4.10.2020

Klassikko: ei pussihousuille – American LaFrance Type 12 vm. 1919 on paloautosta muokattu speedster

American LaFrance

Speedster on sanana alkuperäinen vauhtikulttuurin termi, joka viittaa auton voimaan, nopeuteen ja katottomuuteen. Alunperin paloautoksi syntynyt American LaFrance Type 12 vuodelta 1919 on muokattu sittemmin kilpailukäyttöön soveltuvaksi speedsteriksi, jollaisen Vesa Wikström oli päättänyt hankkia.

Kun American LaFrance Type 12 valmistui oli vuosi 1919. Suomi oli jo ehtinyt aloittaa autoistumisensa, mutta koko maassa oli vain alun toistatuhatta automobiilia. Mikä tahansa kulkupeleistä herätti silloin yhtä paljon huomiota, kuin Chicagon rauta katukuvassa tänään.

Maisemaan sulautuminen ei ole Vesa Wikströmin tavoite.

– Halusin erilaista, sellaista mitä Suomessa ei ollut. Olihan minulla tallissa T-Ford, mutta isompaa teki mieli. Kun Saksassa Sinsheimin museossa näin speedsterin, päätin että tuollaisen haluan. Se oli sillä selvä. Lisäksi sen piti olla messinkikaudelta eli viime vuosisadan ensimmäiseltä kymmenluvulta ja ketjuvetoinen!

American LaFrance

Speedster on sanana alkuperäinen vauhtikulttuurin termi, joka viittaa auton voimaan, nopeuteen ja katottomuuteen eli ominaisuuksiin, joita kaikilla avoautoilla uskotellaan olevan. Asiaan vannoutuneiden mielestä oikeaoppinen speedster, pienellä alkukirjaimella kirjoitettuna, ei ole sievistelevä urheiluauto, vaan sitä parempi ja kauniimpi mitä karskimman näköinen se on.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Sammuneita projekteja

Wikström ryhtyi etsimään itselleen speedsteriä ja totesi maailmalla hengenheimolaisten usein käyttäneen aihiona amerikkalaista paloautoa. Netti-ilmoitus hollantilaiseen maailmanlaajuiseen PreWarCar-julkaisuun tuotti puolentusinaa vihjettä maailman eri kolkista.

Useimmat olivat surkeakuntoisia projekteja, joihin tekijä oli kyllästynyt kuka mistäkin syystä. Osia oli ollut mahdoton löytää, liikaa messinkiruuveja oli katkeillut ja inspiraatio oli loppunut.

American LaFrance

Pennsylvaniassa ollut aihio kiinnosti eniten, vaikka se olikin lohduttoman näköinen keko. Myyjä lähetti nipun kuvia, joista vain yhdessä auto oli jotensakin kasassa. Kun Wikströmin naapuri Keijo Ikäheimo, autourheilupiireissä tunnettu kisamekaanikko, näki kuvan, kehotti hän oitis ostamaan aihion. Se oli automiehen intuitiota.

Kaupanteossa avuksi löytyi Yhdysvaltain itärannikolla toimiva suomalaisvetoinen Benzboy Inc., joka kävi ensin taala-per-maili-korvauksella tarkastamassa aihion, tinki hinnan ja kävi myöhemmin noutamassa auton ja laivasi sen Suomeen.

Määräykset täyttyivät

American LaFrance Type 12 saapui perille konepellissään edelleen komeileva haalistunut teksti ”West Palm Beach” muistona palokuntavuosista. Wikström ei ole vielä tutkinut auton historiaa, mutta valmistenumeron perusteella lienee helppo selvittää elämänkaari Chicagosta Floridan kautta Pennsylvaniaan.

Pientä hankaluutta aiheutti amerikkalaisen rekisteriotteen puuttuminen. Sitten selvisi, ettei auton valmistumisen aikaan sellaisia ollut edes käytössä. Yhdysvaltain päässä notaarin vahvistus riitti auton saamiseksi laillisesti pois maasta ja kahden vuoden kunnostuksen jälkeen se ensirekisteröintiin Suomessa vuonna 2013.

