotoimittaja, joka oli jo tuossa vaiheessa kirjoittanut myös autoiluun ja matkailuun liittyviä kirjoja. Hän hankki Harrikan kunnostaakseen sen. Juurikkala innostui Harrikan myötä aiheesta niin paljon, että kirjoittajan urakin kääntyi moottoripyöräpainotteiseksi.

Pyörä oli kokonainen ja suurin osa sen pikkuosista oli tallessa. Äänimerkin ja nopeusmittarin vaijerin lisäksi juuri muita osia ei puuttunut. Sivuvaunun pohja oli ruostunut monin paikoin puhki ja lokasuojistakin paistoi aurinko läpi. Etujarru oli jumissa ja moottori päältä ruosteessa. Koko pyörän peitti paksu, vuosikymmenen ikäinen kurakerros.

Moottori pyöri ja siinä oli puristuksia. Se tosin kolisi huolestuttavasti jo hitaasti pyöritettäessä. Pyörän mukana tuli kaksi uutta mäntää ja alkuperäinen omistajan käsikirja. Humaliston sivuvaunun keulaan asentama hopeinen nokkamerkkikin oli tallessa.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Hylätyn uusi elämä

Pyörä purettiin osiinsa ja kunnostettiin. Tuohon aikaan ei varaosia todellakaan saanut mistään, joten voi vain olettaa Harrikan vaihteiston ja moottorin sisusten olleen rankan uran jälkeenkin pääosin kunnostuskelpoisia. Peltiosat ja jousituksen sekä jarrujen osathan pystyy kunnostamaan, mutta puuttuvan hammaspyörän tai kiertokangen löytäminen olisi voinut viedä pidempään.

Moottorin kolinan syykin selvisi: Kampiakselin keskitappi oli lopussa. Juurikkala sai teetettyä vastaavan läheisellä koneistamolla. Jo seuraavana kesänä pyörä oli entisöity ja kunnossa. Jussi Juurikkala ajoi pyörällä jonkin aikaa kauppamatkojaan ja kävi sillä veteraaniralleissa. Juurikkalan poika Juha kyyditti sillä väkeä lukion vanhojen päivänä ja ajoi pyörällä muutenkin silloin tällöin.

Maalaus oli entisöitäessä pitänyt tehdä osittain muistikuvien perusteella. Silloin kun ei oltu selvillä pyörän kaikista alkuperäisistä yksityiskohdista. Muutama vuosi myöhemmin yksityiskohdat selvisivät ja osa pyörää maalattiin uudelleen. 1970-luvun lopulla lähipajassa tehty kampiakselin keskitappi antoi periksi. Jussi moitti poikaansa kaahaamisesta, kunnes moottori purettiin. Keskitapin karkaisu oli pajalla selvästi epäonnistunut. Nyt alkuperäisille varaosille oli jo löytynyt omat kanavansa ja Yhdysvalloista tilattiin keskitappi, joka on pyörässä yhä.

Vanha kilparatsu on nykyään esillä Suomen Moottoripyörämuseolla. Museon näyttelyyn on kevään aikana tulossa myös toinen 1 200-kuutioinen Harley-Davidson vuodelta 1936. Sekin on ollut Suomessa uudesta saakka. Molemmat maahan tuona vuonna tuodut isot lättäpäät ovat siis yhä tallessa ja pian nähtävillä.

Teksti: Janne Halmkrona Kuvat: Jari Saarentaus