Autoilun aikakone: kesähessu raha- ja viinakuriirina Zastavalla

Ajat ja autot muuttuvat vuosikymmenten myötä. Asian alleviivaavat kokemukset lähettitöistä 1970-luvun Helsingissä – ajopelinä jugoslavialainen lisenssiauto.

Toimin 1970-luvun puolessa välissä yhden kesän ajan autonkuljettajana Hankkijan omistamassa Autonovo Oy:ssä – tuuraten pari kuukautta vakikuljettajaa. Hoidin paitsi toimitusjohtajan ja hänen vieraidensa kyydityksiä, myös firman raha-, viina- (!) ja muita kuljetuksia.

Johtajia kuskasin hienolla Fiat 132:lla. Siinä oli tehokas ja moderni 2.0 DOHC -moottori. Tehoa tarvittiinkin, sillä Fiat-konsernin italialaiset pomot lähtivät lentokentälle aina viime tipassa ja vasta kovan maanittelun jälkeen.

Parkkiin ”Mummotunneliin”

Tämän lisäksi autokuskin töihin kuuluivat monenlaiset muutkin kuljetustehtävät, muun muassa rahakuljetukset Autonovon toimitalosta Abraham Wetterin tieltä Herttoniemestä Skop-pankkiin.

Sen pääkonttori sijaitsi Helsingin ydinkeskustassa Aleksanterinkadun ja Mikonkadun kulmassa upeassa Wreden talossa. Skop-pankin ”arvoasiakkaille” kuten rahan kuljettajille oli järjestetty auton pysäköinti Vanhalla kauppakujalla, jota kutsutaan nykyisin ”Mummotunneliksi”.

Näihin kuljetuksiin käytettiin Zastava 1100:aa, joka tunnettiin myös nimillä Zastava Skala tai Yugo Skala, Suomessa Fiat 128 Z. Kyseessä oli Fiat 128:n lisenssiversio, jota valmistettiin Jugoslaviassa 1970-luvun lopulta 1980-luvulle. Korimallina oli viisiovinen viistoperä toisin kuin Fiat 128:ssa, jota tehtiin niin Sedanina, farmarina kuin Coupénakin.

Zastava 1100 oli hankintahinnaltaan hyvin edullinen, mutta tekniseltä laadultaan heikko ja viimeistelyltään suorastaan kehno. Esimerkiksi vuonna 1981 Fiat 128 Z maksoi 27 900 markkaa, kun sisarmalli Fiat 128:n hinta oli 35 900 ja kooltaan pienemmän Fiat 127:n hinta 29 400 mk.

Autojen muotoilu on tunnetusti makuasia, mutta mielestäni haalistuneen vaaleanpunainen Zastava 1100 oli ruma auto muihin 70-luvun autoihin verrattuna.

Miljoonia kyydissä

Autonovon toimipisteessä oli lukuisia toimintoja: maahantuojan toimisto, iso maahantuontikunnostamo ja autovarasto pihalla, autojen vähittäismyynti, huoltokorjaamo, varaosamyynti sekä huoltoasema.

Elettiin vielä käteisrahan ja shekkien aikaa – luottokortteja ei käytetty. Fiat-asiakkaista valtaosa maksoikin autonsa käteisellä. Hankkijan sidosryhmäverkosto tarjosi hyvän pohjan markkinoinnille, ja 1970-luvun puolivälissä Fiat 127 oli todella suosittu automalli.

Ei siis ihme, että rahaa, shekkejä ja pankkivekseleitä kuljetettiin arkipäivisin isoja summia – satoja tuhansia markkoja päivässä, joskus useita miljooniakin. Vertailun vuoksi todettakoon, että esimerkiksi vuoden 1975 markka on nykyiseltä arvoltaan 0,84 euroa.

