Liity Autoliittoon

Etsi auton merkillä ja mallilla kiinnostavat artikkelit
24.12.2024

Käyttötesti käytetyllä: Mercedes-Benz 250 TD ja ihanat ajomuistot syysretkeltä

Teksti Jussi Saarinen
Kuva Jussi Saarinen ja Tiina Joutsela

Kun tiestö ja tunnelma osuvat kohdalleen, vanha Mercedeksemme on suorastaan verraton matkakumppani. Jopa niin, ettei siitä malttaisi millään siirtyä takaisin nykyautoon.

Tätä kirjoitettaessa käytettyyn Mersuumme on jo ryhdytty keräämään talviajokokemuksia, ja edellisessä väliraportissa kertomaamme konttiin lienee jo lastattu lahjatkin valmiiksi. Mutta noita paketteja odoteltaessa – tai muuten vain joulukiireiden salliessa – raportoikaamme vielä yksi lämmin muisto kuluneelta syksyltä, kun lähdimme vanhalla sotaratsulla sienisatoa saalistamaan.

Kyseessä on tyypillinen meikäläinen testitaival merenrannalta järvi-Suomeen, sillä mukaan mahtuu niin kaupunkipyörittelyä, moottoritietä, maantieohituksia, mutkatietä kuin soratietäkin – sekä sokerina pohjalla vielä ryömintää metsäautoteillä ennen lopullisille itiöemien apajille saapumista. Reitillä vanhan Mersun kaikki olennaiset ominaisuudet käytiin vielä kertaalleen lävitse, ja uusia havaintojakin tehtiin.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Tutut alkuvalmistelut

Siron virta-avaimen kääntäminen matalalla sijaitsevan lukon reiässä saa alipainetoimisen keskuslukituksen avaamaan jokaisen oven pehmeällä, kiireettömällä tahdillaan.

Takamus lautamaiselle istuimelle, toinen avain virtalukkoon (se kun on autosta joskus ennen meidän aikaamme vaihdettu) ja muutamien sekuntien odottelu, kunnes keltainen hehkutusvalo sammuu. Vielä yksi kääntö, ja viisi sylinteriä heräävät henkiin autoa uskottavasti vavahduttaen.

Vielä ajovalot päälle, poljintyyppisen seisontajarrun vapautus ratin vasemmalla puolella olevasta käsikahvasta ja matkaan ­– nämä mersumaiset proseduurit ovat tulleet käyttötestin aikana jo tutuiksi.

Alun taajamaosuus saa kuskin muutenkin adaptoitumaan vanhan Mercedeksen rattiin nykyautojen jälkeen. Suuri ohjauspyörä välittää melko hitaan ohjauksen – mutta vaikka se ei mahdollista kovin sähäköitä käännöksiä, tehostimen ansiosta operointi on sentään kevyttä.

Kytkinpolkimen liike on kohtalaisen pitkä, vaihdekepin liikkeet niin ikään. Aiemmin kirjoittamamme vaihtamisvinkit on syytä tosissaan ottaa huomioon, eli maltti on Mersun vaihdetangon kanssa valttia. Aina ei tällainen supersulava vaihto korostetun hitaine kytkimen käyttöineen kuitenkaan istu nykyliikenteen rytmiin, vaan tähtikeula uhkaa jäädä jalkoihin esimerkiksi kolmion takaa kiihdytykseen lähdettäessä. Tällöin vaihto ykköseltä kakkoselle ja nopeampi kytkimen nosto on tarpeen, minkä Mersu kuittaa välittömästi nykäisyllä.

Mutta kun kakkosen saa pesään, mikään laiskimus ei 250 TD kaupungissa ole. Moottorin rajalliset voimavarat – huipputeho 94 hevosvoimaa ja suurin vääntömomentti 158 newtonmetriä – muistaen on suorastaan ihmeellistä, että kakkoselta voi kiihdytyksissä hypätä suoraan neloselle ja jättää kolmonen väliin. Kierrokset toki laskevat tuntuvasti, mutta veto jatkuu uskollisen sitkeänä.

Haitariliikkeen perässä

Moottoritielle loivaan ylämäkeen rynnättäessä vauhtia saa kurottua juuri ja juuri 120 km/h ennen kiihdytyskaistan loppumista, ja takana tulevat kanssa-autoilijat saavat osansa suorituskyvystä mustan savupilven muodossa.

Vauhtiin päästyään Mersu pitää kuitenkin suurimman sallitun tasanopeuden yllä pelkällä pintakaasulla. On hämmentävää, miten pehmeästi auto etenee: ylimääräisiä ääniä ei kuulu lainkaan, renkaat tai jarrut eivät ravista ja suuntavakavuus on ensiluokkaisella tasolla.

Juuri tässä piileekin Mercedeksemme todellinen taika. Ainakaan näin hyväpintaisella valtaväylällä auto ei kerta kaikkiaan tunnu ikäiseltään eikä aina edes käytetyltä – varsinkin kun kaikenlaiset vanhan auton epämiellyttävät tuoksut loistavat poissaolollaan.

