Klassikko: Marskin Mercedes-Benz 770 – ihailtu, tärvelty ja entisöity

Suomen valtiollisen historian merkittävin auto. Kookas, ihailtu, hämmästelty, piiloteltu, vihattu, tärvelty – ja lopulta entisöity. Mannerheimin mersu eli Mercedes-Benz 770 Offener Tourenwagen on ollut tätä kaikkea.

Mercedes-Benz 770 Offener Tourenwagen ei ollut Saksan valtakunnanjohtaja Adolf Hitlerin 75-vuotislahja Suomen armeijan ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheimille (1867–1951).

– Marski sai Hitleriltä syntymäpäivälahjaksi kesäkuussa 1942 kolme Steyr-maastoautoa, mutta panssaroitu Großer Mercedes Offener Tourenwagen luovutettiin Marskille jo aiemmin eli 16. joulukuuta 1941. Auto oli jatkosodan joululahja Saksan myötätaistelijalle, historioitsija, filosofian maisteri Wilhelm Brummer taustoittaa.

Ja kun Hitlerin saapui 4.6.1942 yllätyskäynnille Suomeen Mannerheimin syntymäpäivien kunniaksi. Immolan lentokentällä Hitleriä oli vastassa presidentti Risto Ryti – ja Großer Mercedes. Hitler liikkui tällä autolla vain kaksi kertaa, viimeisen kerran palatessaan lentokoneelleen Immolan kentälle.

Murhayritys toi panssaroinnin

Hitler ei ollut – outoa kyllä – lämmennyt henkivartijansa ja autonkuljettajansa Erich Kempkan jo ennen toisen maailmansodan syttymistä tekemälle ehdotukselle Hitlerin edustusauton panssaroinnista. Murhayritys vuonna 1939 muutti natsijohtajan mielen. Kempka oli omin luvin teetättänyt panssaroidun version, joten se saatettiin heti esitellä Hitlerille.

Panssarointi oli vankka. Avonaisen auton sivulasit olivat luodinkestävää 45 milliä paksua monikerroslasia, kyljissä oli 3,5–4 millimetristä erikoiskovitettua panssarilevyä ja pohjassa miinojen ja pommien varalta 9–11-millinen panssarilevytys. Uusi auto sai natsijohtajan haltioihinsa, kuvaa Kempka muistelmissaan. ”Tehtäväkseni annettiin saman tien teettää vielä muutama samanlainen auto. Koin erityisenä tunnustuksena, että osakseni annettiin myöhemmin kunnia viedä noita autoja henkilökohtaisesti eri valtioiden päämiehille.”

Marski sai juuri tällaisen edustusvaunun.

Großer Mercedeksen vaiheita tutkineen Anssi Juutilaisen mukaan auto oli lahja sotamarsalkka Mannerheimille, ei niinkään Suomen valtiolle.

Hitlerin henkilökohtaisesta kiinnostuksesta autoa ja sen saajaa kohtaan kertoo se, että neljä päivää auton valmistumisen (15.11.1941) jälkeen Hitler itse tarkasti auton kelvolliseksi. Hitler myös kirjoitti Mannerheimille kirjeen, jossa kertoi autosta.

Ahkerassa ajossa

Anssi Juutilaisen mukaan Mannerheim arvosti auton korkealle, vaikkei niinkään sen lahjoittajaa.

Juutilaisen mukaan monissa yhteyksissä kävi selväksi, että Großer Mercedes oli Mannerheimin lempiauto. Mannerheim arvosti Großer Mercedeksen suomaa tasaista kyytiä ja ajettavuutta. Auton lähes nelimetrinen akseliväli vakautti kulkua ja tuotti tuskaa ahtaissa paikoissa.

Kookkaus, syvän tummansininen väri ja kekseliäät tekniset ratkaisut kuten tuulilasin ulkopuolinen lämmityspuhallus miellyttivät Marskia. Erikoisvarusteitakin autossa oli kuten nahkaiset varaosalaukut, sotavalosuojat päävalonheittimille ja hopeaheloitettu lääkintälaukku, jonka käyttöohjeet olivat suomeksi ja saksaksi. Kuljettajalle oli erillisessä varustelaukussa oma vaateharja ja parranajovälineet.

Kookas auto oli kovassa käytössä, eikä ainoastaan edustuskäytössä. Mikäli kelit sallivat, ajettiin myös tavallisia työmatkoja. Jatkosodan aikana Großer Mercedeksen matkamittariin oli kertynyt jo 25 000 kilometriä.

