Suuri valjakkoseikkailu starttaa: koirat ja mies kovilla

Suuri valjakkoseikkailu jatkui lämpimissä tunnelmissa. Heräsin kuuman yön jälkeen päivään, jonka aikana meillä olisi matkaa seuraavaan yöpaikkaan 70 kilometriä.

Matkaan lähdettiin moottorikelkan turvaamana ja ensimmäiset 30 kilometriä menimme kuin lentäen pitkin leveää ja tasaista uraa. Ja maisemat, ne olivat kuin satukirjasta. Matkalle osui suuria suoalueita ja aurinko paistoi kuin maalis-huhtikuun vaihteessa.

Päivä meni suunnitelman mukaisesti ja vaihdoin koirien paikkoja vain muutaman kerran. Saavuimme noin neljältä seuraavaan yöpaikkaan Louhikoskelle vapaana virtaavan virran varteen.

Louhikosken laavulta  suunnaksi Ruunaa

Aamulla heräsimme erittäin kosteeseen ja kylmään olotilaan. Onnekseni huoltotiimi oli laittanut jo aamusta koirien juottoveden lämpenemään ja sytyttänyt tulen.

Nuotion ääressä saimme hieman lämpöä, mutta lopulta oli lähdettävä matkaan. Reitti osoittautui haastavammaksi ja kuvien ottamista ei voinut ajatellakaan. Oli keskityttävä koirien hallintaan ja pitämään reki pystyssä.

Koirat kulkivat ilmeisesti kylmän ilman ansiosta todella kovaa. Oli pikemminkin hallittava vauhtia, ettei loukkaantumisten välttämiseksi.

Teltasta mökkiin

40 ajokilometrin jälkeen oli vuorossa tauko. Koirat saavat tauolla välipalaa ja itse nautin vettä ja suklaata turvatakseni energian riittävyyden. Tauon jälkeen tulimme Ruunaalle kauniin riippusillan ylitse ja nyt majoituksena onkin teltan sijaan mökki.

Koska huominen on koirien lepopäivä ja tiistaina pyrkimys on ajaa 100–140 kilometriä, toivon seuraavaan kirjoutukseni saapuvan Kuhmosta, mutta se nähdään keskiviikkona.

Kauan kaivattu lepopäivä – koirille ja miehelle

Lepopäivään kuului tärkeimpänä koirien kunnon tarkkailu sekä koirien tassujen tarkastaminen. Myös varusteet on syytä tarkasti tsekata, että ovat kunnossa. Kaikki oli niinkuin pitää niin koirien kuin varusteidenkin puolesta.

Lepopäivänä koirat saivat extrapaljon rasvaista kuivaruokaa ja paljon nestettä tuleviin koitoksiin. Kuivaruokaa annostellaan kullekin koiralle tarpeen ja koiran koon mukaan, puolesta kilosta puoleentoista kiloon päivää kohden. Vettä menee kolmisen litraa päivää koiraa kohden.

Talvivaelluksella on se erinomainen puoli, ettei juomaveden riittävyydestä ole huolta. Vettä riittää yhtä paljon kuin on puhdasta lunta, jota sulattaa itselle ja koirille. Ja puhdasta lunta erämaassa riittää!

Mökillä mie nautin saunasta ja söin ja paljon. Alkumatka meni liian pienellä ruokamäärällä ja viikossa sen jo huomasi.

Onneksi syöminen on mukavaa, suureen ruokahaluun saa syödä kaikkea mitä mieli tekee. Pastaa, pitsaa, tietenkin karkkia ja paljon juotavaa eli vettä.

Lepo teki koirille ja omalle jaksamiselle oikein hyvää ja jo illalla teki mieli jatkaa matkaa.

Johan tässä on huilattu.

Suuri valjakkoseikkailu: Ruunaa–Kuhmo – viides ja pisin etappi imi mehut miehestä ja korista

Jännittyneenä laitoin kahdeksaa vetokoiraa aamulla valjakkoon. Koirat huusivat ja ryskyttivät valjaita vasten, kuin pyytäen päästä jo matkaan. Koirat haluaisivat, että irrottaisin jo varmistusliinan, jolla estää koiria tahattomasti säntäämästä liikkeelle.

Hetki koittaa ja alamäkeen, jossa on heti edessä 90 asteen kurvi. Kuinkahan tuosta selvitään?

Liinan aukaisu ja voima, jolla lähdetiin oli valtava: satoja, jopa tuhansia kiloja kun koirat ampaisevat matkaan.

Valjakkoajamisen kannalta ilma oli painajainen, +2 astetta lämmintä ja ura pehmeä.

