Hajarvuoriston taika: Oman on seikkailijan matkakohde

Rauha. Se on ensimmäinen sana, joka tulee aavikon laidalla seistessä mieleen. Olemme taittaneet matkaa Omanissa pari vuorokautta ja saapuneet vihdoin suuren tyhjän äärelle. Auto ja miehet ovat pölyisiä. Suuta kuivaa. Viimeisestä suihkusta on aikaa yli kaksi vuorokautta.

Aurinko on vetäytymässä yöpuulle dyynien taakse, ja päivällä 35 asteeseen noussut lämpötila on vihdoin laskussa. Ja nyt on vielä maaliskuu. Kesällä tämä paikka on kuin pätsi. Ja vaikka aavikolta puhaltava tuuli viilentää kivasti hikisen päivän jälkeen, hiekka polttelee silti jalkojen alla. On hiljaista, niin kovin hiljaista.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Kivien sanomaa

Jos kivet osaisivat puhua, Omanista riittäisi tarinaa. Maalla on rikas kulttuuri; kauppasuhteita on luotu vuosituhansien ajan sekä itään että länteen. Turisteille Oman on kuitenkin pysynyt verrattain mystisenä viime vuosiin asti. Vielä 70-luvulle tultaessa Oman oli sulkeutunut, mutta verettömän vallankaappauksen ja uuden sulttaanin myötä alkoi varovainen avautuminen.

Qaboos bin Said Al Said piti valtaa Omanissa 50 vuotta, ja tänä aikana omanilaisten olot kohenivat kummasti. Maassa on koulupakko sekä tytöille että pojille, kaikille taataan ilmainen sairaanhoito, ja elinkeinoelämää on myös pönkitetty rajusti. Samaan aikaan on avauduttu myös kohti länttä.

Avautumista ei ole kuitenkaan tehty yltiöpäisesti, mikä on pitänyt maan suhteellisen normaalina – toisin kuin on käynyt esimerkiksi Disneylandiksi muuttuneelle Dubaille. Turisteja näkyy toki runsaasti pääkaupungin Muscatin kaduilla, mutta muualla maassa on rauhallisempaa.

Toisaalta turisteja halutaan vierailulle, ja maa on selvästi suvaitsevaisempi kuin vaikkapa isoin naapuri eli Saudi-Arabia. Oman tanssii nuoralla tiukempien ja vapaamielisten naapureidensa välissä. Tässä on onnistuttu, sillä Oman on erittäin turvallinen. Siksi vuokramaasturillakin on helppo lähteä seikkailemaan vähemmän kolutuille poluille vuoristoon.

Siksi turismi on jatkuvassa kasvussa. Ja kuten aina, monia tuntematon kiehtoo magneetin lailla. Se suorastaan härnää seikkailuun.

Nousukausi

Olemme ajaneet ensimmäisenä päivänä Muscatista rannikkoa seuraten etelään, ennen siirtymistä pölyisemmille poluille ylittämään itäisiä Hajar-vuoria. Liikennettä ei ollut rannikollakaan liiaksi, mutta vuoristopoluilla on sitten jo lähes autiota. Törmäämme useammin aaseihin kuin ihmisiin.

Tästä huolimatta myös vuoristossa on elämää. Todisteena tästä yhden talon ovi avautuu, kun pidämme lyhyttä paussia. Ulos tulee mies, joka viittoilee meitä odottamaan hetkeen. Hän sukeltaa takaisin talon uumeniin ja tulee hetken kuluttua uudestaan ulos pressun kanssa, jonka hän levittää maahan. Sitten hän viittoloi meitä istumaan.

Tämän jälkeen hän palaa taas sisälle. Vähän ajan kuluttua ulos tulee pieni poika, joka asettelee eteemme lautasellisen taateleita. Pian tämän jälkeen mies tulee uudestaan ulos kahvipannun kanssa. Pidämme lyhyen tauon omanilaista eli kardemummalla maustettua kahvia juoden ja taateleita syöden. Vieraanvaraisuus on kohdallaan. Sääli vain, ettei meillä ole yhteistä kieltä.

Matka jatkuu, ja ajamme iltaa ja aikaa vasten aina vain ylöspäin kiiveten. Nousua vajaan 50 kilometrin matkalla kertyy lähes 2 000 metriä.

Perustamme pienen leirin vuoriston takana avautuvalle ylängölle. Kuiva ja kivinen maa levittäytyy silmänkantamattomiin.

Ilma viilenee sopivasti, kun aurinko aloittaa laskunsa vuorten taakse. Rannikolla lämpöä oli vielä noin 30 astetta, mutta nyt vuorilla ja pimeän tullen viisari tippuu nopeasti alle 10 asteeseen. Illallinen syödään leiritulen loimussa. Ja koska luonto on päättänyt sammuttaa valot aikaisin, se myös pakottaa matkalaisen ajoissa yöpuulle. Unta ei tarvitse houkutella kauan.