Rintamalla ei edustusautolla käyty, siihen käyttöön oli pienempi ja ketterämpi johtotähti (320 Cabriolet F).

Hitler liikkui tällä autolla vain kaksi kertaa, viimeisen kerran palatessaan lentokoneelleen Immolan kentälle.

Poikamaista kilvoittelua

Ylipäällikkö nautti tilanteen tullen vauhdikkaasta ajosta ja auton kykyjen koettelemisesta. Hänen ajatuksensa oli, että jos tie sallii, niin antaa mennä, automestari Kauko Ranta kertoo Marski läheltä ja kaukaa -kirjassa.

Kuskin osa ei ollut aina helppo. Cingiz Safiullan Mannerheim ja kulkuneuvot -kirjassa automestari Ranta kuvaa Großer Mercedeksen käsiteltävyyttä kesäkeleillä helpoksi, mutta talvisilla urautuneilla ja jäätyneillä teillä hankalaksi. Talvella käytettiin tarvittaessa lumiketjuja. Painavalla autolla ei uskaltauduttu kiinnijäämisen pelossa pehmeille mutaisille teille.

Mikkeli–Helsinki-väliä sitä vastoin ajettiin usein kovaa, jopa 120 kilometrin tuntivauhtia. Valmistajan suositus panssaroiduille autolle oli vain 80 kilometriä tunnissa. Mannerheimin autossa ei kuitenkaan käytetty suositusnopeutta laskevia luodinkestäviä renkaita, vaan tavallisia Continentaleja (kokoa 8.25x17).

Mannerheim piti erityisesti siitä, että autolla ajettiin katto alhaalla. Poikamainen kilvoittelukin nousi ajoittain pintaan. Kun tuli esille, että kenraali Rudolf Waldenin autonkuljettaja retosteli ajaneensa Mercedes-Benz 320 Pullman Limousinella Hyrylä–Helsinki-välin tiettyyn aikaan, antoi Marski kuskilleen ohjeen kokeilla ”missä ajassa me tuon välin taitamme.”

Voitto oli selvä.

Aikansa ahmatti

Marskin edustusmersun kulutusta selittää auton valtava paino. Yksistään auton moottori painoi liki tuhat kiloa!

Omapainoltaan 4 200-kiloisen (kokonaispaino 4 600 kiloa) autojätin 7,7-litrainen moottori ahmi 27–30 litraa bensiiniä sadalla kilometrillä.

Auto vaati Saksasta tuotavaa erikoispolttoainetta. Lahjoituksen osana oli 15 000 litraa polttoainetta, jota tuotiin useissa erissä päämajakaupunki-Mikkeliin.

Kiinnostavaa näinä sähköautoilunaikoina on mieltää, että edustusmersun polttoainetankin 195 litran ja varatankin 20 litran turvin toimintamatkaa oli noin 750 kilometrin verran.

Pitkälti käsityönä tehty Großer Mercedes oli varmasti aikansa huolellisimmin huollettu auto Suomessa. Luovutushuollon jälkeenkin Mercedes-Benz AG:n huoltovastaava herra Katzenwadell kävi vielä kolmasti Suomessa varmistamassa asioita. Kuljettajansa lisäksi autosta pitivät huolta varakuljettaja ja yksi nimetty asentaja.

Laadusta kielii esimerkiksi se, ettei öljyä tarvinnut lisätä tai sytytystulppia tarvinnut vaihtaa huoltojen välillä. Autolle tehtiin yksi suurempi muutostyö, kun Nikolajeffin korjaamo vaihtoi vuonna 1943 sinänsä moitteitta palvelleen nelilovisen vaihteiston liki täyssynkronoiduksi viisivaihteiseksi.

Autosta tuli rasite….

Valtakunnanjohtaja Hitleriltä saatu kookas auto kävi poliittiseksi ja symboliseksi rasitteeksi sotatapahtumien edetessä. Mannerheim tajusi, ettei auton käyttö sodasta toipuvassa maassa ollut enää soveliasta. Kun Mannerheim nousi presidentiksi elokuussa 1944, hän saapui virkaanastujaisiinsa Packardilla.

Erottuaan presidentin virasta Mannerheim päätti myydä suosikkiautonsa. Päätös on ymmärrettävä aikansa valinta, mutta myös autohistoriallinen skandaali. Auto olisi tullut säilyttää Suomessa. Toisaalta on ymmärrettävä, että tuolloin elettiin vaaran vuosia. Neuvostojohtoinen valvontakomissio painosti Suomen hallitusta monissa kysymyksissä, oli sotasyyllisyysoikeudenkäynti ja asekätkentäjupakka. Hitlerin lahjoittaman auton pitäminen olisi voinut aiheuttaa ennakoimattomia vaikeuksia.