Vaikeudet alkoivat puolen tunnin kuluttua. Johtajakoirat eivät halunneet edetä ja minun oli vaihdettava tilalle koiria, jotka eivät ole koskaan olleet keulassa.

Yhdellä koirallani oli erityisen vaikea päivä ja minunkin hermoja koeteltiin todella. Saavuimme kuitenkin ensimmäiset 30 kilometriä ennätysnopeassa ajassa. Aurinkokin rupesi paistamaan ja ne maisemat! Lumoavat satumaiset suot ja vaarat avautuivat edessäni. Olen onnenpekka, kun saan täällä mennä vapaana ja vain luonto ja koirat seuranani.

Noin 60 kilometrin jälkeen on tauon paikka. Koirille on pakko juottaa nestettä, ilma on aivan liian lämmin ja nestehukan mahdollisuus on vaarallisen lähellä. Nestettä koirille ja välipalaa itselle. Taas olimme valmiita matkaan.

Kun valjakko on taittanut taivalta noin 80 kilometriä, tunsin kuinka – odotettu – pakkanen alkoi kiristyä ja lumoavat maisemat vieläkin parantua.

Kysyin etukelkkakuskilta Artolta. Paljon matkaa jäljellä? Vastaus sai vakavaksi vielä 60 kilometriä. Voiko tämä onnistua oli ajatukseni sillä hetkellä, voimat olvat aika loppu. Ei auta kuin jatkaa.

Olin ajanut koirilla jo 11 tuntia, mutta matkaa oli vieläkin jäljellä. Olin epätoivoinen, kuinka koirat jaksavat ja kuinka sitten huomenna jaksetaan.

Pitkän ja vaikean matkan jälkeen alkoi vihdoin näkyä toivoa. Huoltotiimi oli odottamassa meitä Kuhmon läheisyydessä ja seikkailu oli tältäpäivää ohitse. Me selvisimme, erittäin väsyneet koirat ja mie. Mieleen hiipii ilo: olemme ylittäneet itsemme ja kokeilleet rajojamme, menneet epämukavuusalueelle.

Huomenna on edessä sata kilometriä. Kuinkahan käy?

Katso kuinka valjakko kaatuu vauhdista!

https://facebook.com/juha.romppanen.39/videos/10207346381012245/

Kuhmo–Suomussalmi – koirien jalat kovilla kuudennella etapilla

Edessä on pitkä ja kunnianhimoinen taival edessä. Aamulla mieliala oli hieman kireä, en tiedä miksi, mutta tunne oli, että matka on mennyt liian hyvin. Mitähän tulee vielä sattumaan?

No tätä ei tarvinnut kauan odottaa. Ura, jolle oli lähdettävä ajamaan, oli tämän päivän pakkasten ansiosta tullut jääkerros. Se ei ole hyvä, koska jää ei kestä koiran askelta ja jääpalaset tarttuivat koirien varpaiden väliin. Lähdimme kuitenkin liikkeelle.

Kahden kilometrin taivaltamisen jälkeen yksi koiristani kieltäytyy vetämästä. Mikähän Jackille (siperianhusky) nyt tuli? Koira ei ole koskaan ennen käyttäytynyt näin.

Jack arasteli takajalkaa. Mikä vaihtoehdoksi? Jack reen kyytiin vai voiko koira juosta…

Kaivoin kaikki jäljellä olevat koirien varpaita ja anturoita suojaavat tossut reestä. Tajusin, että olin tehnyt arviointivirheen ja tossujen määrä oli liian vähäinen.

Ajoin vielä noin 10 kilometriä. Koirien jalat olivat todella kovilla, joten tein raskaan päätöksen. On käännyttävä takaisin ja soitettava huoltotiimille ongelmasta. Olo oli kauhea, tunsin, kuinka omalla virheellä olin aiheuttaa ongelman retken tärkeimmille eli koirille.

Huolto oli onneksi paikallaan ja oli aika tutkia vahingot. Minulla on yleensä huono tuuri, mutta nyt tuuri kääntyi. Jalat olivat ehjät kaikilla muilla koirilla paitsi Jackilla, mutta ilman tossuja matkaa on mahdoton tehdä.

Onneksi sain lisää tossuja ja huomenna pääsen jatkamaan matkaa. Jack pääsee ansaitsemalleen levolle ainakin kolmeksi päiväksi.

Tänään myös komea ukkometso kävi meitä tervehtimässä ja neljä poroa.