Ja laskukausi

Toinen päivä koittaa yhtä aurinkoisena kuin mihin eilinen päättyi. Tämä ei ole tilastoihme. Huhtikuusta joulukuulle aurinko paistaa Omanissa periaatteessa lähes aina. Ei ihme, että maa on karu, minne silmä katsoo. Laskettelemme hiekkaisia ja kivisiä rinteitä alas käärmeen lailla luikertelevia teitä Hajar-vuoriston toiselle puolen. Siellä täällä karua maisemaa värittää muutama vehreä väripilkku.

Nämä keitaat ovat kirjaimellisesti elämän lähde. Siksi porukkaa kerääntyy kesäisin vadeihin, joissa kuivuineissa joenuomissa on edes paikoitellen vettä. Ja missä on vettä, siellä on elämää. Vadit ovat lähes ainoita paikkoja, joissa on vihreän sävyjä rikkomassa kivierämaata.

Vadi tarjoaa myös oivan paikan taas pienelle piknikille, ja ruokahan on Omanissa todella hyvää. Omanilainen keittiö pohjautuu luonnollisesti vahvasti arabialaiseen ruokakulttuuriin, mutta vaikutteita on otettu myös Libanonista, Turkista ja Intiasta.

Ja kuten Arabian niemimaalla yleensäkin, paikalliset pitävät myös makeasta. Erilaisia makeita leivonnaisia riittää tarjolle kaikkialla. Myös halwa on suosittua. Ja tuoreita hedelmiä riittää myös. Vinkki: myös vuohet näyttäisivät pitävät appelsiineista.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Wahiba Sands

Iltapäivällä saavumme lopulta tyhjän neljänneksen eli Arabian niemimaata hallitsevan ison aavikon reunamille. Tämä aavikko kattaa valtaosan Omanin pinta-alasta. Kyseessä on siis iso hiekkalaatikko. Muscatin lisäksi aavikko on yksi niitä paikkoja, joissa turisteja näkee runsaasti. Kameli- ja off road -safarit vetävät.

Dyyneillä voi periaatteessa surffata jo aivan tavallisella maasturilla. Rengaspaineet lasketaan vain reiluun bariin, jolla saadaan vähän lisää kantoa pehmeälle hiekalle. Älykäs neliveto jakaa voimaa automaattisesti akselien välillä tilanteen mukaan. Kuskin tarvitsee oikeastaan vain kytkeä luistonesto pois.

Dyyneillä surffailu on suomalaisille melko helppoa puuhaa, jos on tullut vähänkään harjoiteltua lumessa ajoa. Tärkein sääntö on välttää jumiin jäämistä. Tämä onnistuu annostelemalla kaasua oikein. Ja jos on pakko pysähtyä, silloin aina mielellään keula vähän alamäkeen. Tämä helpottaa liikkeelle lähtöä huomattavasti. Jos autossa on vielä lukittava takatasauspyörästön lukko, silloin maastoajo alkaa olla jo lastenleikkiä. Tästä huolimatta aavikolle ei koskaan kannata suunnata yksin, jumi kun voi yllättää missä tahansa.

Ja kun aavikolla malttaa pysähtyä hetkeksi, huomaa sen, että täälläkin on elämää kaikkialla. Ja kun hiekassa on möyritty tarpeeksi, on aika vetäytyä aavikkoleiriin. Moni turisteille tehty ”aavikkoleiri” koostuu pienestä ryhmästä telttoja, joiden kupeessa on “kylpyhuone” ilman kattoa. Katto on tarpeeton, koska aavikolla ei sada juuri ikinä. Ja onhan se hienoa käydä suihkussa tähtitaivaan alla. Leiripaikan ulkovalot ovat minimissä, ja koska alueella ei ole muutakaan valosaastetta, tähtitaivas on todella vaikuttava. Tähdet ovat kuin kosketusetäisyydellä.

Paluu arkeen

Aavikon taika kestää yli yön. Kolmas ja viimeinen päivä menee aamupäivän osalta vielä aavikolla, ja lounaan jälkeen keulat suunnataan takaisin kohti Muscatia. Olemme pyörineet Omanin keskiosissa, ja paljon jää näkemättä.

Muscat itsessään on myös mielenkiintoinen kaupunki, ja jos arkkitehtuuri tuntuu ajoitellen tutulta, se ei ole ihme. Portugalilaiset pitivät valtaa täällä vuosien 1507 ja 1650 välillä. Muscat oli tärkeä osa heidän kauppareittiään.

Kooltaan Oman on lähteistä riippuen joko lähes Suomen kokoinen tai selvästi pienempi. Virallinen väkiluku on vajaat viisi miljoonaa, mutta näistä omanilaisia on vain noin puolet. Loput ovat valtaosin vierastyövoimaa. Vierastyövoimaa tarvitaan, jotta Omanin pyörät pyörivät. Infrastruktuuriin ja etenkin tieverkoston rakentamiseen on panostettu viime vuosina rajusti.

Teksti ja kuvat: Vesa Eskola