Klassikko: Mercedes-Benz 280 TE on farkkumersujen pioneeri

Neljä vuosikymmentä sitten ei tehty kertakäyttöautoja. Koeajoimme yhden ikiliikkujista – Mercedeksen ensimmäisen farmarimallin.

Frankfurtin autonäyttelyssä vuonna 1977 esitelty T-malli (Tourism & Transport) oli aivan uudenlainen tähtiperheen jäsen. Edeltänyt mallisarja, pystylamppuinen W114, oli ollut tuotannossa ainoastaan porrasperäisenä, mutta uutuusmallilla stuttgartilaiset siirtyivät kertaheitolla myös farmariluokan huipulle.

Saimme ainutlaatuisen tilaisuuden koeajaa tätä pioneerimallia uusimman E-Mercedeksen farmarin esittelytilaisuuden yhteydessä.

Tehoa ja ei-tehoa

T-mallisto koostui puolitoista vuotta aikaisemmin esitellyn porrasperäisen W123:n lailla laajasta valikoimasta diesel- ja bensiinimoottoreita. Suomessa näitä nähtiin useimmiten juuri sedan-takseina, konepellin alla onnettoman tehoton nokivasara. Esimerkiksi perusmalli 200 D antoi kuljettajan käyttöön vaivaiset 55 hevosvoimaa!

Autoilun luvatussa maassa Länsi-Saksassa tilanne oli tietysti auvoisempi.

Koeajoautomme 280 TE edusti malliston makeinta ja meikäläisittäin harvinaisinta laitaa. Pellin alla murisi 2,8-litrainen, polttonesteen suihkutuksella varustettu suora bensakuutonen, joka tarjosi alkuun 177 hevosvoimaa, mutta jo mallivuodelle 1978 tehoa nostettiin arvoon 185 hv. Se varmisti nopeat kuljetukset autobahnin vasemmalla kaistalla.

Kiertotähden taikaa

280 TE erottuu sulavalinjaisten 2016-mallisten jälkeläistensä joukosta kuin lankapuhelin älykännyköistä. Vajaat 143 000 kilometriä ajettu auto vaikuttaa olevan hyvässä tikissä – tehtaan museopeliä tietysti pidetään yllä kustannuksia säästämättä.

Ulkomuoto muistuttaa, kuten tuon ajan autot yleensäkin, lähinnä akvaariota. Pilarit ovat ohuet ja ikkunapinnat suuret, ja muodot muutenkin hyvin tarkoituksenmukaiset. Tuulitunneli ei tuolloin täysin sanellut autojen silhuettia.

Kromikin oli vielä muodissa, ja sitä löytyykin miltei joka puolelta autoa aina siroja kattotelineitä myöten. Kokonaisuuden kruunaavat 195/70 R14 -renkaat – aikanaan todella leveä ja matala, mutta nykyään lähinnä pikkuautoissa käytettävä koko.

Järjestyksen pitää näkyä

W123:sta huokuu laatu jo ensikosketuksella. Ovi aukeaa täsmällisesti loksahtaen, ja sulkeutuu kassakaapin lailla. Näin huoliteltua tuntumaa ei edes tuorein E-Mercedes pysty tarjoamaan, vaikka hyvin viimeistelty auto onkin.

Ajoasento on hivenen omalaatuinen, muttei missään nimessä epämukava. Reidet tekevät tuttavuutta valtavan suuren ohjauspyörän kanssa, ja korkealla sijaitseva istuin muistuttaa kymmenien vieterien päälle asetettua vanerilevyä.

Ohjaamon yleisilme on ulkokuoren tapaan järjestelmällinen. Ainoa luksukseen vivahtava yksityiskohta on mustan lakritsikojelaudan poikki vedetty jalopuulista sekä vihreä nahkaverhoilu, joka tuo mieleen lähinnä liskoeläimen.

Lämmityslaitteen säätimet ovat hyvin informatiiviset, ja sisältävät jopa lämpötilan säädöt erikseen matkustamon vasemmalle ja oikealle puolelle. Viihdemaailmasta vastaa aito Blaupunkt Essen -soitin – netti sovelluksineen oli vielä nörttien päiväunta.

Sen sijaan yhdistetty vilkku-pyyhinviiksi on liki samanlainen kuin uusissakin mersuissa. Sama pätee seisontajarrun sijaintiin kojelaudan vasemmassa reunassa: nykymalleissa jarru kytketään sähkön välityksellä, 1970-luvulla asian hoitivat mekaaniset vaijerit.