Ruotsiin laivattu auto sai uuden yksityisomistajan toukokuun lopussa 1947. Erinäisten vaiheiden jälkeen auto vaihtoi omistajaa ja kaupunkia Tukholmasta Eskilstunaan ja lopulta Göteborgiin, josta harvinaisuus jatkoi laivalla Yhdysvaltoihin.

Auto sai, kiitos vikkelien autokauppiaiden ja ruotsalaisten lehtien yliampuvien otsikoiden, maineen Hitlerin autona.

…ja väärinymmärretty

Perille New Yorkiin auto saapui 28. kesäkuuta 1948. Bisnesvaistoinen chicagolaisostaja Christopher Janus kertoili vuolaasti autoyksilön olleen Hitlerin auto. Maine paholaisen autona iskostui yleiseksi käsitykseksi vuosikymmeniksi. Auto kiersi Yhdysvalloissa näytillä ja huutokaupoissa kuin sirkuskummajainen. Erityisen suuren huomion auto sai ollessaan esillä New Yorkin Rockefeller Centerissä. Osa autoa katsomaan tulleesta yleisöstä suuntasi Hitlerin aiheuttaman vihan autoparkaan, joka monin osin tärveltyi.

Sittemmin autolla oli Yhdysvalloissa useita eri omistajia.

Museoautoharrastaja Aulis Pakula kiinnostui harvinaisuudesta vuonna 1971. Hänen aikeenaan oli todennäköisesti saada hankituksi auto takaisin Suomeen, mutta aie tyssäsi. Vuonna 1973 auto huutokaupattiin Arizonassa hintaan, joka vastasi noin neljää miljoonaa nykyeuroa. Monipolvisten vaiheiden jälkeen auto päätyi vuonna 1984 yhdysvaltalaisen kenraalin autokokoelmaan lopulta taiten entisöitynä.

Pienoismalli Suomessa

Mannerheim-museolle tehty Großer Mercedeksen pienoismallin (mittakaava 1:18) tekijä on mallinrakentaja Eero Kumanto, joka työsti pienoismallia yli 300 tuntia.

Työmenetelmänä on käytetty esimerkiksi fotoetsausta, jossa hapon avulla syövytetään ohutta messinkilevyä tarkkojen detaljiosien kuten mittaritaulun toteuttamiseksi. Materiaaleina ovat olleet myös pikkuruiset tarkkuuskoneistetut osat kellojen koneistoista. Työssä on hyödynnetty myös tietokonepohjaista 3D-mallinnusta ja -tulostusta.

Mercedes-Benz 770 Offener Tourenwagen (W 150 II) “Großer Mercedes”

Moottori
Bensiinimoottori 7 655 cm3, 8 sylinteriä, kaksi kaasutinta, kaksi Roots-kompressoria

Teho
160 hv / 3 000 r/min, kompressorilla 400 hv / 3 200 r/min

Vääntö
47 mkg / 1 900 r/min, kompressorilla 56 mgk / 2 000 r/min

Vaihteisto
vuoteen 1939 nelivaihteinen ylivaihteella, myöhemmin viisivaihteinen (vaihteet 2–5 täyssynkronoituja)

Jarrut
hydrauliset rumpujarrut tehostimella

Huippunopeus
145 km/h, lyhytaikaisesti kompressorilla 170 km/h

Kulutus
30 l/100 km

Mitat
Pituus: 5 980 mm
Leveys: 2 050 mm
Korkeus: 1 800 mm
Akseliväli: 3 880 mm
Maavara: 200 mm

Lähteet: Anssi Juutilainen–Juha Koivulahti: Marsalkka Mannerheimin Mercedes 770, Geisir, 2014, Cingiz Safiulla: Mannerheim ja kulkuneuvot, Kustantaja Laaksonen, 2011, Rahikainen–Majuri–Juhonen: Marski läheltä ja kaukaa, Kirjayhtymä, 1964, Robert Klara: The Devil’s Mercedes – Bizarre and Disturbing Adventures of Hitler’s Limousine in America, Thomas Dunne Books, 2017, The Guardian, lehtiartikkeli 13.9.2015

Teksti: Marko Jokela Kuvat: SA-kuva

Lisää aiheesta

• Liikkuvainen Mannerheim
• Klassikko: Mercedes-Benz 500 SEL – puolen miljoonan sijoitus