Aristokraatista anarkistiksi: jääradalla sivuluisussa Rolls-Royce Cullinan

Rolls-Royce Cullinan on ehkä tehty lipumaan oopperaan, mutta kantaakseen merkin pitkät perinteet, sen on kyettävä myös moneen muuhun tehtävään.

Automaailmassa on paljon vastaamattomia kysymyksiä. Miltä kuulostaa Ferrarin V12 pakkasessa? Pystyykö Toyota Priuksella tekemään käsijarrukäännöksen? Pääseekö Rolls-Roycellä sivuluisussa?

Kaksi ensimmäistä jäävät yhä arvoitukseksi, mutta viimeisen myytin saimme ratkaistua.

Kyllä, Rolls-Roycen saa sivuluisuun, ja komeasti saakin. Vastauksen saimme BMW:n jääratatapahtumassa Norjan Golsfjelletissä. Tapahtuman päätähtenä oli tietysti uusi 3-sarja, vaikka paikalle saapuneet Rolls-Roycet veivätkin huomion. Juuri siihen Rolls-Royce on tehty.

Vuosisadan kauppa

Englantilaisen autoteollisuuden suurimman ylpeyden saapuminen saksalaismerkin tapahtumaan johtuu omistussuhteista. Yhdeksänkymmentäluvun lopulla Volkswagen Group ja BMW tavoittelivat Rolls-Royce Motorsia, ja lopulta Wolfsburgin tarjous ylitti Münchenin maksukyvyn. Rolls-Roycen autotuotanto Bentley-sisarmerkkeineen siirtyi saksalaisten haltuun. Itse Rolls-Royce -nimeä hallitsi kuitenkin konsernin ilmailupuoli, ja BMW onnistui vetämään Volkswagenilta maton alta ostamalla lopulta yksinkertaisesti pelkän brändin: Volkswagen sai kaiken Rolls-Roycen omaisuuden, mutta BMW sai myydä Rolls-Royce -autoja.

Miksi ei?

Tuorein Rolls-Royce on merkin ensimmäinen katumaasturi, Cullinan. Toista vuosisataa kestäneen edustusautoperinteen jälkeen pystyperäinen korkea katumaasturi jakaa mielipiteet, aivan kuten auton ulkonäkökin. Asiakkaat ovat silti yhtiön suurin johtaja, ja Rolls-Roycen asiakas on oikeassa: jos katumaasturia halutaan, niin sellainen tehdään.

Merkin edustajat myös huomauttavat, ettei maasto ja Rolls-Royce ole suinkaan vieras yhdistelmä. Kun Thomas Edward Lawrence, upseeri, arkeologi ja kirjailija, tarvitsi autoja sodankäyntiin Arabiassa, hän tilasi yhdeksän panssaroitua Rolls-Royce Silver Ghostia. Silloin ei maastoautoja tunnettu, Rolls-Royce valittiin, koska vain kaikkein kestävin kelpasi.

Cullinanin nimi ei suomalaisen korvaan kuulosta niin myyttiseltä, kuin Silver Ghost, Phantom tai Dawn, mutta ei anneta sen häiritä. Valmistajan mukaan maastoautossa on panostettu niin maastoon kuin autoonkin: ilmajousitus, neliveto ja jonkinlainen ylitysten huomiointi takaavat Cullinanin selviytyvän paikoista, joihin se ei ehkä kuuluisi.

Kuten norjalaisjärven jäälle. Täällä horisontissa lipuva Rolls-Royce Cullinan näyttää valokuvia arvokkaammalta ja jylhemmältä.  Automaailman tunnistettavin keulamaski, konepellin etureunassa lentävä Spirit of Ecstasy -maskotti ja päiväajovalojen arvokkaan mystinen, reunoistaan alas kaartuva kuvio, tekevät kerralla selväksi, mistä autosta nyt on kyse.

Lähestyminen

Rolls-Roycen kerrotaan olevan tehty saapumista, ei matkustamista varten. Se on kenties totta, mutta kuljettajaa ei ole unohdettu. Cullinan kuuluu Ghost-edustusauton kanssa niihin malleihin, joiden omistajat tyypillisesti nautiskelevat ajamisesta itse.

Rolls-Royceä huomaa lähestyvänsä samanlaisen hämmennyksen vallassa kuin esimerkiksi Ferraria. Mieli kertaa lapsuuden unelmia, kenties hetkeä, jolloin merkin edustajan muistaa nähneensä ensimmäisen kerran. Aivot kelaavat kaikkea merkkiin liittyvää, myyttejä, faktoja, totuuksia ja taruja. Tuntuukohan Cheekistä tältä joka aamu?

Aja itse, nautit

Kuljettajan ovi aukeaa kevyesti, mutta liikkuvan oven paino kertoo paljon. Istuimen olemassaoloa ei edes huomaa, niin hyvällä tasolla on sen mukavuus. Huomion vie verhoiluun käytetty valkoinen nahka. Näin pehmeää ja miellyttävää materiaalia koskettaa on vaikea kuvitella. Huomaan hymähtäväni yleistykselle "nahka on huono verhoilumateriaali, talvella kylmä, kesällä polttava". Ei tällä tavoittamattomalla tasolla.