Ainoa turvaohje autokuskille oli, että rahaa ei saanut koskaan kuskata firman edustusautolla, vaan se hoidettiin talon rupisimmalla ja rumimmalla kulkupelillä – siis Zastavalla. Vara-autona simahtamisen varalta oli piskuinen Fiat 126! Rahat puolestaan pidettiin opiskelijoiden suosimassa, edullisessa Cavalet-salkussa eikä missään Samsonitessa.

Rosvot eivät varmaan voineet kuvitellakaan, että moisia perusautoja käytettäisiin rahakuljetuksiin, kun sen 24-vuotias kuskikin on melkein nuoren teinikoululaisen näköinen. Niinpä en joutunut kertaakaan ryöstön uhriksi!

Zastava hinuriksikin

Kerran Zastava hyytyi kesken rahankuljetusreissun. Vesipumpun hihnapyörän käyttötunnit tulivat täyteen, ja se poksahti rikki ”sopivassa” paikassa Pohjoisesplanadilla Presidentinlinnan edessä.

Edellisenä iltana olin kuskannut viinalastin toimitusjohtajan mökille Sammattiin. Ehkäpä Zastavan moottori otti nokkiinsa vauhdikkaasta moottoritieajostani. Jätin ramman Zastavan linnan edustalle parkkiin ja viittilöin taksin lennosta, jotta sain rahat turvallisesti Skopiin.

Pankista soitin hinausapua. Autonovosta saapunut apu oli alkeellista: tuli toinen Zastava ja hinausköysi. Tuolloin ei tainnut olla mitään Autoliiton Plus-jäsenten matkanjatkamispalvelua eikä automerkeilläkään ollut vastaavia palveluja.
Oli tosi inhottavaa olla hinauksessa köyden päässä Helsingin ydinkeskustassa Espalla ja Aleksanterinkadulla.

Viinaa edustustiloihin

1970-luvun ajankuvaa oli myös viinalla läträäminen firman edustustilassa. Erilaisissa kokouksissa, lehdistötilaisuuksissa ja autoesittelyissä oli tuolloin monipuoliset tarjoilut – myös juomien suhteen. Koeajot hoidettiin eri tilaisuuksissa, ei heti autoesittelyjen jälkeen.

Zastavan jouset olivat kovilla, kun olutta, viiniä ja väkeviä kuskattiin edustustilaan laatikkokaupalla. Myös Autonovon sauna oli hyvin suosittu ja kuuluisa. Monet autoalan ja yhteiskuntapoliittisesti tärkeät asiat keskusteltiin siellä. Se oli sen ajan ”maan tapa”. Alkoholinkäyttö edustustilaisuuksissa väheni sittemmin merkittävästi 1980-luvun lopulta lähtien.

Zastava oli monipuolinen työkalu. Raha- ja viinakuljetusten lisäksi ajoin sillä erilaisia lähettihommia, hain rekisterikilpiä lähikunnista, vein papereita tullin pääkonttoriin ja muihin instansseihin – sekä pöytähopeita kiillotettavaksi. Kerran hain kiireesti oikean kokoisen Saksan lipun Maritim-venetarvikeliikkeestä kun kävi ilmi, että firmassa oleva lippu oli väärän kokoinen ja saksalaisia arvovieraita oli tulossa.

Nykyisin on toisin

Vasta vuotta aiemmin Helsinkiin muuttaneena en olisi voinut saada parempaa työtä kuin toimitusjohtajan autonkuljettaja ja autolähetti. Kilometrejä kertyi runsaasti, ja kaupungin sekä lähiympäristön tuntemus koheni. Palkkakin oli kohdallaan.
Nykyisin vastaavia kesätöitä voi olla vaikea löytää. Yksityisten firmojen toimitusjohtajat ajavat itse, ja edustusautoja kuljettajineen on vain valtionhallinnon ylimmillä edustajilla. Netti on vähentänyt lähettipalvelujen ja rahankuljetuksen tarvetta. Viimeksi mainitun hoitavat alan erikoistuneet firmat panssaroituine paketti- tai kuorma-autoineen.

Teksti: Timo Turkula Kuvat: Timo Turkulan arkisto