jutut 13.12.2017
E18-tie lännestä itään: valtatie 1 on vaihteleva väylä
Matkamme länsirannikolta itärajalle jatkuu. Ykköstie on hyvin olennainen osa E18-kokonaisuutta, ja siihen mahtuu niin kauniita jokilaaksoja kuin teknisiä tunneleitakin.
Aloitimme E18-koeajomme Naantalin satamasta. Nyt, Turun ohikulkutien jälkeen olemme päässeet Piikkiöön, missä vaihdamme väylää: alla vilistää valtatie 1 kohti Helsinkiä.
Turusta Paimioon ulottuva ykköstien 28 kilometrin osuus, jonne juuri liityimme, otettiin käyttöön vuonna 1997. Tätä ennen moottoritien rakentamisessa vietettiin pitkä tauko, sillä edellinen valmistunut osuus oli avattu liikenteelle Helsingin päässä neljännesvuosisata aikaisemmin.
E18-rakentaminen kuitenkin vauhdittui, mitä lähemmäs nykyhetkeä tultiin.
Paimiosta jatkettiin Muurlaan 35 kilometrin verran vuonna 2003, sitten vihittiin käyttöön Lohjanharjulta Lohjalle vievät 10 kilometriä vuonna 2005.
Kaikkien aikojen kallein
Väliin jäi kuitenkin vielä varsin pitkä, 51 kilometrin katkos, joka kaiken lisäksi piti puhkoa tienrakentamisen kannalta vaikeaan maastoon. Hankkeelle saatiin vauhtia niin kutsutusta elinkaarimallista, josta saatiin erittäin hyviä kokemuksia Järvenpään ja Lahden välisen moottoritien rakentamisessa 1990-luvun lopulla.
Elinkaarimallissa yksityinen yhtiö rakentaa tien, sitoutuu sen ylläpitoon, rahoittaa työt ja laskuttaa kulujaan vähitellen tien avaamisen jälkeisen pitkän kunnossapitovastuun aikana sekä luovuttaa tien aikanaan valtiolle. Tie valmistuu joustavammin ja nopeammin, kun rahoitus ei riipu valtion vuosittaisesta budjetista.
Muurla–Lohja -moottoritie valmistui vuonna 2009. Kyseessä oli Suomen kaikkien aikojen kallein tieurakka, joka sisälsi muun muassa seitsemän tunnelia pykälät täyttävine turvajärjestelmineen ja moninaisine siltarakennelmineen.
Teknisen tylsää
Erot näiden 1990–2000-luvuilla valmistuneiden ykköstien osuuksien välillä ovat yllättävän selvät.
Alkupätkä Piikkiöstä mennään todella tasaista tietä, sitten maasto alkaa kumpuilla. Paimio–Muurla -välillä siitä on otettu maisemallisesti kaikki irti: moottoritie myötäilee kauniita varsinaissuomalaisia laaksoja ja kukkuloita, ja näkymät ulottuvat silmänkantamattomiin.
Muurlan jälkeen, mistä alkaa edellä mainittu tunneliosuus, maisemat muuttuvat täysin – tai oikeammin katoavat autoilijalta näkymättömiin. Korkeista kukkuloista ja syvistä rotkoista huolimatta tien profiili on erittäin tasainen, paikoitellen täysin vatupassissa.
Tunneleiden seuraaminen on toki mielenkiintoista, mutta muuten koristeelliset pengerrykset ovat matkalaisen ainoa virike, sillä muut näkymät on torpattu siltojen liki läpinäkymättömillä meluvalleilla. Tunnelma on tehokkaan tekninen – ja samalla vähän tylsä.
Ja koska moottoritie on linjattu kauas kylistä, matkalainen ei välttämättä sisäistä lainkaan missä päin kulloinkin ajetaan. Inhimillisten maamerkkien sijaan suunnistus on pelkästään vihreiden viittojen varassa.
Eteen putkahtaa muutakin, mitä ei vanhemmilla tieosuuksilla näe – nimittäin riistasiltoja, missä ajoradat ohjataan kahden putken lävitse ja eläimet niiden ylitse. Näin tasataan massiivisen tien luontoa halkovaa vaikutusta.
Ekologisuus on modernin moottoritien rakentamisessa muutenkin tärkeää: ykköstiellä varmistettiin muun muassa liito-oravien turvallinen loikkaaminen yli kaistojen.
Moottoritie-nimitys siis tavallaan hämää: yhtä lailla voisi puhua ympäristötiestä. Aika, jolloin tien saattoi tehdä pelkän autoliikenteen ehdoilla, ovat kaukana takana.
