14.4.2017

Museo Ferrari Maranello – superautojen säihkettä

Ferrari museo

Ferrari on luonut toinen toistaan maagisempia superautoja. Tehtaan museossa kuuluisimpia malleja voi ihailla samassa huoneessa.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

GTO – ulkonäkö hämäsi

Ferrari museo

Vuonna 1984 esitelty Ferrari GTO muistutti ulkoisesti kesympää 308-mallia, mutta oli tekniikaltaan kaikkea muuta. Keskimoottori sijoitettiin pitkittäin, ja kahden turboahtimen käyttö oli Maranellossa uusi juttu.

2,855 litran V8:sta otettiin 400 hevosvoimaa, millä 1 160-kiloinen GTO kiihtyi nollasta sataan 4,9 sekunnissa. Seisova kilometri saavutettiin 21,8 sekuntiin. Huippunopeutta auto kuroi 305 km/h.

GTO luokiteltiin silloiseen B-ryhmään, mutta sääntömuutosten johdosta autoa ei koskaan nähty kilpailukäytössä. Luokittelun vaatimien 200 kappaleen sijaan tuotantomäärä kipusi lopulta 272 autoon, ja joka ikinen myytiin jo ennen tuotannon aloittamista!

Ferrari museo

F40 – johtajan viimeinen

Vuonna 1987 päivänvalon näki F40, joka juhlisti Ferrarin 40-vuotista taivalta. Kyseessä on todellinen kulttiesine, sillä F40 oli viimeinen Enzo Ferrarin elinaikana suunniteltu malli – il Commendatore jätti maalliset radat taakseen seuraavana vuonna.

Ferrari museo

F40:n muotoilu erottui selvästi muista Ferrarin malleista. Linjat valittiin aerodynaamista tehokkuutta silmällä pitäen, ja painonsäästö oli tarkkaakin tarkempaa niin ulkokuoressa kuin äärimmäisen karussa sisustuksessakin.

2 936 kuutiosentin V8 oli GTO:n tapaan tupla-ahdettu, ja antoi käyttöön 478 hevosvoimaa. 1 100-kiloinen F40 kiihtyi nollasta sataan 4,1 sekunnissa, ja 1 000 metriä vei vain 20,9 sekuntia. Huippunopeus ylitti juuri ja juuri maagisen 200 mph -rajan (324 km/h).

F40:tä tehtiin super-Ferrariksi pitkään, aina vuoteen 1992 asti, ja tuotantomääräkin nousi 1 311 yksilöön. Toisin kuin edeltäjänsä, F40:n kilpaversio otti osaa lukuisiin ratakisoihin yksityistallien väreissä.

Ferrari museo

F50 – ei kompromisseja

Vuonna 1995 lanseerattu F50 juhlisti seuraavia tasavuosia pari vuotta etuajassa. Kilpa-automaisuus oli viety vieläkin pidemmälle – moottori oli osa kantavaa rakennetta samaan tapaan kuin formula ykkösissä, ja sama kompromissittomuus päti autoon muutenkin.

Ferrari museo

Lisää avonaisen kilpa-auton tunnelmaa sai, jos jätti irrotettavan kattolevyn lähtöpaikkaan – auton mukana sitä ei voinut kuljettaa.

F1-sukuinen moottori kunnioitti sylinteriluvullaan Ferrarin traditioita: 4,7-litrainen, vapaasti hengittävä V12 tuotti 520 hevosvoimaa, millä 1 230 kiloa painanut auto kiihtyi 0–100 km/h 3,9 sekunnissa ja 0–1 000 m 21,7 sekunnissa. Huippunopeus oli 325 km/h.

Perinteinen punainen ei enää ollut ainoa värivaihtoehto, vaan maalauksen sai valita viiden eri sävyn väliltä. F50 jäi selvästi F40:tä harvinaisemmaksi, sillä tuotantomäärä vuosina 1995–1997 rajoitettiin ainoastaan 349 autoon.

Ferrari museo

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Enzo – downforce piilossa

Vuoden 2002 supermalli nimettiin kunniakkaasti Enzoksi. Silmiinpistävintä olivat korin piirteet, jotka muistuttivat F1-autoja aina keulaan muotoiltua suippoa katetta myöten.

Ferrari museo

Design ei ollut silmänlumetta, sillä autossa hyödynnettiin ykkösistä saatua aerodynaamista osaamista. Tuloksena maksimaalinen downforce eli rataan painava voima, vieläpä ilman suuria siivekkeitä auton ulkopinnoissa.

Moottori oli entistäkin isompi, kuuden litran V12, josta kumpusi ulos 660 hevosvoimaa. Näillä eväillä 1 255 kiloa painanut Enzo ylitti 350 km/h huippunopeuden, ja kiihtyvyysajatkin, 0–100 km/h 3,65 s sekä 0–1 000 m 19,6 s, herättivät kunnioitusta.

Elektroniikka oli tullut jäädäkseen myös superautoissa. Enzossa kaikki kytkimet aina vaihteenvalitsimia myöten oli sijoitettu ohjauspyörään, ja sekventiaalilaatikon vaihtoajat oli pudotettu minimiin. Valmistusmäärä pidettiin tässäkin tapauksessa vähäisenä, kaikkiaan 399 yksilön suuruisena.

Ferrari museo

Teksti: Jussi Saarinen Kuvat: Jari Saarentaus ja Jussi Saarinen

Juttusarjan muut osat:

Luetuimmat