Kulkupeli X: turbomönkkäri Maverick on rajattoman hauska ja täysin hyödytön

Järkisyyt voi unohtaa, Can-Am Maverick on hauskin tapa liata ajohaalari.

Neonvihreä korikehikko, ronskit nappularenkaat ja korkea maavara. Jousitus selkeästi esillä, katteita vain nimeksi. Sehän on kuin lapsuuden radio-ohjattava lelu täysikokoisena, ihmisen ajettavana versiona!

Lelusta ei toki ole kyse. Laite on Can-Am Maverick X DS 1000R Turbo, 121 hevosvoimainen (vm. 2016 131 hv) nelivetoinen kahden istuttava huumoripakkaus. Parhaimmillaan Maverick on puhtaassa hauskanpidossa, mutta ostoa vakavasti harkitseva keksinnee monenlaisia järkisyitäkin laitteen hankintaan. Vinssinkin voisi asentaa keulalle…

Edessä aukeaa tyhjä pelto. Sen omistaja on ystävällisesti antanut alueen vapaaseen käyttöön, joten aloitetaan kyntöhommat. Rotexin tonninen V2 käyntiin ja hanaa!

Leikkiä koko ikä

Takarenkaat heittävät mutapaakkuja korkealle taivaalle. Turboahdetun moottorin vääntö on väkevä, eikä sen perään kytketty variaattorivaihteisto turhia luistele.

Ensimmäisen varttitunnin ajan pelkkä päätön pellolla sudittelu vie kaiken huomion. Kaasulla Maverick etenee tasaisesti yliohjaten, ja rapa lentää. Hyvin nopeasti laite on saanut paksun mutakerroksen, johon lisäväriä tuovat oljenkorret. Mukiteline on puolillaan maaseutua.

Pellolle ilmestyy keilakuja. Muutaman harjoitusrundin jälkeen sopiva kääntämisen ja kaasuttelun rytmi löytyy, ja Maverick tanssii keilojen ympäri. Päätykeilalla on pakko lyödä kaasu pohjaan, ja pyöräyttää laitos ympäri. Käytös on johdonmukaista, kiitos turhan tasauspyörästön puutteen.

Kun takavedolla leikkiminen alkaa sujua, on aika kytkeä neliveto päälle. Se ei vaadi turhia hidasteluja, vaan vetotapaa voi vaihtaa milloin vaan.

Maverickin käytös muuttuu melkoisesti, kun hilpeät takavetosladit vaihtuvat nopeisiin nelipyöräluisuihin. Sen myötä alustan pehmeys korostuu. Koeajohetkellä Maverickin iskunvaimennus on säädetty pehmeäksi, joten laite kallistelee melkoisesti.

Täyskaasulla Maverick nojaa tukevasti takarenkaisiin. Jarrutus, paino siirtyy eturenkaille. Lähes paikallaan kaasu pohjaan ja raju kääntö oikealle. Virhe. Nelivetoinen lähtee pyörähtämään paikallaan, mutta ulkokurviin siirtyvä paino nostaa eturenkaan irti maaseudusta. Kun joustovarat ovat neljänkymmenen senttimetrin luokkaa, tarkoittaa se melkoista kallistumista.

Turvakehikko uhkaa tulla tarpeen. Mieli tekisi nostaa kaasua, mutta järki käskee repimään moottorista viimeisetkin hevosvoimien rippeet. Perä pyörähtää ympäri kuin ottaakseen kopin kaatuvasta ajoneuvosta. Se olkoon opiksi, korkea ja pehmeästi jousitettu ajoneuvo näpäyttää sormille, jos vapauksia ottaa liiaksi.

Röykkyisen tien unelma

Pelto näyttää jo melko tuhotulle, joten on aika käydä peltotien kimppuun. Tie on röykkyinen kuin taistelutanner, mutta nyt Maverickin pehmeä alusta pääsee elementtiinsä. Kuopat ja töyssyt häviävät täysin Can-Amin liitäessä roudan runtelemaa hiekkatietä pitkin. Olo on hämmästyttävä.

Vaikka kuoppiin kerääntynyt vesi paiskautuu metrien korkeuteen, täytyy suoraa ajaa kerta toisensa jälkeen. Mutaa lentää niin, ettei ajolaseista tahdo nähdä läpi. Goretex pelastaa vaatteet, mutta kypärän kohtalo lienee sinetöity. Mutta mudan alta paistava hymy ei hyydy.

Juuri suljetulla metsätiellä Maverick on hauskimmillaan. Vielä kun jostain löytyisi sopiva nyppylä, jossa laite saisi vähän ilmaa alleen…

Maverick on jämäkästi tehty laite, jolla ajamisen riemu taatusti pidentää elinikää. Parhaimmillaan se olisi surkeakuntoisilla metsäautoteillä nautittuna, suurten hyppyjen kera. Kokemusta voisi vielä syventää lisävarustelistalta löytyvillä puoliovilla, LED-valotangolla ja vinssillä. Varapyöränkin voisi asentaa laitteen perään uskottavuutta tuomaan… Jep, olo on kuin viisivuotiaalla.

Teksti: Lauri Ahtiainen Kuvat: Jari Saarentaus ja Antti Hentinen Video: Jari Saarentaus Koeajaja: Viivi Pumpanen