Autoilun aikakone: kun navigaattoreita ei ollut, mihin pistää karttakirja?

Eurooppalaiset autoilutottumukset tuottivat 1990-luvulla yllättäviä asioita, kuten säilytystilojen isot erot automallien välillä.

Aikakone-juttusarjan aiemmassa osassa kerroin, miten Mazdan tutkimus- ja kehityskeskuksessa otettiin käyttöön Euroopan markkinoiden vaatimusten tarkistuslista, jotta uusi tuotteen "isä" ei pääsisi ropeloimaan ja poistamaan edellisessä mallissa hyviksi havaittuja ominaisuuksia ja jotta kaikki Euroopan markkinoilla oleellisen tärkeät ominaisuudet ja varusteet tulisi tarkistettua jo mallin suunnittelun alkuvaiheessa.

Satoja eri asioita sisältävä ja tarvittaessa päivitettävä tarkistuslista kehitettiin alun pitäen tutkimuskeskuksen eurooppalaisten työntekijöiden aloitteesta. MRE:n vajaasta sadasta työntekijästä noin kolmasosa oli tuolloin eurooppalaisia.

Hondasta näki, Audista ei

Ajoergonomian, ajoasennon, istuimien, hallintalaitteiden sijoituksen ja näkyvyyden suunnittelu oli haasteellista, koska auton tuli sopia erikokoisille ja -painoisille ihmisille. Keskeisiä kohtia istuinten lisäksi olivat kojelaudan sijoitus, ohjauspyörän säädöt, vaihdevivun sijoitus sekä tuulilasin alareunan korkeus. 1990-luvun alun kilpailijoista jäivät mieleen Hondat, joissa tuulilasin alareuna oli hyvin alhaalla. Näkyvyys eteen oli loistava, mutta kovassa vauhdissa se antoi turvattoman tunteen. Sen sijaan silloisen Audi 80/90 -malliston kojelauta oli korkeampi ja sen ansiosta turvallisuuden tunne oli parempi, mutta näkyvyys eteen lähelle huonompi.

Matkustamon tilavuuden, ergonomian, näkyvyyden ja tyylikkyyden lisäksi auton muotoilussa tärkeitä tekijöitä ovat aerodynaamisuus, törmäysturvallisuus auton sisällä olijoille ja jalankulkijoille sekä tietenkin ulkonäkö. Kaikkein näiden ja lukuisten muiden vaatimusten yhteensovittaminen oli kovan työn takana suunnittelu- ja muotoiluosastojen yhteistyössä.

Pätkästä hujoppiin

Autotehtaat suunnittelevat etuistuinten sijoituksen ja säätövarat yleensä siten, että auto soveltuu hyvin 90 prosentille ihmisistä pituudeltaan 154–190 senttiä. Ihmisten mittoja kuvaavat mallit rakennettiin esimerkiksi DIN 33 408 -normin mukaan.

1990-luvulla eri Euroopan maista kootut tilastot osoittivat karkeasti, että noin viisi prosenttia naisista on alle 154 senttiä pitkiä ja vastaavasti noin viisi prosenttia miehistä on pidempiä kuin 190 senttiä. Ihmisten kokoerot vaikuttavat myös merkittävästi näkyvyyteen autosta ulos. Nykyautoissa ongelmaksi muodostuvat törmäysturvallisuuden vuoksi paksut tuulilasin sivupilarit (A-pilarit) keskipilarit (B-pilarit), mitkä muodostavat melkoisia kuolleita kulmia ja katvealueita.

Autojen soveltuvuus erittäin lyhyille tai pitkille ihmisille on vain tyydyttävää. Pikkuautoissa etuistuinten säätövaraa taaksepäin täytyi rajoittaa, ja soveltuvuus yli 190-senttisille oli heikko. Myös takaistuimen suunnittelussa on monta haastetta ja parhaan ratkaisun löytäminen on yllättävän hankalaa. Takaistuin on mitä suurimmassa määrin kompromissi auton ulkomuodon, kustannusten, tavaratilan monikäyttöisyyden ja istumamukavuuden välillä.

Tilavat ovitaskut tarpeen

Myös säilytystilat olivat kehityksen kohteena. Esimerkkinä voi mainita Mazda 323:n ovitaskut ja hansikaslokero, jotka olivat 1990-luvun alussa onnettoman pienet. Niihin ei sopinut edes yhtä karttakirjaa. Saksassa suosittuja karttakirjoja olivat tuolloin Shell Atlas ja ADAC Atlas, molemmat tuhteja 800-sivuisia järkäleitä, joissa oli useiden Euroopan maiden kartat ja lukuisat kaupunkikartat. Myös monissa muissa maissa julkaistiin ja julkaistaan edelleen karttakirjoja.
Niinpä Mazda 323:a yksin ajettaessa jouduin pitämään karttakirjaa apukuskin istuimella, josta kirja helposti lennähti lattialle voimakkaassa jarrutuksessa.

Näytin japanilaisille kollegoille kolhiintunutta karttakirjaani. Totesin karttakirjan kolhujen johtuvan puutteellisista säilytystiloista. Vertailun vuoksi vaikkapa Volkswagen Golf III:n matkustamon säilytystiloihin etuistuimilta ulottuen mahtui peräti neljä karttakirjaa, kaksi hansikaslokeroon ja kaksi etuovien taskuihin.

Tuolloin eivät navigointilaitteet olleet vielä yleistyneet, ja moni käyttää yhä nykyäänkin matkan suunnitteluun ja matkan ajotaukojen aikana mielellään karttakirjaa, vaikka navi olisi käytettävissä. Kartasta saa paremmin kokonaiskäsityksen vaihtoehtoisista reiteistä ja paikkakunnista. Muistelen, että jonkinlainen alkeellinen ja hitaasti toimiva navigointilaite oli jossakin BMW 750i -mallissa erittäin kalliina lisävarusteena jo vuonna 1992.

Teksti: Timo Turkula Kuvat: Valmistajat ja Timo Turkulan arkisto