Klassikko: Peugeot 504 Sedan – mallisarjansa tunnetuin ja tavanomaisin

Peugeot 504 oli aikanaan suomalaisille tuttuakin tutumpi auto – etenkin valkoisena sedanina. Mutta miltä se tuntuu tänä päivänä, kotimaansa helteisellä tiellä?

Peugeot 504 Cabriolet- ja Coupé-mallien koeajojen jälkeen oli korkea aika ottaa tyypit myös neliovisesta perussedanista, jonka vajaat 4,5 metriä pitkä kori on muotokieleltään aivan eri maata kuin reilusti yli kymmenen senttiä lyhyemmissä erikoismalleissa. Tämä auto on suomalaisille huomattavasti tutumpi: nähtiinhän niitä runsaasti paitsi yksityis-, myös taksikäytössä.

Kotimaassaan kokemus on kuitenkin astetta autenttisempi – ennen muuta sen vuoksi, että valkoista porrasperää koristavat alkuperäiset mustapohjaiset 7081 ZM 25 -rekisterikilvet, kuten merkkien järjestys Ranskassa kuuluu.

Sinisen plyyshin pauloissa

Kun kapuamme liki 90 astetta aukeavien etuovien kautta umpiauton ohjaamoon, mieli kaipaa sitä samaa kuin äskeisen Coupén kajuutassa – ilmastointia. Sitä ei kuitenkaan 1974-mallisessa 504 GL:ssä ole – niinpä sivuikkunoiden avaaminen on taas ainoa vaihtoehto. Kolmiomaiset tuuletusikkunat on modernismin hengessä poistettu; luu mahtuukin paremmin ulos.

Muitakin kuin tyylillisiä eroja kaksiovisiin löytyy runsaasti. Siniset plyyshipenkit ovat upottavammat, ja pitkittäissäätövaraa on ihme kyllä niukemmin; liekö tällä maksimoitu takamatkustajien polvitilat? Kuljettaja istuu joka tapauksessa selvästi lähempänä rattia ja kojelautaa, ja pitkän henkilön polvet jäävät jopa aavistuksen koukkuun. Rattikin vaikuttaa olevan ylhäällä, joten jonkinlaista säätöä kaipaisi.

Selkänoja puolestaan loppuu lapaluihin, kiitos massiivisen pääntuen jättämän kolon. Mahdollisuus upottaa pääntuki istuimen uumeniin lienee ollut tämän ajan autossa tärkeä detalji: kaikki eivät varmasti sulattaneet uuden turvallisuusvarusteen aiheuttamaa heikompaa näkyvyyttä takaistuimelta eteen. Toinen etu ratkaisussa oli se, että etuistuimen selkänojat laskemalla saatiin aikaan vuoteentapainen taukojen torkkuhetkiä varten.

Alkajaisiksi vyösäätöä

Näkyvyyttä kyllä piisaa ulos, useimpien aikalaisautojen tapaan. Pystyt ikkunat ja ohuet pilarit tekevät havainnoinnista vaivatonta, ja oikean puolen kyljen paikantaminen onnistuu ilman sitä (myös tästä autosta) puuttuvaa sivupeiliäkin.

Hyvä juttu, sillä kiinteä kolmipisteturvavyö – joka tyypillisesti on inhottavan vaikea säätää sopivalle kireydelle – estää kuskilta ylimääräisen kurottelun. Voi hyvin ymmärtää, että varsinkin ranskalainen kuljettaja on aikanaan jättänyt vyömytyn suosiolla lattialle lepäämään.

Takamatkustaja toteaa tilat jos ei nyt superväljiksi, niin ainakin kohtuullisiksi. Selkänoja on varsin voimakkaasti taaksepäin kallistettu, mutta silti eniten ihmetyttää reisituki, jota ei ole sen enempää kuin keskiverrossa nykyautossa. Vaikka takamus uppoaa pumpulinpehmeään penkkiin, korkealla sijaitseva lattia pistää polvet koukkuun. Pään- ja sivuttaistilaa sen sijaan riittää vaikka sinne pirssikäyttöön.

