Seikkailu Alpeilla – Volvo XC40 on kuin kotonaan vuoristossa

Valistunut arvaus: Volvo XC40 löytänee monia uusia omistajia, jotka eivät olisi aiemmin ajaneet Volvolla.

Münchenin lentokenttää ympäröivä liikennehälinä jää taakse, joten on aika kääntää katseet alla rullaavaan autoon. Siitä on pakko olla vähän innoissaan. XC40 on ehta Volvo, mutta leikkisämmässä ja pirteämmässä paketissa. Se todennäköisesti löytää ihailijoita myös niiden joukosta, joiden elämänsuunnitelmissa Volvon oli tarkoitus astua kuvaan vasta vuosikymmenen tai parin päästä.

Moottori pääsi tutustumaan uutuuteen jo Barcelonan auringossa. Nyt vuorossa ovat suomalaisemmat säät – kotimaassa autoa on vasta ihmetelty näyttelyissä.

Moottoritie alkaa kuivan harmaana, Etelä-Saksan tasangoilla talvi ei ole herkkua. Horisontissa siintävien Alppien lähestyessä alkavat pellot ja pientareet peittyä valkeaan lumipeitteeseen. Pienemmältä maantieltä löytyy sopiva aukea, jonka suojassa Volvo XC40:ntä voi ensikertaa tarkastella rauhassa.

Moitteetonta muotoilua

Luonnossa auto on yllättävän pyöreä. Se kyllä näyttää särmikkäältä, mutta läheltä tarkasteltuna raikas kulmikkuus on luotu taidokkailla yksityiskohdilla, kuten ovien alareunaan prässätyillä pokkauksilla. Kokonaisuus on eheä ja pirteäkin. Huonoa kuvakulmaa ei löydä etsimälläkään, muotoilijat ovat tehneet loistavaa työtä.

Auto on ehdottomasti Volvo, mutta uudenlainen sellainen. On tosiaankin ihme, jos se ei houkuta uusia asiakkaita huipputyylikkään, mutta nuorten silmissä kenties konservatiivisenkin merkin pariin.

XC40 on myös yllättävän iso auto, kun sitä tarkastelee lähietäisyydeltä. Ei aivan niin jättimäinen kuin XC90, eikä tietysti yhtä kookas kuin XC60, mutta silti edelleen kunnioitusta herättävä ilmestys.

Koeajoon valikoituneen auton olemus miellyttää omaa silmääni. Täysvalkoisen auton ilme sopii eheään muotokieleen, ja tuo hyvää kontrastia mustiin helmoihin. R-Design -varustelulla katonkin saisi mustaksi, ja Momentum-varustetasolla yläosan voi vaihtaa valkoiseksi perusväristä riippumatta.

Pelkistetty ulkoasu saa piristystä sisätilojen punaiselta nahkaverhoilulta. Sävy on erinomainen, ei yhtään liian räikeä, eikä yhtään liian tumma. Ajatukset eivät kellahda takavuosien ruotsalaisautojen burgundiin plyyshiin.

Pieniä isoja asioita

Isompien Volvojen tapaan sisäilme on selkeä, ja yksityiskohtien viimeistely erinomaista. Tilankäyttöön on panostettu näppärin keksinnöin: keskikonsolin helposti irrotettava roskakori on mainio lisä. Hansikaslokeron luukusta auki taittuva kassikoukku on sekin nerokas. Edessä asiat ovat muutenkin mainiolla tolalla, mutta takaistuimen matala reisituki haittaa raikkaassa Alppi-ilmassa ihan yhtä paljon kuin Barcelonassa. Oviaukkokin taakse on hieman ahdas.

Tilankäytössä takaistuin tuntuu väliinputoajalta, sillä tavaratila on ihan yhtä täynnä pieniä yksityiskohtia kuin etupenkitkin. Välipohjan alle taittuva hattuhylly on kätevä varuste.

Maavara kelpaa Alpeille

Renkaiden potkinnan jälkeen matka jatkuu. Tie vie Berchtesgadeniin aivan Itävallan rajalle. Ensimetreillä D4 AWD -mallin ohjaus yllättää herkkyydellä ja keveydellä. Auto tuntuu kokoistaan pikkuautomaisemmalta ajaa. Jyhkeyden puutteeseen tottuu kuitenkin nopeasti, ja auto on asti ensimetreiltä asti vaivaton. 19-tuumaisista vanteista huolimatta kyyti vaikuttaa onnistuneelta, mutta jätetään jousitusarviot tulevaan kotimaan koeajoon.