American LaFrance

Suomeen kirjoitettiin ensimmäiset määräykset autojen rakenteesta asetuksella vasta vuonna 1922 eli joitakin vuosia LaFrancen käyttöönoton jälkeen. Sitä ennen oli ollut vain paikallisia säädöksiä, joissa asetuksen tavoin oli yleensä keskitytty oleelliseen. Piti olla kaksi valkoista kymmenen metriä auton edustaa valaisevaa valoa edessä, kaksi erillistä jarrua ja sopiva äänimerkinantolaite. Siinä tärkeimmät vaatimukset ja Wikströmin speedster täytti ne hyvin.

Auton osien hankkiminen oli omanlaisensa operaatio. Pian nimittäin selvisi, että maailman eri kolkilla olevat American LaFrance -entisöijät ovat jyrkästi jakautuneet kahteen leiriin; paloauton pikkutarkkoihin entisöijiin ja speedsterin tekijöihin, joille riitti ajan henki ja tyyli.

”Teille ei myydä”

Wikström joutui vaihtamaan sähköpostiosoitteestaan pois speedster-sanan, sillä palokunta-aatteen miehet kieltäytyivät myymästä luopioille.

Esimerkiksi puisten pyörien tiedusteluun Wikströmille tuli tyly vastaus: ”Teille ei myydä mitään!” Wikström teetti puupuolapyörät Pennsylvaniassa ja muutti sähköpostiosoitteensa.

American LaFrance

Osia kertyi vähän kaikkialta; uustuotantoa ja alkuperäistä. Ajovalot tulivat Englannista, laturi ja virtalukko Saksasta, virranjakaja on alkuperäinen, nopeusmittari Australiasta, jäähdyttimen koriste Yhdysvalloista.

Takapyörille voimaa välittävien ketjujen hankinta näytti muodostuvan erityisen hankalaksi. Hollolalainen Euroket-yrityksen Markku Mattelmäki kertoi kuitenkin kaiken järjestyvän. Yhtiö edustaa tsekkiläistä Retezy Vamberk -tehdasta, joka oli tehnyt sopivia ketjuja viimeksi 1930-luvulla. Mutta LaFrancen ketjun sisäväli oli 19,05 ja vakio 20,45 milliä. Piirustukset olivat tallella ja ketjut valmiina viidessä viikossa.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Ajaminen hirvitti

– Ensimmäinen ajokerta tuntui kauhealta, ihan hirveältä. Wikström muistelee.

– Ajattelin, että eihän tällä voi ajaa kuin kahtakymppiä, ohjaus oli älyttömän jäykkä ja jarrupolkimen liike liian pitkä.

Mutta kaikkeen tottuu. Tunnin ajelun jälkeen tunnelmat olivat toisenlaiset.

American LaFrance

Ohjaus on edelleen jäykkä ja suuren ratin kierroksia laidasta laitaan vain 1,5, mutta siihen on tottunut ja nopeuden noustessa käsittely muutenkin kevenee. Voimanlähde on 14,5-litrainen kuusisylinterinen bensiinikäyttöinen nelitahtinen kaasutinmoottori, jossa on tehoa noin 120–130 hevosvoimaa.

– Kulutusta en ole mitannut mutta se on riittävä eli noin 40–50 litraa sadalla kilometrillä. Tankin tilavuus on 270 litraa.

American LaFrance Type 12 oli valmistuksessa vuosina 1911–1925. Wickströmin auton valmistenumero on 2 556. Mittaa autolla on 5,2 ja leveyttä 2,06 metriä. Nykyisellään sen omamassa on 3 100 ja kokonaismassa 3 380 kiloa, joten ihan kevyen luokan harrastuksesta ei voida puhua.

Wikströmin Speedster

Voimanlähde on kuusisylinterinen bensiinikäyttöinen nelitahtinen kaasutinmoottori. Siinä on sivuventtiilit ja kaksi sytytysjärjestelmää: magneetto- ja puolasytytys. Kummallakin järjestelmällä on oma sytytystulppansa eli kaksi tulppaa sylinteriä kohden.