Suomussalmi–Särkänmajan autiotupa – valoa pimeässä seitsemännellä etapilla

Heräsimme myöhään, vasta kahdeksan aikoihin. Nautimme kiireettömästä aamusta, koska odottelimme postin tuovan koirille tossuja Suomussalmelle. Aamupäivällä meitä kävi jututtamassa useampi ammattikalastaja, välineeni kiinnostivat herroja ja rouvia. Varustekatsaukseen palataan sunnuntaina, kun koirilla on lepopäivä.

Lopulta tossut saapuivat Suomussalmelle, mutta minne? Etsintä alkoi, ja muutaman puhelun jälkeen tossujen sijainniksi paljastui R-Kioski. Hymyssäni ei ollut rajaa.

Kahdelta pääsimme jatkamaan matkaa 70 kilometrin päähän autotuvalle aivan rajan pintaan. Koirilta ajo meni oikein hyvin. Pimeys oli mykistävää, vaikka pelkäänkin pimeää. Pelot on hyvä kohdata, ja ne tosiaan kohtasin.

Lumisade saapui, ja turvalle vievää reittiä ei vain löytynyt GPS-koordinaateista huolimatta. Teimme päätöksen lähteä seuraamaan seuraavaa uraa oikealle. Se löytyi melkein heti, ja jatkoimme upottavassa hangessa eteenpäin. Reitti johdatti mäen päälle, josta se vei puiden väliin metsään. Epäilin, voiko sinne mennä koiravaljakolla?

Arto lähti moottorikelkalla katsomaan reittiä ja minä jäin koirien kanssa yksin pimeään. Jännittyneessä tilassa näin valoa. Ehdin jo pohtia, olenko kenties ollut liian pitkään pimeässä metsässä ja näen näkyjä?

Valot lähestyivät, ja Arto saapui kelkalla. Autiotupa oli löytynyt! Lähestyvät valot eivät ensin reagoineet huutoihini, kunnes niiden omistajiksi selvisi kaksi tanskalaista hiihtäjää ja koira. Löysimme yhteiseksi kieleksi englannin, ja opimme heidänkin suuntaavan autotuvalle iltateelle.

Lähdimme puiden lomasta tuvalle ja laitoimme teeveden kiehumaan. Koirat valmisteltiin yöpymispaikoilleen ja ruokittiin ansaitusti. Ilta meni ruoan ja teen äärellä kulumisia vaihtaessa. Sain kaksi uutta ystävää Tanskasta – niin se luonto yhdistää ihmisiä.

Särkänmajan–Hossa – kiireetöntä ajoa kahdeksannella etapilla

Heräsimme kahdeksalta tarkistamaan koirat. Kaksi sutta on liikkunut alueella, ja eilispäivänä oli havaintoja tuoreista karhun jäljistä. Juotin koirat, ja odottelimme pari tuntia nesteen imeytymistä ennen matkaan lähtöä.

Ajoimme rennosti, kiire oli jäänyt taakse. En silti malttanut pitää pidempiä taukoja, ja olimme yöpaikassa jo kolmen aikaan. Perillä meitä odotti lämmin mökki – aivan kuin olisimme saapuneet seitsemänkymmentäluvun idylliin!

Paikallinen asukas oli odottamassa minua kameransa kanssa. Tuntuu oudolta, kun minut on alettu tuntea ja paikalle odotetaan saapuvaksi.

Yhteiskuvien jälkeen aloitimme koirien huollon. Huollan aina ensin koirat, ja sitten kaikki muu. Noin tunnin huollon jälkeen pääsin laittamaan ruokaa itselleni. Nälkäkin oli, vaikka olin nauttinut runsaan aamiaisen. Syön liian vähän, vaikka kylläiseen oloonkin pitää syödä, muuten tulee ongelmia.

Aamulla lähden kohti Kuusamoa, jossa vietän kaksi yötä. Koirat saavat kunnon levon, ja pääsen itse syömään kohta kaksi viikkoa himoitsemani hampurilaisen. Rukalta alkaa loppusuora, viimeiset 200 kilometriä. Luonnonpuiston läpi en voi ajaa. Tunne perille pääsystä vahvistuu kilometri kilometriltä. Teenkö historiaa?

Hossa–Kuusamo – aurinko siivitti matkaa sivistykseen yhdeksännellä etapilla.

Aamu alkoi jo viideltä. Koirat juotettiin kohtuullisen runsaalla vedellä, johon maistuvuuden varmistamiseksi sekoitettiin hieman Royal Canin Marahton -nappuloita.