Aikanaan nopea

Lasken käden vaihteenvalitsimelle. Ennen nykyisiä sähköisiä tikkuja Mercedeksen automaattilaatikon kaava oli sahalaitainen, eli jokaiselle alueelle oli varattu oma kolonsa. Tämä tekee käytöstä edelleenkin selkeää ja havainnollista.

Kepin siirtäminen D:lle saa koko auton nytkähtämään tuntuvasti. Yhteys mekaniikkaan oli aikanaan muutenkin paljon selvempi – välissä ei ollut sähkömoottoreita suodattamassa tuntumaa.

Lähdemme liikkeelle penkkien jouset nitisten.

Suunnaton ruori vaikuttaa ensikäännöksissä erityisen huvittavalta, koska tämä auto on varustettu ohjaustehostimella. Pienempikin ratti riittäisi – eikä sen vaihtaminen ollut aikanaan kummoinen juttu, kun turvatyynyjä ei vielä yleisesti käytetty.

Vaikka kääntely onkin melko kevyttä, hidas ohjausvälitys vaatii melkoista veivaamista, ennen kuin auton saa asetettua suoraan linjaan. Siinä ovat kainalot vaarassa kastua, jälleen kerran 1970-luvun tyyliin.

Käyntiääni on tasaisen humisevaa, mutta myös värinöitä välittyy ohjaamoon, eikä automaatti vaihda mitenkään erityisen tasaisesti. Suorituskyky vaikuttaa silti jos ei kovin ripeältä, niin ainakin vaivattomalta – ja täytyy muistaa, että aikanaan 280 TE oli huippunopea auto.

Kyllä tällä Eurooppaa kiertäisi, sillä ehdolla, että varusteisiin kuuluisi ilmastointilaite. Olisi kieltämättä mielenkiintoista kokeilla, miltä vieteripenkit tuntuisivat satojen kilometrien päivärupeamilla. Ja miten usein taukopaikalle pitäisi kurvata tankkaamaan.

Tuoksua ja tilaa

Jätän auton käymään tyhjäkäyntiä valokuvien oton ajaksi. Vaikka seison usean metrin päässä pakoputkesta, nenään kantautuu nostalginen pakokaasun tuoksu. Katalysaattoriaika koitti Länsi-Saksassa vasta seuraavalla vuosikymmenellä.

Lopuksi katsastan 280 TE:n tilatarjonnan. Kuten sanottua, edessä on isoa rattia lukuun ottamatta reilusti väljyyttä. Takanakin on polvitilojen puolesta kohtuullisen hyvät oltavat, mutta penkki on niin paljon etuistuimia ylempänä, että pää on armotta katossa.

Olivatko 70-luvun ihmiset näin pieniä?

Tavaratilassa auton mataluus korostuu. Kuormauskynnys on kyllä alhainen, mutta myös takaluukun reuna jää alas, mikä pakottaa kumartamaan syvään.

Kontti on laakea, ja laajenee oikein kahdessa erisuuruisessa osassa eteenpäin. Muuten varustelu on vaatimaton. Takapääntukia, suojaverkkoja tai muita tilpehöörejä ei ole, vain kontin oikeassa reunassa töröttävä varapyörä.

1970-luvulla asioihin ei selvästi suhtauduttu niin vakavalla naamalla. Eikä ihmisillä toisaalta ollut tapana kuljetella niin paljon turhaa tavaraakaan mukanaan.

Muurin molemmin puolin

Mercedes-Benz 280 TE osoittaa, että maailma on muuttunut neljässä vuosikymmenessä hyvin paljon – myös Mercedeksen ympärillä.

Nykyinen E-sarjan T-versio on kieltämättä hieno auto, mutta jos ollaan rehellisiä, jo puolet edullisempi farmariauto – otetaan nyt esimerkkinä vaikkapa Opel Astra – tarjoaa nykyään melkein saman mukavuustason.

Toisin oli 70-luvulla. Kun 280 TE:tä vertaa mielessään saman aikakauden kansanautoon, vaikkapa Astran esi-isään Opel Kadettiin, ero on huikea – oli kyse sitten itse autosta tai sen nauttimasta ylivertaisesta statusarvosta.

Puhumattakaan rautaesiripun takana DDR:ssä sauhuttaneista kaksitahtisista Trabanteista ja Wartburgeista. Oli niillä ja mersuilla sentään ainakin yksi yhtäläisyys: myös Länsi-Saksassa uuden tällaisen saadakseen piti jonottaa pahimmillaan kymmeniä kuukausia!

Syy tosin oli eri: idässä järjestelmän heikkous, lännessä auton erinomaisuus.

Teksti: Jussi Saarinen Kuvat: Vesa Eskola