Iskutilavuutta on 14 500 kuutiosenttiä. Sylinterit ovat kahden sylinterin ryhmissä, ja parien välissä on reilu ilmatila.

Voima välittyy kolminopeuksiseen vaihteistoon, jossa on tietysti myös peruutusvaihde. Ohjaus on auton oikealla puolella ja vaihteiden valinta tapahtuu oikealle ulkosivulle käsijarrun viereen sijoitetulla kulissivivustolla eli kuljettajan oikealta puolelta. Hallintapolkimia on kolme, kytkin vasemmalla, kaasu keskellä ja pelkästään takapyöriin vaikuttava jalkajarru oikealla. Ohjauspyörän akselilla on sytytyksen ennakkoa ja käsikaasua käyttävät vivut.

American LaFrance

Vaihteiston yläkanteen on ollut asennettuna paloruisku. Yleensä ALF Type 12 varustettiin joko 800, 900 tai 1 000 GPM tehoisella ruiskulla (GPM = gallonaa minuutissa), tutummissa mitoissa noin 3 000, 3 400 tai 3 800 litraa minuutissa. Wikströmin auton pumppu ei seurannut kauppaa.

Vaihteisto on paloruiskun vuoksi sijoitettu melko ylös runkopalkkien väliin. Veto takapyörille on järjestetty erikoisella tavalla. Lyhyt kardaaniakseli välittää voiman vetopyörästölle, jonka tasauspyörästöltä johtavat vetoakselit auton sivuille. Vetoakseleiden päissä on tuhdit ketjuhammaspyörät, joilta voima välittyy järeillä rullaketjuilla takapyörille. Huikean kokoiset renkaat ovat mitoiltaan 7.50–20 edessä ja takana 9.00–20.

Paloautojen ikoni

San Fransiscon öisiä katuja kiitää huikea yhdistelmä. Paloauto jossa on pitkät nostotikkaat ja perässä toinen ohjaamo perävaunun pyörästöä varten huiskii välillä kahta kaistaakin. Kyseessä lienee American LaFrancen tunnetuin esiintyminen. Nostotikkaat repsottavat ulkona ja niissä roikkuu mies. Mukana sekoilee liuta poliisiautoja ja vaijeriratikoita.

James Bond se siinä pakenee poliisia ja konnia. Elokuva on Bond-leffa, 007 ja kuoleman katse (A View to a Kill, 1985). Pääosassa virnuilee Roger Moore. Paloauton rattia pyörittelee sankarittaren roolissa Tanya Roberts.

Auton merkiksi American LaFrance on outo. Automobiles of America -kirjassa sana American on listattu 31 yhteydessä auton merkiksi tai sen osaksi. Tyyppinimet tuovat vielä oman lisänsä.

American LaFrance

LaFrance on sukunimi. Herra Truckson LaFrance kumppaneineen perusti 1873 konepajan, LaFrance Manufacturing Companyn, joka liittyi American Fire Engine Companyyn. Yhtiö teki muun muassa miesvoimin liikuteltavia ja hevosvetoisia pumpattavia ja höyrytoimisia paloruiskuja, letkukärryjä, tikapuuvaunuja sekä vesi- ja sammutuskemikaalivaunuja.

Yhtiö toimi New Yorkin osavaltiossa Elmira Heights´issa ja sillä oli tuotantolaitos myös Ontariossa Kanadassa. Vuonna 1903 yritys muutti Chicago Heights´iin Illinoisiin ja nimeksi tuli American LaFrance Fire Engine Company.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Autot tulivat 1910

Ensimmäisen motorisoidun paloauton ALF valmisti 1910. Sitä edelsi Packard N -alustalle 1906 rakennettu säiliöauto ja pari Speedster-tyyppistä Simplex Roadster kopiota 1909. Vaikka yhtiön historia ja valmistustoiminta liittyy kiinteästi palontorjunta- ja pelastuskalustoon, sen mallipalettiin on kuulunut tavallisia kuorma-autoja ja jätteiden keruuseen ja kuljetukseen valmistettuja erikoisautoja. Viimemainituista varsin mielenkiintoinen on madalletulla ohjaamolla varustettu auto. Miehistön tarvitsee nousta vain yksi askel päästäkseen kyytiin. Lisäksi auton ohjaamossa on kaksi ohjauspyörää ja kahdet hallintalaitteet. Sitä voi siis ajaa joko vasemmalta tai oikealta, joten ahtaisiin paikkoihin on helppo ajaa tarkasti ja joutuisasti.