Sisustaa hallitsee suuri mattaviimeistelty jalopuupaneeli. Varmasti joku osaisi kertoa, missä sen luovuttanut puu on kasvanut. Katse kiertää yksityiskohdissa, joiden runsauden sijaan huomion vie yksinkertaisuus ja tinkimättömyys.

Mutta palataan ihastelemaan detaileja myöhemmin. Kello käy, lunta sataa ja 6,75 litrainen V12 tuplaturboineen odottaa pääsevänsä irti.

Aristokraatista anarkistiksi

Vaihde valitaan ohjauspyörän oikean puolen tukevasta kahvasta D:lle ja ja suuri auto lähtee lipumaan teräsjäällä. Jossain kaukana kaksitoista sylinteriä tekevät työtä, mutta jos joku sanoisi Cullinanin olevan sähköauto, en tohtisi väittää vastaan. Kierroslukumittarinkin paikalla on vain tehoreservistä kertova mittari. Insinöörit ovat työnsä tehneet, nautitaan nyt elämästä.

Ohjaus vie heti huomion. Ohjauspyörä on merkin perinteiden sisällä kompakti, mutta silti varsin kookas ja ohutkehäinen. Sormenpäihin välittyy ohjaustuntuma, jota voisi absurdisti kuvailla sanalla arvokas – kevyt ja etäinen, mutta silti tarkka ja kirkas. Kämmenet aistivat ohjastettavan ajoneuvon luokan ja koon, mutta työn tekee tekniikka.

Ensimmäisen sadan metrin jälkeen voi sanoa Rolls-Roycen tuntuvan yhtä erityiseltä, miltä se näyttääkin.

Kaikki valta kuljettajalle

Jäärataa kierretään yksi kierros ajonvakautusjärjestelmä kytkettynä. Tehtaan edustaja opastaa, ettei suitsia ole vedetty liian kireälle, sillä ajettavuuden eteen tehty kehitystyö mahdollistaa hieman väljemmän sähköisen avustuksen. Cullinanin aistii elävän pidon rajalla, käytöksen vaihtelevan pienen puskemisen ja kevyen yliohjautumisen välimaastossa, mutta kaikki tapahtuu varmasti ja ennakoitavasti.

Toinen kierros alkaa. Rolls-Roycen edustaja valitsee etäisesti BMW:n iDrivea muistuttavalta näytöltä ajonvakautuksen täysin pois.

571 hevosvoimaa, 850 newtonmetriä, 2,7 tonnia ja verottamattomanakin riittävän kallis ajoneuvo on nyt vain ja ainoastaan minun hallussani. Lähestyessäni kahdeksikosta koostuvan radan ensimmäistä mutkaa nauran ääneen tilanteen älyttömyydelle. Rolls-Royce jäärata-autona!

Sormenpäät aistivat etuakselin hakevan pitoa kääntäessäni keulaa oikealle. Pitkän konepellin keulassa Spirit of Ecstasy leijailee ylpeän arvokkaana. Yhdeksän pakkasasteen purevuus ei haittaa haittaa: hän on nähnyt Intian viidakot, Arabian aavikot. Sodankin.

Nastoitetut eturenkaat saavat otteen jäästä, keula kääntyy mutkaan. Avaan kaasua. Tehoreservistä kertova mittari liikahtaa 60 prosenttiin. Perä alkaa valua sivulle.

Sisällä vallitsee tyyni rauhallisuus. Ei ääntä, ei tärinöitä. Aivan kuin luksusluokan huvijahti kääntyisi keulapotkureillaan suurella järvellä.

Koska se on Rolls-Royce

Rolls-Royce Cullinan irtoaa rauhalliseen sivuluisuun. Se ohjautuu kuin pieni ja ketterä pikkusportti, kaikki vain tapahtuu toisessa aikayksikössä. Kolossi pöllyttää lunta ilmaan, sisäkaarteen ikkunat muurautuvat umpeen. Täydellisen peilaavaksi kiillotettu maalipinta peittyy lumeen, luonto ei erottele.

Luisu oikenee kevyellä vastaohjauksella. Tehot riittäisivät varmasti sudittamaan kaikkia neljää pyörää läpi suoran. Jarrutus, kääntö vasemmalle ympyrään. Keula kääntyy rauhallisesti, ohjauspyörän takana ei tarvitse arvuutella auton aikeita.

Sitten hanaa. Cullinan kiertää laajalla säteellä ympyrää tasaisessa luisukulmassa. Huomaan pohtivani tilanteen sopivuutta auton arvolle. Tämä on Rolls-Royce, auto joka mielletään niin arvokkaaksi, etteivät useimmat kuninkaatkaan kehtaa sillä liikkua. Ja nyt sitä viedään kuin vanhaa Ford Sierraa.

Miksi ei? Se pystyy siihen, aivan kuten se pystyy lukemattomiin moniin muihinkin asioihin, joita kukaan siltä tuskin koskaan pyytää. Sen on pystyttävä. Muuten se ei olisi Rolls-Royce.

Teksti ja kuvat: Lauri Ahtiainen