Rukan hyytävin haaste – 35 metriä jääseinää

Koillismaalla on tarjolla monenlaisia matkailuelämyksiä. Rohkeutta koettelevin elämys on kiipeily ylös pystysuoraa ja muhkuraista jääseinää.

Suomessa on kolme jäädytettävää jääkiipeilypaikkaa, joista Kuusamon Rukalla sijaitseva jääseinä peittoaa korkeudessa Pyhän Tajukankaan ja Vantaan Pirunkallion. Luonnon muovaamista jääputouksista kuuluin ja haastavin on Posion Korouoma.

35-metrinen jääseinämä

Talsimme laskettelukeskuksen ytimessä sijaitsevasta tukikohdasta seinämälle. Rukan jääseinä näyttää etäältä viattomalta, mutta juurelta lannistavalta. Jääseinällä on korkeutta 35 metriä.

Muhkurainen ja pystysuora nousu tuntuu omalle kohdalle asetettuna haasteena ihan mahdottomalta. Minäkö, tuonne ylös, jos toisen kerran!

Outdoor Passion Finland -yrityksen opas Jussi Tupasela on kuitenkin päättäväinen. Kiipeilyvaljaat ovat tiukalla, vuoristokengät jalassa ja niihin kiinnitettävät jääraudat hyvässä terässä. Enää ei peräännytä.

Perusohjeet on kuultu varusteita puettaessa, mutta nyt on aika tarkempien ohjeiden. Yritän sisäistää Tupaselan useat ohjeet, joista tärkein on miettiä mitä on tekemässä ja tehdä vasta sitten.

– Kun olet huiputtanut seinämän, haluat tehdä sen uudestaan, takaan sen, kannustaa mies empivää.

En ole ihan vakuuttunut.

Kokeneissa käsissä

Kiipeilyvaljaat tuntuvat napakoilta ja köydet vahvoilta. Koettelemuksen ja köyden varmistajana on kokenut kiipeilijä. Tupasela on kouluttautunut luontoelämysohjaajaksi ja Suomen Kiipeilyliiton köysitoiminnan ohjaajaksi. Silti hitusen hirvittää.

Köyden kiristävä varmistaja seuraa aina alhaalta nousemista. Jos ote tyystin lipeäisi, jäisi kiipeilijä roikkumaan köyden varaan. Kun köydelle tulee 300 käyttökertaa täyteen, vaihdetaan se uuteen.

Tupaselan Outdoor Passion Finland -yritys tarjoaa aktiivimatkailijoille Rukatunturin ja Oulangan kansallispuiston maisemissa jää- ja kalliokiipeilyelämysten lisäksi karvapohjasuksi-retkiä, kesäisin suppailua vesillä.

Ohjeet unohtuvat

Hakun kädensijan muoto, terän kulma ja sahalaita ovat hioutuneet täydellisiksi tehtäväänsä. Kumpikin hakku kantaa 80 kilon verran ja vuoristokenkien jääraudat oman osansa, joten ei huolta.

Unohdan valtaosan ohjeista hakun iskeytyessä jäähän.

Käytän liikaa käsivoimia itseni ylöspäin kiskomiseen, enkä anna jalkojen tehdä rankinta työtä. Jo ennen nousun puoliväliä olkapäät, yläselkä ja käsivarret ovat tulessa. On pakko huohottaa hetki.

Ja on turha muistuttaa, että eihän teräshakku paina kuin 600 grammaa. Käsivarret ovat maitohapoilla, vaikka matkaa ylös on vielä kolmannes.

Onneksi kuvaaja hihkaisee pysähtymään hetkeksi – sen ajan saa tasata hengitystä. Navakka, puuskittainen sivutuuli tuo kiipeämiseen oman mausteensa.

Jääraudat toimittavat tehtävänsä oivasti: ne eivät lipeä kuin pari kertaa ja silloinkin on syynä se, että isken vuoristokengän seinämään väärässä kulmassa.

Laskeutuminen yllättää

Laskeutuminen sujuu yllättävän vaivattomasti, kunhan uskaltaa nojata yläkropan taaksepäin ja pitää jalat harallaan.

Sitten uudestaan ylös, vähän haastavammasta kohdasta. Toinen kerta sujuu jo helpommin, kun muistan käyttää jalkoja.

Teksti Marko Jokela Kuvat Antti Hentinen