Kaksi tuntia juotosta olimme valmiit lähtöön. Kuusamoon oli 60 kilometriä, ja matkaa vauhditti uniltaan herännyt aurinko. Koirilla odotti perillä lepopäivä, minulla hampurilainen. Vajaa kaksi viikkoa retkimuonaa saa rasvaisen ruoan maistumaan.

Perille Kuusamoon pääsimme noin kolmen aikaan. Perillä odotti lämmin huone ja suihku. Pitkällä reissulla itsestäänselvyydet nousevat mittaamattoman arvokkaaksi. Edullisen marjoituksen tarjosi Kuusamon tropiikki. Yllättäen se oli huomattavasti edullisempi kuin mökit.

Ilta meni nopeasti retkikunnan kanssa jutellessa ja miettiessä, mistä kohtaa jatkamme kiipeämistä maaliin. Valjakointia on jäljellä vielä 200 kilometriä. Joudumme kiertämään Urho Kekkosen kansallispuiston. Emme saaneet lupaa ajaa läpi, mikä lyhentää matkaa. Pettymys, mutta eihän tilanteelle mitään voi. Nautittavia kilometrejä ja yhdessäoloa koirien kanssa on yhä jäljellä, ja aion myös tutustua poronhoitoon.

Kävin nukkumaan puhtaisiin lakanoihin kymmenen aikoihin. Yhdeltä heräsin kuumuuteen ja tunteeseen, etten voi nukkua näin lämpimässä. Siirryin ulos nukkumaan koirien kanssa. Lämpöä ulkona oli -23,5 °C. Uni tuli heti.

Aamulla heräsin virkeänä hoitamaan koiria ja käymään sisätiloissa aamiaisella. Huominen on koirien lepopäivä, ja listaan itse varustusta: mitä on käytössä, mikä toimii ja mikä ei toimi.

Kuusamo–Salla sujui purevassa kylmyydessä

Koirien huolto- ja lepopäivän jälkeen matka jatkuu. Heräsimme Millan kanssa viideltä juottamaan koiria perinteiseen tapaan. Kahdeksan jälkeen olimme valmiita siirtymään lähtöpaikalle.

Sää muisti meitä raikkaalla parillakymmenellä pakkasasteella. Lähdimme matkaan. Nyt oli ensimmäinen kerta, kun minua alkoi kylmämään. Tiesin etukäteen, että kylmyys iskee ensin varpaisiin ja sitten vasta sormiin. Kylmyys oli järkyttävää, vaikka hypin, heiluin ja potkin oloani lämpimäksi.

Oloni oli kauhea, mutta tiesin levänneiden koirien taittavan matkan vain viidessä tunnissa. Siellä meidät oli kutsuttu kuivalihakeitolle Sallaan. Siellä turistien hälinä tuntui ahdistavalta, mutta koirat vain menivät hyvin eteenpäin.

Perillä odotti huoltotiimi, joten laitoimme koirat kyytiin ja lähdimme lunastamaan kutsun. Talon pihalla ystävällinen poroisäntä odotti jo meitä. Menimme suoraan lämpimän kattilan äärelle. Poron kuivalihakeitto on mielipiteitä herättävää ruokaa – voi luoja se oli hyvää! Kaksi isoa lautasellista ja kahveja myöhemmin olisin tuskin voinut olla onnellisempi.

Syönnin jälkeen minä, Milla ja Tero pääsimme töihin ruokkimaan poroja. Niiden määrästä ei ole tietoa, satoja kenties. Porojen ruokkiminen oli lumoava elämys, hymyilimme koko porukka kuin lapsi karkkikaupassa. Sellaista ihmettelemistä se oli etelän pojalle.

Hommat alkoivat olla tehty ja lähdön aika koitti. Poroisäntä kuitenkin tuumasi, että olen varmasti ainut Virolahdelta Sallaan häntä tervehtimään. Hän halusi antaa lahjaksi porontaljoja. Suuri kiitos.

Sallan jälkeen alkoi inhottava vaihe, Urho Kekkosen kansallipusiton kiertäminen. Siellä ei koirilla saa ajaa. Luvassa on tuskainen autokyyti, mutta siitä ja huomisesta seuraavassa tekstissä.

Nellim–Muotkavaara on viimeinen etappi

Erikoinen aamu, emme juottaneet koiria, koska valjakolla lähtään matkaan vasta päivemmällä. Matkasimme 250 kilometriä autolla ja soittelimme rajavartiostoon ja poromiehille porojen sijainnista.

Huonoja uutisia! Porot ovat juuri reitillämme, eikä sinne ole koirilla asiaa. Pettymys valtasi mielen. Päätepisteeseen Muotkavaaraan olisi vain 30 kilometriä, ja tähänkö tämä nyt loppui?