Perjantain menoliikenne Lahdenväylällä eli valtatie 4:n moottoritiellä ei kuitenkaan tunnetusti ole mitenkään tasaista. Tämä tekee Mersulla ajamisesta hieman haasteellista, kun haluamme edetä mahdollisimman nopeasti ohituskaistaa pitkin emmekä alistua oikean kaistan 10–30 km/h alhaisempaan mateluvauhtiin.

Tehtävä ei ole helppo, sillä autovirta paahtaa vasemmalla kaistalla välillä reipasta sataakahtakymppiä ja ylikin, toisinaan taas nopeus putoaa jonnekin kahdeksankympin tuntumaan – ja sitten taas kiihdytetään. Tuo 40 km/h -haitariliike on niin suuri, ettei 2,5-litrainen vapaasti hengittävä diesel millään riitä mökille rientävien Teslojen ja muiden nykyrakettien äkkinäisiin kiihdytyksiin.

Niinpä turvaudun todelliseen ennakointiin. Katse jonnekin kilometrin päähän, ja kun edellä olevien autojen jarruvalot alkavat pikku hiljaa yksi kerrallaan sammua, on aika painaa Mersun kaasu pohjaan. Nykyautolla ajaisin tällä taktiikalla suoraan edellä olevan perään, mutta koska 250 TD:n suorituskyky on näinkin keskinkertaista tasoa, tuloksena on parhaimmillaan juuri oikeaan aikaan ajoitettu kiihdytys jonon taas nostaessa nopeuttaan.

Välillä temppu onnistuu viitosvaihteella, välillä taas on syytä tiukata yhtä pykälää pienempi vaihde silmään. Ja kas: emme aiheuta ohituskaistalle tukosta, vaikka se auton olemuksen puolesta varmasti monen ulkopuolisen silmin siltä ennakkoon näyttäisikin.

Järvenpään ja Mäntsälän välisellä siltatyömaalla vallitseva 50 km/h tilapäisrajoitus, ja siitä uudelleen kiihdyttäminen 120 km/h -nopeuteen, saa kuitenkin harmaan historiafarkun nöyrästi vaihtamaan oikealle kaistalle. Siellä onkin sitten aikaa kuroa nopeutta pakettiautojen ja raskaiden ajoneuvojen tahtiin.

Vauhdinotolla onneen

Vanhalla kaksikaistaisella valtatiellä taival taittuu, jos mahdollista, vieläkin silkinpehmeämmin. Ja kun asfaltin pinta vaihtuu välillä selkeästi karkeammaksi, sitä ei käytännössä kuule tai tunne juuri lainkaan, vaan meno jatkuu miltei ilmatyynymäisenä.

Ohjauksen kevyt, mutta tunnokas keskiaulue ei täälläkään aiheuta mitään vaivaa, vaan Mersu menee suoraan sen kummemmin ohjastamatta – tämän huomaa muun muassa siitä, ettei kiiltävän muovisesta ratista tule pidettyä niin puristavalla otteella.

Kaikki tuntuu niin letkeältä, että ihmettelen, miksi edellinen omistaja on ylipäätään luopunut Mersustaan: eihän tätä parempaa maantieautoa ole tehty! Omalla kohdallani näkisin autonvaihdon syynä lähinnä ilmastoinnin puutteen kesällä ja huonon mäennousukyvyn talvella – viimeksi mainitusta kerromme seikkaperäisesti ensi vuoden puolella ilmestyvässä väliraportissa.

Ohituksetkin vanhalla nokivasaralla onnistuvat, mutta tehtävässä tarvitaan jälleen sitä ennakointia. Tämä tarkoittaa vähintään nelosvaihteelle pudottamista ja vauhdinottoa eli kiihdytyksen aloittamista hyvissä ajoin ennen vastaantulijoiden kaistalle siirtymistä. Ohitusta voi toki yrittää kolmosvaihteellakin, mutta sen vetoalue ylettyy hieman alle 110 km/h -nopeuteen, mikä on useimmissa paikoissa liian vähän, ja ylimääräinen vaihto suuremmalle venyttäisi jo valmiiksi pitkään ohitusmatkan vaaralliselle tasolle.

Vastaavasti viitosvaihteella yrittämällä saa aikaan lähinnä legendaarisen 200 D -taksimallin laimean kiihtyvyyden. Mainittakoon, että joskus aiemmin olin ajanut tuotakin, 72-heppaisella kaksilitraisella nelosdieselillä moottoroitua perusmallia, ja kun kokeilin ensi kertaa tätä viisipyttyistä käyttötestiautoa, olikin syytä luonnehtia: 250 D:llä pysyy hyvin nykyliikenteen rytmissä, mutta 200 D:llä pitää olla oma rytmi!