Tavaratilakin vaikuttaa väljältä, vaikka perä laskeutuu taaksepäin mentäessä: kiilamaisuus tuli perheautoissa muotiin vasta 504:n esittelyn jälkeen. Kuormaamista helpottaa laaja takaluukku – tavaroille oli auton silhuetissa vielä jätetty selkeästi oma paikkansa.

Kainalot kostuvat

1 971 kuutiosenttimetrin moottori, kaasuttimella ruokittava nelonen, vastaa 93 hevosvoimineen ulkonäön järkilinjaa. Alun perin 504 kulki 1,8-litraisella moottorilla; kaksilitrainen saapui mallistoon pari vuotta ensiesittelyn jälkeen, jolloin myös dieselmoottori istutettiin ensimmäisen kerran 504:n hymykeulalle. Myös automaattivaihteisto oli alusta pitäen saatavilla, kuten neloskoneiden suihkutusversiotkin.

Voimanlähde käy ranskalaisen karkeana mutta vastaa mekaanisen eläväisesti kaasupolkimen toiveisiin. Vaihdekeppi on jo lattiamallia; ensimmäisinä vuosinahan 504:ssä käytettiin niin kutsuttua rattivaihdetta, eli valitsinvipu sijaitsi ohjauspylväässä.

Moottori-vaihteistoyhdistelmään on jätetty joustavuutta siltäkin osin, että Sedania on vaikeampi saada täysin nytkyttämättä liikkeelle. Kenties edullisemman hintaluokan peruja on sekin, että koneen sekä voimansiirron äänet ja värinät välittyvät esteettömämmin ohjaamoon. Tehostettu ohjaus jää niin ikään toivelistalle – Sedanin rattia pyöritellään jälleen hartiavoimin, mutta todella suurikehäinen ohjauspyörä sekä hitaampi, ei-niin-urheilullinen ohjausvälitys tarjoavat apujaan.

Silti koeajajan kainalot kostuvat. Kaarteissa pitää tehdä töitä, ja hintelähköt 175 HR 14 -kokoiset Michelin XAS:t valittavat jo kohtuunopeuden kanttauksessa. Siinä missä edessä sattumalta etenevä Peugeot 308 menee vielä täysin eleettömästi, 504:n kori kallistelee hurjalla tavalla – menneiden gallialaisautojen tapaan.

Yllättävän jämäkkä

Onneksi reitti suuntaa autoroutelle eli moottoritielle: kovin tiukkaa punnertamista ei ole luvassa. Pääsemme kokeilemaan perus-504:ää juuri siinä ympäristössä missä auto on parhaimmillaan, siis suorassa matka-ajossa. Pehmeä jousitus pääsee nyt oikeuksiinsa, vaikkei hirveän paljon poikkeakaan Coupén tai Cabrioletin virityksestä.

Muihin ajamiini vanhoihin ranskalaisiin, Citroën DS:ään ja Renault 20:een verrattuna alusta onkin selvästi jämäkämpi, mutta toki edelleen ehdottomasti ranskalaispainotteinen. Ja kuten mainituissa kilpakumppaneissa, istuinten toppaukset on viritetty juuri sopivassa suhteessa jousituksen elastisuuteen.

Kun nopeus nousee yli sataan kilometriin tunnissa, meno jatkuu vakaana mutta samalla paljastuu, että välitykset ovat kansanmallissa aika lyhyet. Kierroslukumittari ei kuulu varustukseen, mutta moottori laulaa nelosvaihteella kilpaa avoimista ikkunoista tulvivan suhinan kanssa. Huippunopeudella, 162 kilometriä tunnissa, meno on ollut jo varmasti aikamoista kakofoniaa.

Kun parkkeeraan lopuksi valkoisen sedanin vaaleansinisen Cabrioletin ja vaaleanvihreän Coupén viereen, mielikuva Peugeot 504:n monipuolisuudesta on vain vahvistunut.

Harvan auton arkiminä on näin onnistuneesti osattu muuttaa luksukseksi – aivan pienimpiä yksityiskohtia myöten. Puoli vuosisataa myöhemmin tällaista premium-henkeä yritetään luoda paljon monimutkaisemmin keinoin, siinä useinkaan onnistumatta.

Teksti: Jussi Saarinen Kuvat: Vesa Eskola ja Peugeot