Autoilun aikakone: laina-autoista omaan ja sitten firman autoihin

Ensimmäisen oman auton muistaa ikuisesti. 1970-luvun alussa piskuinen Datsun 100A täytti tarpeet – tosin muutamin itse tehdyin parannuksin. Japanilaisautot olivat muutenkin muodissa.

Kun olin omistanut ajokortin muutaman vuoden ajan, vanhempien ja isovanhempien autojen alituinen ”lainaaminen” alkoi ärsyttää, ja oman auton hankinta tuli ajankohtaiseksi. Vuoden 1973 loppupuolella tavoiteautojani olivat monen muunkin nuoren kuskin mielestä ”menevät” Opel Ascona 1.9, Opel Manta 1.9 tai Alfa Romeo Giulia 1.3. Niiden pahin vika oli käytettynäkin liian kallis hinta, joten ensimmäiseksi omaksi autoksi tuli, omilla työansioilla ja vanhempien avustuksella, hankittua Datsun 100A.

Kyseessähän oli etuvetoinen pikkuauto, jonka 1,0-litrainen moottori kesti mainiosti pyrkivää ajotapaani. Täydentävät ruoste-estokäsittelyt pitivät korroosion loitolla muuten ruostumisalttiista autosta. 100A:ssa mainostettiin olevan 59 hevosvoimaa, mutta ne olivat tuolloisen SAE-normin poneja, joissa moottorin apulaitteet (laturi, vesipumppu, ym.) eivät ole lainkaan mukana. Lähempänä totuutta oleva DIN-teho oli vain 33 kW (45 hv)!

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Omalla tuunauksella

100A:sta sai kelpo kulkineen vuosikausiksi muutamilla parannuksilla. Ensinnäkin vaihdoin vakiona olleet kelvottomat ristikudosrenkaat vyörenkaisiin. Ajettavuus parani, mutta korin kolinat lisääntyivät…

Myös saunatuikunhimmeät hehkulamppu-ajovalot vaativat kohennusta. Ne oli helppo muuttaa edullisesti H4-halogeenivaloiksi valaisinumpion pyöreän ja edullisen 7 tuuman vakiokoon ansiosta.

Lisäksi asennutin keulalle Hella H4 -lisävalot. Näin lähivalojakin oli neljä kappaletta, mikä oli sallittua vuoteen 1981 asti. H4-halogeenivalojen ja lisävalojen ansiosta valoteho nelinkertaistui alkuperäisestä sekä lähi- että kaukovaloilla! Ja kuten kuvasta näkyy, paransin tehottomia peruutusvaloja Talmu –huomiovaloin.

Neljäs tärkeä muutos oli se, että vaihdatin hankalakäyttöiset kiinteät turvavyöt kätevämpiin rullavöihin, mitkä paransivat etuistuinten vöiden käytettävyyttä ratkaisevasti.

Isompaa ja pienempää Toyotaa

Syksyllä 1978 siirryin Autonovolta Fiat-maahantuonnista Korpivaaralle Toyota-henkilöautojen tuotepäälliköksi. Sain ensimmäisen autoetuautoni. Se oli Toyota Carina 1600 Sedan Automaatti, mallisarjaa TA40: myrkynvihreä, varmaan Hangon vapaavarastossa kauimmin seissyt ”hyllynlämmittäjä”. Sen myötä laitoin 150 000 km ajetun 100A:n myyntiin.

Carinan matalaviritteinen 1,6-litrainen moottori kehitti vain 55 kW (75 hv) DIN. Kolmivaihteisella automaatilla ”Kaarina” ei ollut mikään raketti, mutta ajoi asiansa ja oli erittäin luotettava. Radio oli merkkiä Mars, talossa siitä sanottiin ”kaks kohausta ja Tallinna”.

Carinan jälkeen olin rankasti opinto- ja asuntovelkainen, joten vaihdoin edullisimpaan autoedun veroluokkaan, jossa moottorin koko oli enintään 1 300 cm³. Seuraava veroluokka (enintään 1 500 cm³) olisi ollut houkutteleva, mutta Toyotalla ei ollut tuolloin siihen sopivaa mallia ja moottoria: Carina 1600 meni toiseksi kalliimpaan, enintään 2 000 cm³ -veroluokkaan.

Niinpä vaihdoin pienempään eli "downshiftasin" vuoroin Terceliin, Starletiin ja Corollaan, joissa käytettiin 1,3-litraista moottoria. Poikkeuksena oli tyylikäs Corolla Coupé 1.6, jonka otin välillä vaihtelunhalun ja upean muotoilun vuoksi. Käyttöni jälkeen Coupé myytiin legendaariselle juontajalle ja tv-kasvolle Jorma Pulkkiselle.

Takavedosta etuvetoon…

Vuoden 1980 alussa myin isälleni tuon ensimmäisen Toyota Tercel -ajokalustoautoni, vuosimallia 1979, ensimmäisestä valmistuserästä valmistusnumeron ollessa jotain 900. Isä osti Tercelin "solidaarisuussyistä" todeten samalla, että neliovinen auto on ikääntyneelle käytännöllisempi kuin kaksiovinen coupé.

Isähän oli hankkinut vuonna 1973 Opel Manta 1900 S:n. Coupé-mallit olivat käytettynä kysyttyjä: loistokuntoisesta 50 000 km ajetusta Mantasta sai vuonna 1980 myytäessä saman hinnan kuin mitä se oli vuonna 1973 maksanut, siis 26 800 markkaa!

Ehkäpä japanilaisen Toyotan jo tuolloin vankka laatumaine sai isäni vaihtamaan upeasti muotoillun Mantan tavanomaiseen Terceliin. Mantassa kun oli ollut aluksi lastentauteja. Kakkosvaihteen synkronointi petti, ja jarrupalat edessä kuluivat nopeasti rauhallisessakin ajossa. Lisäksi täristävät Fulda-ensiasennusrenkaat vaihdettiin takuuna laadukkaisiin Pirelli Cinturato CN36 -kumeihin.

Kuvan Tercel on vuonna 1981 markkinoille tullut facelift –malli.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

…ja takaisin takavetoon

Toyotan syömähampaan eli Corollan malli-ikä alkoi noihin aikoihin jo painaa. Keväällä 1979 esitelty ensimmäinen etuvetoinen malli Tercel osoittautui haasteelliseksi myytäväksi – lukuisista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta.
Alemman keskiluokan Tercelissä oli luokassaan tehokas OHC-moottori, pitkä akseliväli, erillisjousitus, pitkät joustovarat ja niiden tuloksena kohtuullisen hyvä ajettavuus ja matkustusmukavuus sekä reilut jalkatilat matkustamossa.

Ei niin hyvää ettei jotain huonoakin: Tercel oli tärkeintä kilpailijaansa, Datsun Cherryä, kalliimpi. Lisäksi Tercelin perinteinen muotoilu karkotti potentiaalisia ostajia. Monen mielestä Cherry näytti Terceliä modernimmalta ja virtaviivaisemmalta.
Tercelin menestys jäi odotettua vaisummaksi, joten Toyota-verkoston ja asiakkaiden odotukset mallivuodelle 1980 esiteltävään uuteen Corollaan kasvoivat todella suuriksi.

Kun uusi Corolla 1.3 DX Sedan esiteltiin vuoden 1979 lopussa Hotelli Laajavuoressa Toyota-piirimyyjien johtajille, myyntipäälliköille ja automyyjille, he huudahtivat: "Pojat, näitä myö myyvään!" Siitä lisää hieman myöhemmin.

Teksti Timo Turkula Kuvat: Timo Turkulan arkisto