ALF toi ensimmäisenä markkinoille mainitussa Bond-leffassakin käytetyt nokattomat pyöreälinjaiset paloautot. Aluksi miehistötila oli avonainen, sittemmin takaa auki tai kokonaan umpinainen.

Isot koneet tulivat yhdysvaltalaisiin paloautoihin 1920-luvun lopulla ja seuraavan kymmenluvun alussa. V12 ja V16 -moottoreita toimittivat muiden muassa Auburn, Cadillac ja Pierce-Arrow. American LaFrance otti vuonna 1931 käyttöön viimeksi mainitun valmistaman V12 -moottorin, jota muunneltiin vahvasti. Iskutilavuutta oli huikeat 46 litraa, voiteluöljytilavuus oli 26,5 ja jäähdytysnesteen 52 litraa, jolla olisi tiukan paikan tullen pienen palonkin sammuttanut. Tehoa oli tarjolla 249 hevosvoimaa.

American LaFrance

Käytännössä American LaFrance oli kokoajan taloudellisesti enemmän tai vähemmän tiukoilla. Toisesta maailmansodasta ja sitä seuranneesta pulakaudesta se selvisi Yhdysvaltain ilmavoimien jättitilauksen ansiosta. Lentokenttäkäyttöön räätälöidyt paloautot

työllistivät tehtaan 1960-luvun alkuvuosille ja niiden huoltosopimukset olivat voimassa 1970-luvulle, mikä auttoi yhtiötä pysyttelemään mukana kuvioissa. American LaFrance kasvoi maan suurimmaksi alallaan.

Nostetta lavalla

Uutta nostetta ALF sai omaksuttuaan huiman keksinnön, nostolavan. Sen keksijäksi mainitaan chicagolainen palopäällikkö Robert Quinn. Hän ei kuitenkaan keksinyt nostolavaa sinänsä, vaan poimi idean puistopuiden trimmaajilta ja valokylttien asentajilta. Näillä oli käytössään cherry picker -nimellä tunnettuja yhdenmiehen henkilönostimia. Niitä oli käytetty jonkin verran myös sammutustyössä, mutta Quinn´in aloitteesta nostolava kehitettiin järeäksi sammutustyöhön ja pelastustehtäviin soveltuvaksi nostolaitteeksi.

Se tunnetaan palokalustossa nimellä Simon Snorkel valmistajansa Simon Engineeringin mukaan. Myös Chicago Snorkel ja Quinn Snorkel ovat olleet käytössä. Nostolavojen valmistajia putkahteli esiin kuin sieniä sateella. Suomessa syntyi Nummelan koritehtaan Sky-Lift, joka sittemmin on noussut Bronto-nimisenä maailman johtavaksi alallaan valmistajan fuusioiduttua yhdysvaltalaispohjaiseen maailmanlaajuiseen konserniin.

American LaFrance

Simonilla oli nostolavalle jonkintasoiset oikeudet, mutta eri valmistajat eivät aina hankkineet lisenssejä, ehkeivät niistä edes tietäneet.

American LaFrance on valmistanut kaikenlaista palo- ja pelastuskalustoa. Se on rakentanut kalustoa myös muiden valmistajien alustoille. Alustojen valmistajista jotkut, muiden muassa Mack ja R.E.O., valmistivat omia paloautoja, jotka toisinaan olivat niin rakenteeltaan kuin ulkonäöltäänkin alkuperäisten ALF-erikoisautojen kaltaisia.

Talous ei noussut

Alalla on toiminut vuosina 1916–1979 myös Ward LaFrance Truck Company. Sen perustaja, Addison Ward LaFrance oli Truckson LaFrancen veljenpoika, joka nuorempana työskenteli setänsä yrityksessä kehittäen muun muassa nostotikkaat.