Tietä reunustavien lumivallien kasvaessa mieleen juolahtaa joskus kuullut väitteet siitä, ettei Saksassa suolata Suomen tavoin. Tie on märkä, vaikka lämpömittari näyttää pakkasta. Monien tuontiautojen kunto taitaakin johtua enemmän ahkerasta pesusta, kuin helpommista olosuhteista.

Lumisilla Alppiteillä maasturimainen XC40 tuntuu sopivalta kulkuneuvolta. Vahvasti läsnä oleva henkilöautomaisuus tekee mutkaisten asvalttiserpojen taittamisesta eleetöntä, mutta korkea maavara ja neliveto avaa henkilöautoilta suljettuja pysäköintimahdollisuuksia. Myös eteneminen lumipyryn jälkeisessä hangessa sujuu varmasti matalampia paremmin. Jos kotipihasta joskus löytyy XC40, juuri tällaisiin maisemiin sillä haluaisi lähteä.

Volvo ja suljettu kesämökki

Kun Berchtesgadenin majapaikka alkaa häämöttää suurelle kosketusnäytölle piirretyllä kartalla, täytyy Volvolla pyöräyttää vielä pieni lisälenkki. Alue on tunnettu Kotkanpesästä, Kehlsteinhausista, Adolf Hitlerin 50-vuotislahjaksi saamasta kesäpaikasta. Hirmuhallitsijallakin oli silmää maisemille. Vuoren huipulle rakennettu Kotkanpesä säästyi sodan tuhoilta, ja nykyisin huimat näkymät tarjoava paikka toimii museona ja ravintolana.

Volvolla Kotkanpesälle ei ole asiaa. 1 834 metrin korkeudessa sijaitsevalle alueelle pääsee vain hissillä, ja sinnekin vievä yhdystie on rauhoitettu turistibussin käyttöön. Talviaikaan sekään ei kulje. Koko keskus on väliaikaisesti hylätty lumien alle. Seuraavan kerran ovet aukeavat vasta toukokuussa. Muutaman valokuvan jälkeen on aika palata alkuperäiseen suunnitelmaan, ja suunnata yöksi majoitukseen.

Hillittyä irrottelua

Aamu sarastaa harmaan lumisena. Otan ilolla vastaan saman autoyksilön, sillä punaiseen nahkaistuimeen ei heti kyllästy. Myös 190-hevosvoimainen D4-dieselmoottori toimii auton parina mainiosti. Yläkierroksilla käyntiääni käy karheaksi, mutta vaakakupissa painava runsas alavääntö kompensoi.

Reitti kulkee kapeaa vuoristolaakson reunaa pitkin kohti läheistä ajoharjottelualuetta. Ajonvakautukset kytketään hieman vapauksia sallivaan Sport-tilaan ja Volvot päästetään valloilleen.

XC40 sallii kyllä U-käännöksen kaasulla, mutta kovin rajuun ilotteluun ruotsalainen turvaverkko ei veny. Viimeistään muutaman vastaheiton jälkeen ajonvakautus murahtaa jarruttelemalla pelin seis. Eipähän ratissa pääse innostumaan ja tekemään tyhmyyksiä.

Oman hupinsa touhuun tuovat keskieurooppalaista laatua edustavat nastattomat talvirenkaat – mainiot, kun ajetaan hyvin hoidettuja teitä talviolosuhteissa tai kovaa vauhtia Autobahnalla, mutta perin kehnot, kun tarkoituksena on nauttia vauhdin hurmasta kiilloittuneella jääradalla.

Auton nelivedosta vastaa ennen Haldexina tunnettu järjestelmä, joka kuuluu nykyisin BorgWarnerille. Tietokoneohjattu märkälevykytkin säätää taka-akselille menevää vetoa tilanteen mukaan. Järjestelmä tuo etenemistä helpottavaa vetopitoa, ja leikkiminenkin onnistuu, mutta XC40 ei ole luokkansa herkimmin perää kaasulla tarjoava.

Lämpimiä muistoja

Jääratailun jälkeen on aika kytkeä kosketusnäytöltä ajonvakautus takaisin päälle, ja suunnata keula kohti Salzburgia ja sieltä Müncheniä. Jylhän komeita talvisia vuoristomaisemia tulee ikävä, mutta onneksi XC40:n seuraan saa palata pian myös Suomessa. Tästä Volvosta on harvinaisen helppo pitää.

Teksti ja kuvat: Lauri Ahtiainen