Unelmakoeajo – tältä tuntuu aito F1-auto

Televisiossa F1-autojen ajaminen näyttää helpolta ja vauhtikin ymmärrettävältä. Mutta kun on itse ahtautunut aidon F1:n ohjaamoon ja edessä avautuu nopea moottorirata, mielikuvat helppoudesta murentuvat. Korvissa soi vielä pitkään ja lihaskrampit muistuttavat ajamisesta päiväkausia. Silti elämys on vailla vertaansa.

Pärnun moottorirata Virossa kylpee elokuisessa helteessä. Rajamäki Racingin varikkopilttuussa odottaa kaksi Williams F29 -autoa. Sinivalkoiset formula 1 -autot eivät ole mitään show-autoja, vaan aitoja kauden 2007 kilpa-autoja. Toista on käskenyt Nico Rosberg, toista itävaltalainen Alexander Wurtz.

Perusteellinen perehdytys

Turvallisuussyistä jokainen Speedpassionin asiakas käy aluksi lävitse parin tunnin teoriakoulutuksen. F1-auton kova vaatimustaso ei jää palaverissa epäselväksi. Kuulijakunta hiljenee, kun Speedpassionin Tony Svartsjö kertoo vuosien varrella huolimattomille ajajille sattuneista vahingoista.

Speedpassion ja varsinkin Rajamäki Racing ovat ajattaneet enemmän tai vähemmän tavallisia sukankuluttajia F1-autoilla jo 1990-luvulta. Nyt ollaan kuitenkin Williamsien ansiosta tasolla, jolle ei edes maailmanlaajuisesti löydy suoraa kilpailijaa.

Lämmittelyksi pikkuformula

Lounaan jälkeen ajolihaksia herätellään Formula Renaultilla. Kaksilitrainen, osapuilleen 200-hevosvoimainen ja ainoastaan 450-kiloinen pikkuformula karistaa turhia luuloja ajajakokelaasta. Keskeltä ajettava lokasuojaton siipiformula on kaukana tavallisesta katuautosta.

Aerodynaamiset rakenteet vaikuttavat ajettavuuteen. Hallituilla ilmavirtauksilla ote rataan paranee vauhdin kasvaessa. Lisäksi kevyt auto tuntuu tehokkaalta ja nopealta.

Yllättävintä on ajamisen fyysisyys. Jokainen värinä välittyy esteittä ajajan kehoon. Erityisesti niskanseutu on kovilla. Ilmavirta ja G-voimat painavat kypärää niskatukeen.

Tajuan aloittaneeni kuntosalitreenit kuukausia tai vuosia liian myöhään.

Pelonsekaista kunnioitusta

Päässä surisee ja niskalihakset huutavat armoa, kun kapuan ylös Renaultista. Jos tunsin pelonsekaista kunnioitusta F1-autoa kohtaan jo päiväkausia ennen koeajoa, eivät ratakierrokset Renaultilla varsinaisesti vähentäneet tunnetta.

Otan pari vesihuikkaa vapisevin käsin ja olen valmis koitokseen. Kypärä uudelleen päähän ja Williamsin luo. Johan Rajamäki irrottaa ohjauspyörän ja kehottaa astumaan Williamsiin.

Mittaamattoman arvokkaan auton ylivoimaisesti edullisin osa, polyuretaanista valmistettu istuin ottaa ahterini syleilyynsä. Rajamäki sovittelee ohjauspyörän paikalleen ja kiinnittää neljän pisteen turvavyöt.

Turvavöissä ei sinällään ole mitään ihmeellistä, mutta kuljettajan on niitä mahdoton itse kiinnittää. Makaava ajoasento ja leukasuojalla varustettu kypärä ovat yhdistelmä, jotka estävät näkemästä vöitä.

F1-autossa ajokenkien kärjet ovat lähes nenän korkeudella. Autossa ollaan siis ihan rehellisesti selinmakuulla. Polkimet ovat kapeat ja lähekkäin.

Työntämällä liikkeelle

Sekunnit ennen pamahdusta ovat aina ne jännittävimmät. Kun Tony Svartsjö käynnistää nelivetomönkijän ja kaartaa Williamsin taakse, tajuan että kunniallista paluuta ei enää ole.

Auto tönäistään käyntiin, jotta kokelaan ei tarvitse taistella napakan hiilikuitukytkimen kanssa. Odotan kauhunsekaisin tuntein käynnistysmerkkiä. Pian olen omillani, hirmupedon kesyttäjänä.

Kuulen merkin ja nostan kytkimen. Moottori murahtaa, mutta odotettua ystävällisemmin.

Maltillisen varikkonopeuden ylläpitäminen kakkosvaihteella on hieman helpompaa kuin kuvittelin. Samoin auton ääriviivojen hahmottaminen.

Hämmentävä kiihtyvyys

Edessä avautuu Auto24 Ringin hieno rata. Rajamäki kehotti ajamaan ensimmäisen kierroksen kakkosvaihteella, jotta moottorin lämmöt nousisivat. Muistan ohjeen:

– Moottori ei kierrä yli 6 000 kierroksen, jos öljyn lämmöt ovat alle 60 asteen.

Lämmittelykierroksen jälkeen painan varoen kaasua. Kierrokset nousevat kohti 10 000 kierrosta ja pauhu täyttää pään. Ääni tuntuu vatsassa asti.

Melua ei synny tyhjästä. Kiihtyvyyttä on vaikea kuvailla, joten tyydyn sanomaan wau.

Ehdin nykäistä ohjauspyörän takaa vivusta nelos- ja viitosvaihteet, kun on jo aika siirtää jalka jarrulle ja pudottaa pari vaihdetta alaspäin. Hidastuvuus on odotetusti huippuluokkaa.

Näkö sumenee

Vauhdin hidastaminen on hallinnassa. Kiihdyttäminen on vielä hakusessa, sillä järki käskee kytkemään suurempia vaihteita liian aikaisin. Herkullisinta meno olisi 10 000 kierroksen tuntumassa. Huipputeho odottelee vasta 12 000 kierroksen kohdalla. Auto alkaa väristä ihan eri malliin, kun vauhti lähentelee 200 kilometrin tuntinopeutta.

Pikkuformulan jälkeen huomaan ihmetteleväni sitä, ettei Williamsilla ajaminen ole oikeastaan juurikaan fyysisempää. G-voimat toki muistuttavat tekemättä jääneistä niskalihastreeneistä, mutta taju ei hämärry, eivätkä käsivoimat lopu.

Huomaan päässeeni kauhun yli ja nautin ajamisesta – täysin siemauksin. Lämmittelyä seurannut kakkoskierros on tunnustelua, kolmas muistuttaa jo etäisesti kilvanajamista. Olen ilmeisesti jännittänyt ajorupeamaa, sillä vielä autoon istuessani kuiva ajopuvun selkä on nyt läpimärkä. Toki virallisesti arvelen hikoilun polyuretaanipenkin syyksi.

Kokemus on intensiivinen ja väkevä. Kumarran hengessäni kaikille F1- kuskeille ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Mutta ei auta, upea auto on annettava seuraavan kokelaan käsiin.

www.speedpassion.fi

www.auto24ring.ee

Moottorin 90-vuotis juhlanumeron näköisversio tilattavissa Lehtiluukusta.

Teksti: Jari Kohonen Kuvat: Jari Saarentaus