Tokion manga-kulttuurin keskuksessa Akihabarassa on helppo irrottautua hetkeksi arjesta

Manga-kulttuuri on levinnyt viime vuosina vakaasti myös Japanin ulkopuolelle. Todellisen käsityksen tämän ilmiön suuruudesta saa kuitenkin vasta Tokiossa sijaitsevassa Akihabaran kaupunginosassa.

Akihabara on ollut pitkään se keskus Tokiossa, joka on keskittynyt kaiken sortin elektroniikkaan. Siksi ei ole mikään ihme, että myös japanilainen moderni populaarikulttuuri on löytänyt sieltä vakaan jalansijan. Neonvalojen välkkyessä ihmiset viihdyttävät itseään myös videopelejä pelaamalla.

Jatkuvaa kehitystä

Akihabarasta muodostui toisen maailmansodan jälkeen Japanissa kotielektroniikan myyntiin keskittynyt keskus. 1980-luvulle tultaessa elektroniikasta oli tullut kuitenkin jokapäiväisiä tuotteita valtaosassa japanilaiskodeista, joten Akihabaran kauppiaiden täytyi kehittyä uuteen suuntaan.

Ratkaisuksi löytyivät kotitietokoneet, jotka olivat tekemässä läpimurtoaan samaan aikaan. Tämä tarkoitti myös markkinoinnin kohdistamista enemmän kohti ”tietokonenörttejä”. Tämä sama kohderyhmä harrasti myös anime-animaatioita, manga-sarjakuvia ja videopelejä, joten Akihabaran tarjonta alkoi myös kehittyä enenevissä määrin tähän suuntaan.

Pitkä historia

Vaikka ensimmäiset manga-lehdet tehtiin Japanissa jo 1870-luvulla, mangan katsotaan syntyneen varsinaisesti Japanissa toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaisten miehityksen aikana. Japanilaiset adoptoivat amerikkalaiset sarjakuvat ja mukauttivat ne omaan kulttuuriinsa. Nykytyyliin piirretty manga syntyi puolestaan 1960- ja 70-lukujen vaihteessa pääasiassa naispiirtäjien toimesta.

Koska manga-hahmoja on tuhansia, ja niiden kohderyhmänä ovat kaikenikäiset sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntauksesta riippumatta, mangassa on monia tyylilajeja. Yleisimmin manga jaetaan viiteen kategoriaan. Vahvasti seikkailuhenkinen shonen on suunnattu pojille aina noin 15–18 ikävuoteen asti. Seinen on suunnattu puolestaan 15–24-vuotiaille nuorille miehille, ja niissä esiintyy enemmän väkivaltaa kuin shonen-mangassa.

Shojo on nuorille tytöille suunnattu ja hyvin sosiaalinen manga, joka keskittyy tyttöryhmien väliseen elämään. Josei on taasen aikuisille naisille suunnattu romanttinen manga-suuntaus. Kodomomuke on tehty lapsille; ja Hello Kitty lienee tunnetuin Japanin ulkopuolella esiintyvä manga-hahmo. Mangassa on tosin nykyään niin monia alakulttuureita, että niiden tyylisuunnat sekoittuvat väkisinkin keskenään. Seksuaaliaiheiset mangat tunnetaan nimikkeellä seijin.

Ja vaikka Japanissa digikulttuuri on voimissaan, mangoja painetaan yhä huimia määriä paperille. Erilaisia viikottain ilmestyviä julkaisuja on satoja, ja näistä isoimpien painokset liikkuvat sadoissa tuhansissa. Kaikista isoin julkaisu on vuonna 1968 perustettu Weekly Shōnen Jump, jonka viikottainen painosmäärä on yli 1,5 miljoonaa.

Hauskan hellyyttäviä ja myös hullunkurisia hahmoja

Anime- ja manga-kulttuureihin kuuluu myös asianmukainen fanipukeutuminen. Tämä on satunnaiselle katutarkkailijalle Akihabaran parasta antia. Japanilaiset ovat myös mielellään valokuvissa, joskin on kohteliasta pyytää lupa kuvan ottamiseen.