Paloautojen ohella Ward LaFrance valmisti panssarivaunujen hinausautoja, betoni- ja maansiirtokuormureita, busseja, panssaroituja kuljetusautoja sekä muun muassa UPS-jakeluautoja (United Parcel Service). WLF myi viimeisen tuotantoperheensä, lentokenttäpaloautojen valmistuksen Oshkoshille vuonna 1979.

American LaFrance

Eurooppalaiset valmistajat alkoivat 1980-luvulla vaikuttaa entistä vahvemmin Yhdysvaltain kuorma-automarkkinoilla. Saksalainen Daimler – vuodesta 2008 Daimler Trucks North America LLC – hankki omistukseensa muun muassa Freightlinerin toukokuussa 1981. American LaFrance liitettiin Freightlineriin 1996. Vuonna 2005 ALF tilastoitiin Yhdysvaltain viidenneksi suurimmaksi hälytysajoneuvojen valmistajaksi. Saman vuoden joulukuussa se myytiin investointiyhtiö Patriarch Partners´ille.

Kaikki näytti sujuvan hyvin, paitsi talous. Tappioita kertyi kiivaaseen tahtiin ja vuoden 2008 alussa American LaFrance hakeutui konkurssiin. Saman vuoden heinäkuussa toimintaa jatkettiin supistetussa muodossa, mutta tekohengitys ei toiminut. Tammikuun 17. päivänä 2014 yhtiön johto ilmoitti, että American LaFrancen toiminta päättyy.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

America LaFrance type 191

Suomessa on toinenkin American LaFrance, Vehoniemen automuseossa alkuperäiseen paloautoasuun entisöity Type 191 vuodelta 1930. Sen moottori on 6,5 litran suora sivuventtiilikuutonen, jonka rinnakkaiset sytytysjärjestelmät toimivat magneetolla ja sytytyspuolalla. Kummallakin on omat sytytystulppansa.

Sähköstartin turvana on veivi. Kolme vaihdetta eteen ja yksi taakse. Huippunopeus noin 80 km/h. Mekaaniset rumpujarrut vain takapyörissä toimivat joko jalkapolkimella tai käsivivulla. Noin 300 litran vesisäiliön tyhjentyminen ei kauaa kestä, sillä auton palopumpun teho on 3 785 l/min. Muuhun palovarustukseen kuuluu neljä käsisammutinta, kaksi paloletkun suutinta ja palotikkaat sekä tietenkin sireeni ja palokello. Auto oli aktiiviaikanaan tositoimissa Chicagon palolaitoksella.

Mainostoimisto Hasan & Partners antoi auton Sinebrychoffin panimolle 175-vuotislahjaksi vuonna 1994. Muistitiedon mukaan se hankittiin Veikkolasta antiikkikaupasta, jota piti ortodoksipappi. Panimon toimesta monialayritys Raiski.com kunnosti ja entisöi auton. ALF kiersi maata monissa tilaisuuksissa. Lähietäisyyksille se ajettiin oman moottorin voimin, kauemmaksi kuljetettiin kuormurilla. Muutaman vuoden juhla- ja muun promootiokäytön jälkeen Sinebrychoff lahjoitti auton Vehoniemen automuseolle. Museo ulkoiluttaa ALF:ia vuosittain.

Museolta lähdetään aina aluksi Pälkäneen suuntaan, sillä auton noin 3 200 kilon massan pysäyttäminen Lahden tien T-risteykseen Vehoniemenharjuntien jyrkän alamäen jälkeen saattaisi tuottaa ongelmia. Aitoon VPK:n palokuntajuhlilla ALF:illa käydään ainakin silloin, kun Onkkaalan raitilla järjestetään paraati.

Klassikko-American LaFrancen esittely on Moottorin arkistojuttu vuodelta 2015. Moottorin klassikoista on koottu myös korttipakka. Pelikortit ovat myynnissä AL-kaupassa.

Teksti: Jukka Sihvonen ja Hannu Lindell Kuvat: Jari Saarentaus

Luetuimmat