Mersullamme siis pääsee selkeissä paikoissa, kuten maantien laaksokohdissa nelosella luontevasti ohitse ainakin yksittäisistä henkilöautoista, jotka ovat päättäneet ajella selvästi alle 100 km/h -rajoituksen mukaisella nopeudella. Tässäkin onnistumisen taso saattaa kuitenkin riippua siitä, että kyseinen tieosuus katvepaikkoineen on ennestään hyvin tuttu.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Nykyautoja rauhallisempi

Mutkatielle kaartaminen saa kestopäällysteen pinnan muuttumaan kertaheitolla kuoppaisemmaksi, mutta Mersu ei ole tästä juuri moksiskaan. Etenkin kolinoiden ja räminöiden suhteellinen puuttuminen – liki 600 000 kilometrin ajomäärä huomioon ottaen – hämmästyttää.

Ei kaikki silti aivan täydellistä ole. Kovempaa kurveihin taitettaessa ohjaus vaikuttaa aika suurpiirteiseltä, joten autoa pitää oikeasti "ajaa" – mutta nyt täytyy kuitenkin palauttaa mieliin se, että niin piti miltei kaikkia muitakin autoja käyttötestiautomme valmistumisen aikaan.

Kumpuilevaa soratietä voi puolestaan edetä pelkkä nelosvaihde kytkettynä, sillä moottori jaksaa vetää kivasti mäennyppylöiden ylitse ja muutenkin ylläpitää tällaisen tien tyypillisen 50­–80 km/h -vaihteluvälin. Ylimääräiset äänet jäävät nytkin auton ulkopuolelle, sillä soran rapina, nimismiehenkiharat tai suuret, virtaavan veden mukanaan tuomat reiät tien pinnassa eivät välity kehoon tai korviin yhtään sen selvemmin kuin uusissa nykyautoissakaan.

Takavetoisen auton sorakäytöksen sentään luulisi olevan jonkin verran vikuria ja vastaohjaustaitoja vaativaa, mutta Mersumme yllättää tässäkin. Vaikka alla on kuulalaakerisoraa eli sitä kaikkein eniten luistavaa tyyppiä, perää on käytännössä mahdoton saada näillä tehoilla irti. Itse asiassa alusta ja etenkin nykymittapuun mukaan kapea ja korkea 195/65 R15 -rengastus pelaa autovanhuksen pussiin jopa niin, että kun ajoin samoja sorakohtia Opel Astra Electric -käyttötestiautolla ja katumaasturivertailussa olleella Volkswagen Tiguanilla, viimeksi mainitut lähtivät provosoitaessa jo reiluun luistoon siinä missä 250 TD eteni vielä täysin rauhallisesti. Ja kun Mersun takapään saa vieläkin rajummalla yrittämisellä sladiin, auto oikaisee sen käytännössä itsestään, kun kuski vapauttaa otetta ohjauspyörästä.

Syvällä kunnioituksella

Metsäautotien, joka ei myöskään tuottanut pohjakosketuksia tai mitään muutakaan dramaattista, jälkeen pysäköimme Mercedeksen levikkeelle ja ryhdymme kaivelemaan sienikoreja suuresta tavaratilasta.

On rehellisen tunnustuksen aika. Reilu vuosi sitten, kun suunnittelimme toimituksessa käytetyn Mercedeksen ostamista, pidin alkuun tätä mallisarjaa käyttötestiin liian iäkkäänä. Enpä pidä enää. Paitsi, että auto on ikäisekseen ja ajomääräänsä nähden suorastaan erinomaisessa kunnossa, se huokuu ajettaessa jonkinlaista selittämätöntä rauhaa. Koska auto ei pysty nopeisiin liikkeisiin, sen ratin takana ei ole mihinkään kiire, ja tämähän se on liikenneturvallisuutta jos mikä.

Niinpä viimeistään tämä ajoretki aiheutti sen, että syvä kunnioitus vanhusta kohtaan kasvoi käytännössä omistushaluiselle tasolle. Oikeastaan näin ei pitäisi koskaan työautojen kanssa käydä; tiedossa kun on, että yhteinen taival ei enää juttusarjan loputtua jatku.

Eli kun oli aika luovuttaa Mersu takaisin vastuuhenkilö Eetu Kokkosen hoiviin ja noutaa upouusi sähköauto koeajoon, täytyy rehellisesti myöntää, että harmitti. Ehkä kuvaavinta 32-vuotiaalle farmarillemme on se, että Mersun jälkeen tuo kyseinen koeajoauto tuntui moottoritiellä kuin loppuun ajetulta kaikkine värinöineen ja epävakaine sekä äkkinäisine ohjauksineen...

Kommentit (1)

  • TUOMO KANTOLA

    Vuosia sitten joku mainitsi että W123 (edellinen mallisarja) ja W124 ovat parhaimpia Mersuja mitä on koskaan tehty. Myös Mersun ajo-ominaisuudet olivat jo 1970-luvulla hyvät. Ja ei ollut niitä kolinoita eikä räminöitä kuin muissa autoissa.

Kommentoi artikkelia

Luetuimmat

Liity Autoliiton jäseneksi

Autoliiton jäsenenä saat rajattoman pääsyn kaikkiin Moottori+ -sisältöihin ja lisäksi Moottori-lehden 9 kertaa vuodessa.

Liity jäseneksi