Alueella on myös runsaasti liikkeitä, jotka vuokraavat ja myyvät manga- sekä anime-vaatetusta.

Pauhaavat pelihallit

Japanilaiset tunnetaan myös intohimoisia pelaajina. Yksi mielenkiintoinen alakulttuuri ovat pachinko-pelihallit. Ensimmäiset pachinkot 1920-luvulla olivat varsin yksinkertaisia mekaanisia laitteita, joissa pelaaja ohjasi metallisia kuulia erilaisiin voittolokeroihin. Suomessakin oli jossain vaiheessa kahviloissa ja baareissa vastaavanlaisia mekaanisia keilapelejä.

Vähitellen laitteet kehittyivät, ja etenkin toisen maailmansodan jälkeen pelien suosio kasvoi räjähdysmäisesti. Nykyisin ne on korvattu monimutkaisilla elektronisilla versioilla. Nämä pachinko-hallit työllistävät Japanissa yhteensä yli 300 000 henkeä, joka antaa mittakaavaa sille, minkälaisesta ilmiöstä puhutaan.

Ja koska uhkapeli rahalla on kielletty Japanissa, peleistä kertyneet voitot voi vaihtaa vain tavarapalkintoihin. Tätä kuitenkin kierretään siten, että pelihallien ulkopuolella olevat kioskit ostavat tavarapalkintoja ja myyvät ne sitten takaisin pelihalleille.

Japanilaista pikaruokaa

Ja koska seikkaillessa tulee aina nälkä, Japanissa ei tarvitse olla ikinä nälissään. Parhaita paikkoja nopeaan nälän tyydyttämiseen ovat paikalliset pikaruokalat eli joko sushi- tai ramen-ravintolat. Näissä ei tarvita kielitaitoa, sillä monissa sushiravintoloissa annokset kiertävät liukuhihnalla ympäri ravintolaa. Niistä vain valitaan parhaalta näyttävin ja nautitaan. Annokset on hinnoiteltu eri tavoin, ja lautasen väri kertoo hinnan. Ramen-ravintoloissa annoksista on puolestaan isot kuvat, joista voi osoittaa mieleisensä. Ja vaikka ei voisi ollakaan ihan satavarma, mitä on tilaamassa, uusien asioiden kokeileminen on aina osa matkaelämystä.

Ja oma tarinansa Akihabarassa ovat vielä niin kutsutut maiden- eli neitokahvilat, joissa lyhyisiin mekkoihin pukeutuneet tarjoilijattaret palvelevat asiakkaita ja ottavat näiden kanssa selfieitä pientä korvausta vastaan. Se mikä monissa länsimaissa aiheuttaisi varmasti kulmakarvojen kohottelua, on aivan tavallista ja hyväksyttävää – ainakin vielä – japanilaisessa kulttuurissa.

Paras tapa tutustumiseen on lähteä oppaan matkaan

Vaikka Akihabaran varsinainen liikekeskittymä ei ole kovin laaja, se on japanilaiseen kulttuuriin ja kirjaimiin tottumattomalle varsin sokkeloinen paikka. Ostoskeskukset ovat monikerroksia, ja oikeiden liikkeiden löytäminen voi olla hankalaa. Toki alueella voi seikkailla myös ilman varsinaista päämäärää nauttien valtavista ihmismassoista, jatkuvasta metelistä sekä ilta-aikaan neonvalojen tuikkeesta. Paikoitellen valoja on niin paljon, ettei yötä erota päivästä lainkaan.

Jos kuitenkin haluaa ymmärtää enemmän näitä japanilaisia alakulttuureja, niiden taustoja ja eroja, silloin kannattaa hankkiutua englanninkielisen oppaan matkaan. Sillä tavalla Akihabara avautuu aivan eri tavalla. Opaspalveluja on lukuisia ja monet niistä ovat yksilöitävissä ostajan tarpeiden mukaan. Omatoiminen nettihaku lienee paras keino löytää itselle sopivin vaihtoehto.

Teksti: Vesa Eskola, kuvat: Vesa Eskola ja Wikipedia