Autoilun aikakone: sattumuksia Toyota-maahantuonnissa

Vuonna 1981 jälkiasenteiset takaistuimen turvavyöt työllistivät tuotepäällikköä. Lento Tokioon puolestaan kesti Alaskan kautta kokonaisen vuorokauden.

Kuten juttusarjamme aiemmista osista on voinut lukea, toimin Toyotan maahantuojalla Korpivaaralla henkilöautojen tuotepäällikkönä vuosina 1978–1982. Monine tehtävineen se oli varsinainen yleismies Jantusen pesti: henkilöautoja oli Toyotalla laaja valikoima Starlet-pikkuautosta maastureihin saakka.

Vuonna 1981 turvavyöt tulivat pakolliseksi myös takapenkille. Niiden junaileminen kaikkiin Suomessa varastossa oleviin ja myyntiin tuleviin uusiin Toyota-henkilöautoihin oli laaja projekti, mikä onnistui täydellisesti.

Muun muassa autoveroteknisistä syistä Toyotassa käytettiin Suomessa valmistettuja turvavöitä, joita valmisti K. Hartwall. Firma alkoi valmistaa turvavöitä jo vuonna 1959 Sipoon Söderkullassa Gumbostrandissa, vuodesta 1986 alkaen nimellä Oy Autoliv-Klippan Ab ja vuodesta 1994 Oy Klippan Ab.

Niinpä tuotepäällikkönä ollessani kuskasin noiden neljän vuoden aikana jokaisen uuden Toyota-henkilöautomallin ensimmäisen Suomeen tulleen autoyksilön Gumbostrandiin. Veljekset Leo ja Bror Martin loihtivat hetkessä sopivat turvavyöt uusiin malleihin: todellista teknistä osaamista!

Myös käynnistyvässä Suzuki-maahantuonnissa riitti Korpivaaralla haastetta. Vuonna 1981 tulivat ajovalonpesimet pakollisiksi. Siinä olikin askar ankara: Suzuki Alto sekä Carry olivat pieniä autoja, eikä tehdas ollut aikaisemmin toimittanut valonpesimiä lainkaan.

Korpivaaran huoltopäällikkö Yrjö Ahon huoneessa oli kymmeniä erilaisia muovisäiliöitä, joita sitten yritettiin sovittaa piskuisten Suzukien moottoritilaan. Lopulta sopiva säiliö löytyi, ja homma onnistui. Nykyäänhän lainsäädäntö on muuttunut eivätkä pesimet enää ole pakollisia, mikäli valaisimen referenssiluku ei ole liian korkea.

Uuteen nousuun

Kun aloitin talossa vuonna 1978, jenin kurssi oli korkealla ja Toyota-mallisto ikääntynyttä, ja myynti olikin heikonpuoleista ennen kuin Tercel, Corolla E70 ja Hiace Diesel esiteltiin. Ennen muuta Corollan ja myös muiden mallien uudistukset kasvattivat markkinaosuutta. Oman dieselmoottorin esittely nosti Toyotan pakettiautojen ykkösmerkiksi kauaksi aikaa ohi Ford Transitin pitkän menestyksekkään kauden.

Korpivaara oli hyvä talo vaikeinakin aikoina. Fordilla johtotehtävissä Brysselissä kannukset hankkinut toimitusjohtaja Juhani Ahdekivi osasi luotsata firmaa eteenpäin, ja vuonna 1980 kannattavuus oli jo huippuluokkaa. Korpivaaralla on vielä perinteistä perheyrityksen henkeä: työntekijöille ja heidän perheilleen järjestettiin erityisiä päiviä, jolloin koko perhe pääsi tutustumaan firman toimintaan ja toimitiloihin Korsossa.

Lähimmät esimieheni, markkinointijohtaja Mikko Ennevaara ja markkinointipäällikkö Markku Tamminen, osasivat motivoida. Tuotepäällikkö tarvitsikin tukea, sillä tuotevalitukset tulevat useimmiten juuri tuotepäällikölle. Milloin valitti piirimyyjä, milloin vaativa asiakas tai lehdistö tuotteen heikoista ominaisuuksista tai suoranaisista vioista.
Tuotepäällikön oli hyvä olla myös kentällä aluemyyntipäällikköjen mukana, jolloin sai suoraan tietoa siitä, mikä tuotteissa on hyvää ja missä olisi parantamisen varaa tuotekehitystä varten.

Japaniin kolmella pompulla

Korpivaaralla satsattiin myös henkilöstön koulutukseen. Vuonna 1980 kuusi henkilöä, aluemyyntipäälliköt ja tuotepäälliköt, osallistuivat viikon kestäneeseen Toyotan markkinointiseminaariin Japanissa. Mielenkiintoinen kurssi antoi vankat perustiedot tuotantomenetelmien ja laadunvarmistuksen taustoista sekä katsauksen Japanin kotimaan automarkkinoihin piirimyyjävierailuineen.

Matkustaminen Japaniin oli tuolloin hidasta ja hankalaa. Suorien lentojen puuttuessa 1980-luvun alkupuolella matka Helsingistä Tokioon kesti ja kesti: ensin liityntälento Helsinki-Vantaalta Keski-Eurooppaan tai Kööpenhaminaan, jossa koneen vaihto, sieltä yhdeksän tunnin lento Alaskaan, jossa parin tunnin tekninen välilasku, sitten Alaskasta Tokioon 7–8 tuntia. Matkan kokonaisajaksi muodostuikin noin 24 tuntia.

Myöhemmin tullut suora lento olikin todellinen helpotus: vuodesta 1983 Finnair alkoi lentää DC10-30 ER (Extented Range) -koneilla Helsinki-Vantaalta pohjoisnavan ylitse suoraan Tokioon, ja lentoaika lyheni tuulista riippuen 13–14 tuntiin.

Nykyään, kun voidaan lentää Venäjän ylitse, suoran Helsinki–Tokio-yhteyden lentoaika on kutistunut noin 10 tuntiin. Lisäksi Finnair lentää useampaan kohteeseen Japanissa, muun muassa Nagoyaan ja Osakaan, mikä helpottaa jatkomatkustusta maassa.

Teksti: Timo Turkula Kuvat: Toyota ja Timo Turkulan arkisto