Kohta puhelin soikin jo uudestaan. Ensin rajavartiomiehet soittivat uudelleen, ilmoittivat haluavansa tervehtiä seikkailijaa. Sitten siotti poroisäntä, tai oikeastaan emäntä.

Poroisäntä kysyi, onko välttämätöntä päästä valjakoilla loppumatka perille? Tuumasin, ettei välttämättä, mutta minun sinne pitäisi päästä.

Sovimme seuraavaa: poroisäntä vie koko retkikunnan loppumatkan kelkalla ja esittelee elinkeinoaan. Tässä vaiheessa minulla ja koirilla on jo yli tuhat kilometriä takana, joten vaihtoehto houkutteli.

Hyppäsimme moottorikelkan reen kyytiin pakkasella. Matka oli töyssyinen, selkäni on varmasti huomenna kipeä. Ajoimme yli tunnin kohteeseen.

Sitten olimme perillä. Suomen itärajan pohjoisimmalla pisteellä. Kohdassa, jossa Norja tulee yläpuolelle ja Venäjä jää oikealle. Olimme maalissa kaksi viikkoa lähdöstä.

Minä tein sen! Minä tein sen, minkä julkisesti lupasin! Matka oli erittäin raskas ja haastava, mutta se antoi minulle todella paljon. Minä tein tämän satavuotiaalle Suomelle, sotiemme veteraaneille, perheelleni ja kaikille suomalaisille.

Nyt kirjoitan tätä Saariselällä kelohirsimökissä. Takkatuli lämmittää ja minulle tuodaan pitsaa. Kohta on aika peseytyä. Kiitos teille, olen sanaton.

Suuri valjakkoseikkailu päätökseen: pitkiä päiviä ja huimia elämyksiä

Maastovaellus itärajan pinnassa ei ollut helppo, eikä se ollut tarkoituskaan, pohtii koiravaljakkomies Juha Romppanen. Tarkoitus oli koetella omia rajoja ja koirien kykyjä erämaisissa olosuhteissa.

Loputtomia suoalueita, pitkiä päiviä. Lähes kolmen viikon erämaajotos koiravaljakolla – seikkailu, jota kukaan ei ole Suomessa ennen tehnyt.

Etuajassa perille

Annetaanpa seikkailijan itsensä ketoa.

– Erämaa ei antanut armoa, mutta tavoite saavutettiin. Ylitimme koirien kanssa 1 000 kilometrin rajapyykin. Seikkailun aikana sattuneista vastuksista huolimatta – ja niitähän aina ilmaantuu –­ etenimme odotettua rivakammin ja olimme perillä kolme päivää etuajassa.

Romppasen mukaan pitkälle reissulle ei kannata lähteä kiireellä, vaan riittävän väljällä aikataululla ja tehdä matkaa päivä kerrallaan.

– Luonnossa, on vain tämä hetki, korkeintaan miettii, mitähän kurmeeta sitä illalla söisi. Pussipastaa vai ihan makaroneja ja kuivalihaa.

Romppanen oppi matkan aikana tunnistamaan, milloin on aika pysähtyä antamaan välipalaa koirille ja milloin koirilla on tarve tarpeilleen.

Luonnossa oli aikaa myös omien ajatusten kuuntelemiseen, joka antaa uutta energiaa arkeenkin.

– Tapasin matkalla mielenkiintoisia persoonia. Ihmiset tulivat mielellään juttelemaan aidosti kiinnostuneina retkestäni. Oli hauska uppoutua paikallisten tarinoihin.

Miksi Itäraja?

Romppasella oli vahvat perusteet suunnata nimenomaan itärajan erämaaluontoon.

– Halusin tehdä reissun sata vuotta täyttävälle Suomelle ja edesmenneelle isälleni. Tämä oli matka, jonka aikana sain surun vihdoin käsiteltyä, Romppanen kertoo.

Mutta oli seikkailulla myös muukin merkitys.

– Haaveilin hiihtovaelluksesta erittäin kylmissä olosuhteissa, mutta huomasin, että meillä Suomessa on erittäin upeat vaellusmaastot. Monesti luontoretket tehdään lähialueelle ja se on hyvä. Toisaalta meillä Suomessa on upea autiotupaverkosto ja upeat moottorikelkkaurat, joita käytetään luontoa kunnioittavasti.

Romppanen halusi nähdä mitä itärajan pinnassa oleva maasto tarjoaa. Ja etenemistapa oli Suomen Valjakkourheilijoiden liiton puheenjohtajalle luonteva valinta: koirat.