Autoilun aikakone: perävaunuparat ”autonmurskausreitillä”

Matkailuvaunun hankkiminen Mazdan tuotekehitykseen johti ankaraan testirumbaan, jossa ei vaunuja säästelty. Jo tätä ennen oli saatu yksi peräkärry rikki sattumalta löydetyllä, erittäin huonokuntoisella testipätkällä.

Kuten juttusarjamme edellisessä osassa kerroin, DI Thorsten Wilde Mazdan R&D -tutkimus- ja kehityskeskuksen (MRE) Product evaluation -osastolta ja allekirjoittanut Planning -osastolta käynnistivät valmistelut Mazdojen ajettavuustesteistä erilaisilla kuormilla. Testikeskukseen päätettiin hankkia lisäkuormaksi ”vesiukot”, kattoboksi ja perävaunu. Wilde oli siirtynyt Mazdalle Boge-iskunvaimennintehtaalta, joten hän omasi kokemusta tältäkin osin.

Ennen kuin perävaunu saatiin Saksan R&D-keskukseen, japanilaiset kollegat halusivat kokeilla talvitestin yhteydessä matkailuvaunun vetoa Suomessa.

Eihän japseilla matkailuvaunuista tietysti kovin paljon kokemusta ollutkaan, sillä perävaunun vetäminen henkilöautolla on heikäläisittäin tosi harvinaista. Olen käynyt Japanissa kymmenisen kertaa ja oleskellut siellä yhteensä kolme kuukautta: tuona aikana (vuosien 1980–1991 välillä) näin vain yhden henkilöauton (Suzuki Vitara) vetävän perävaunua!

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Nokkapyörä osui asvalttiin

Niinpä ennen Lappiin lähtöä autoja testattiin muutaman päivän ajan Helsingin seudulla. Vuokrasin matkailuvaunun Helsinki Caravan -liikkeestä Vantaalta. Vetoautona toimi vuosimallin 1991 tuolloin tuliterä ”muhkea” Mazda 626 2.0 Hatchback (GE). Lainaksi saatu matkailuvaunu oli Solifer Artic, joka edusti Suomen suosituinta matkailuvaunumerkkiä.

Soliferin vuokraus oli kuitenkin meikäläiseltä suuri munaus. Saksassa liki kolme vuotta asuneena en vaunua varatessa muistanut, että Soliferit ovat erittäin virtaviivaisia ja sulavalinjaisia, minkä vuoksi ne ovat vakaita ja helppoja vetää.
Kun japanilaiset kollegat ajoivat pitkän koeajolenkin kyseisellä yhdistelmällä, päätteeksi he kysyivät: ”What is the problem?” eli mikä on ongelma? Sen jälkeen ajoin itse vastaavalla yhdistelmällä. Yllätyin itsekin, kuinka vakaasti vetelästä jousituksestaan moitittu Mazda 626 veti vaunua.

Ainoa ongelma oli, että kun raskaasti kuormitettua Mazdaa jarrutti risteykseen, vaunun ylös nostettu nokkapyörä saattoi osua maahan, mikäli risteyksessä oli kuoppa. Kun näin nokkapyöriä myynnissä Helsinki Caravanin myymälässä, totesin puolileikilläni japanilaisille, että näitä sitten myydään 626:n omistajille.

Murskausreitti hajotti kärryn

Tästä keikasta opin, millaista perävaunua testeissä kannattaa käyttää. Solifer oli keskimääräistä vaunua merkittävästi vakaampi, mikä ei tuonut vetoauton alustan heikkouksia esiin juuri lainkaan. Vahingosta viisastuneena R&D-keskukseen ostettiin kulmikas, käytetty, yhdeksän vuotta vanha Tabbert-matkailuvaunu, jonka akselisto oli jo sopivasti ikääntynyt.

Ennen tätä olimme tehneet alustavia, kuormalla ajettuja kokeita tavarankuljetusperävaunulla. Yksi tällainen täyteen kuormattu, vuokrattu vaunu hajosi kesken kokeen sattumalta löytämälläni ”autonmurskausreitillä”. Tämä erittäin huonokuntoinen tie tuli eteen Frankfurtin lähellä, kun etsin lyhintä reittiä Hofheimista Ikea Wallau -myymälästä kotiini Oberurseliin.

Kyseinen L3368-tienpätkä oli käsittämättömän kuoppainen. Mutkatie oli yhdistelmä isoja heittoja ja teräväreunaisia pikkukuoppia sekä kokoelma erilaisia rikkonaisia kestopäällysteitä. Vaikka Suomi on kuuluisa surkeista pikkuteistään, oli tuo L3386-osuus oli ainakin 1990-luvun alussa vieläkin pahemmassa kunnossa. En olisi uskonut Saksasta löytäväni tällaista. Niinpä tuo täristävä ”autonmurskausreitti” lisättiin koeajo-ohjelmaan.

Jääkaappi irti töyssyssä

Rikkoutuneen tavarankuljetusperävaunun tilalle hankittu Tabbert osoittautui erittäin hyväksi valinnaksi. Kulmikkaana ja kuluneella akselistolla varustettuna se loihti havainnollisesti suuria eroja eri vetoautojen välillä. Tuulisella moottoritiellä Tabbert vatkasi kahdeksankympin vauhdissa joskus niin, että vetoauton iskunvaimennus oli kovilla.

Pidemmässä ajossa joidenkin automallien iskunvaimentimet kuumenivat ja menettivät tehoaan, ja saivat myös auton heilahtelemaan vetelästi ja vatkaamaan vetelästi. Suuntavakavuus heikkeni, ja ratista täytyi pitää tiukasti kiinni. Auton ajo-ominaisuudet heikkenivät matkan pituuden funktiona, kun iskunvaimennuksen mitoitus oli alakantissa.

Perävaunun vetokokeista saatiin hyvää osviittaa jousituksen kuormankantokyvyn ja iskunvaimentimien parantamiseen, ja lisäksi selvisi moottorin sitkeys ja voimansiirron välityssuhteiden soveltuvuus vetoautokäyttöön.

Tabbert oli myös erittäin lujatekoinen. Kerran tosin jääkaappi irtosi töyssyssä, kun hyppyytin matkailuvaunua edellä mainitulla L3386-pätkällä… Joskus japanilaiset ihmettelivätkin Thorsten Wilden ja allekirjoittaneen brutaalia ajotapaa perävaunun vetämisessä. Totesimme, että Euroopassa ajetaan pitkiäkin matkoja perävaunun kanssa ja on varsin normaalia ajaa kahdeksaakymppiä, vaikka tiellä olisi kuoppiakin. Ylinopeutta ei kuitenkaan ajettu. Simuloitiin vain tilannetta, että on kiire leirintäalueelle ja tie on huono.

Täytyy myöntää, että joskus tuli hiukan liioiteltua kuoppatiellä rytkytystä, mutta viesti meni hyvin perille. Muutama japanilainen kollega innostui matkailuvaunun vetämisestä lopulta niin paljon, että viikonloppuna vaunun lainaamisesta melkein kiisteltiin.

Teksti: Timo Turkula Kuvat: Timo Turkulan arkisto

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy