Henri Toivosen Lancia Delta S4 – rallin enkelit Harjulla

Eräs pikataival jäi 30 vuotta sitten kesken. Tänä vuonna Jyväskylässä maaliviiva vihdoin ylitettiin. Elimme mukana, kun muistot ja nykypäivä kohtasivat.

Keskisuomalainen autoletka soljuu tasaisena virtana Jyväskylän keskustasta itään. Vaajakosken moottoritien vieressä siintävä Jyväsjärvi peilaa taivaan sineä pintaansa, ja takaoikealla kohoaa kuuluisa Laajavuori hyppyrimäkineen.

Juuri nyt nämä maineikkaat maisemat – kuten kaikki muukin ympärillä – ovat kuitenkin täysi sivuseikka. Pääroolin on varastanut edessämme riehuva Martini-raidoitettu muovipommi, joka vaatii joka ikisen aistin huomion.

Koetamme pysyä vanhan kilpurin matkassa, jotta saisimme napattua siitä valokuvia ja videota. Tämä on suurin piirtein yhtä vaikeaa kuin ampiaisen tappaminen: juuri kun luulee onnistuvansa, kohde sinkoutuu näkökentästä jonnekin muualle.

Vaikka kuvausautomme on tavallista tehokkaampaa sorttia, se jää armotta kakkoseksi, kun peto päättää kiihdyttää. Samalla hetkellä repivä, epätasainen pörinä vaihtuu mielettömäksi pauhuksi, jota seuraa tykin laukauksia muistuttavia pamahduksia.

Valtavista rööreistä puhaltavat pakokaasut voi nähdä omin silmin, ja musta myrkky tunkeutuu automme ohjaamoon. Apukuskin ikkunasta roikkuvan valokuvaajamme naama rei’ittyy leveiden sliksien lennättämistä kuminpalasista, kun auto mutkittelee aggressiivisesti. Ja menossa on vasta renkaiden sisäänajo yleisen liikenteen seassa.

Tervetuloa B-ryhmän maailmaan.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Rallin Imola

Toukokuun toisena päivänä vuonna 1986 Korsikan rallissa tapahtui jotain sellaista, mistä laji ei ole vieläkään täysin toipunut.

Rallin kirkkain tähti, MM-sarjaa kevään ajan dominoinut Henri Toivonen syöksyi amerikanitalialaisen kartanlukijansa Sergio Creston kanssa ylivoimaisesta johtoasemasta rotkoon. Toivosen ajama Lancia Delta S4 syttyi räjähdysmäisesti tuleen, ja molemmat autossa olleet kuolivat tapahtumapaikalle.

Onnettomuus oli todellinen shokki paitsi suomalaisille, myös koko ralliautoilevalle maailmalle. Lajin kattojärjestö FISA reagoi heti: rallin pääluokka B-ryhmä kiellettiin kauden päätteeksi, ja turvallisuuteen alettiin muutenkin kiinnittää selvästi enemmän huomiota.

Entistäkin erikoisrakenteisemmat S-ryhmän autot, joita oli kaavailtu B-ryhmäläisten seuraajiksi, saivat niin ikään kuoliniskun. MM-sarjaa jatkettiin hitaammilla, tuotantoversioihin perustuneilla A-ryhmän autoilla.

Henriä ja Sergiota nämä paniikkitoimet eivät kuitenkaan enää tuoneet takaisin.

Myös tunnelma pikataipaleiden varrella muuttui pitkäksi aikaa. Korsika merkitsi rallille samaa kuin Ayrton Sennan kuolema San Marinon GP:ssä Imolassa keväällä 1994 formula ykkösille. Mestari oli poissa, ja liekki lajia kohtaan hiipunut.

Vain taivas oli rajana

Vaikka jälkiviisastelu on aina helppoa, draaman kaari oli nähtävissä jo ennen Korsikan onnettomuutta.

Muutamaa vuotta aiemmin syntyneen B-ryhmän tehokilpa oli 1980-luvun puoliväliin mennessä karannut käsistä. Rallin niin sanotut superautot olivat viimeisimmässä evoluutiovaiheessaan äärimmäisen nopeita, mutta niillä ajettiin kutakuinkin samoja erikoiskokeita kuin ennenkin. Toisin kuin radalla, rallissa ei voitu kasvattaa turva-alueita.

Kuskien ja kartturien näkökulmasta alkoi tuntua siltä kuin joku olisi painanut ohjaamossa pikakelausnappulaa. Enää ei valiteltu tehon puutetta vaan sitä, miten reaktiot pysyisivät vauhdin perässä.

Pahinta oli se, että B-ryhmäläisten vaarallisuutta kolaritilanteissa ei täysin tajuttu.

Nykyään tuntuu käsittämättömältä, että tällaisilla autoilla on ylipäätään saatu – ja uskallettu – ajaa täyttä vauhtia puiden ja jyrkänteiden reunustamilla erikoiskokeilla. Kuski ja kartturi istuivat bensiinitankkien päällä, ja tulikuumat ahtimet hehkuivat selän takana paloherkkien materiaalien kuorruttamina.

Kaiken kaikkiaan rallin MM-sarjan toimintaa leimasi silkka vastuuttomuus. Virhemarginaali oli etenkin asvalttiralleissa kutistunut äärimmäisen pieneksi.

Vaaralliset yhdessä

Lancia Delta S4 oli aikanaan maailman nopein ralliauto. Se sai alkunsa tavallaan kahden eri kehityskulun kautta.

1980-luvun alkupuolella MM-sarjaa hallitsivat nelivedon voittokulun ralleihin tuonut Audi, jonka turboahdettu Quattro rakentui tavallisen teräskorin ja etumoottorin varaan, sekä Lancia, joka haastoi saksalaiset kevytrakenteisella ja keskimoottorisella, mutta takavetoisella ja mekaanisesti ahdetulla Rally 037:llään.

Keväällä 1984 piru päästettiin todella irti, kun nämä kaksi konseptia yhdistettiin. Keskimoottorinen Peugeot 205 Turbo 16 sisälsi niin turboahtimen kuin nelivedonkin, ja nosti heti avauskilpailussaan Korsikalla rallin nopeuden taas uudelle tasolle. Jos mieli taistella tosissaan MM-tittelistä, oli pakko seurata ranskalaistulokkaan esimerkkiä.

Perinteikäs Lancia-talli otti haasteen tosissaan vastaan, ja valmisteli omaa asettaan huolellisesti. 037:n seuraaja, sisäisesti 038-koodia kantanut mutta Delta S4:ksi ristitty tykki esiteltiin joulukuussa 1984. Sitä odotettiin jo seuraavan syksyn Jyväskylän Suurajoihin, mutta lopulta auto nähtiin lähtöviivalla vasta kauden päättäneessä Englannin RAC-rallissa.

Delta S4 oli, jos mahdollista, vielä 205 Turbo 16:takin hurjempi laite. Nelivetoinen auto rakentui uuden rallimuodin mukaisesti putkirungolle, ja materiaaleina käytettiin muun muassa kevlaria sekä hiilikuitua. Kilpailijansa tapaan auto painoi alle tuhat kiloa.

S4:n moottori poikkesi 037:ssa käytetystä ratkaisevasti: mekaaninen ahdin oli saanut rinnalleen pakokaasuahtimen. Ajatuksena oli se, että kompressori tuotti voimaa matalilla kierroksilla, ja ylärekisterissä turbon avulla saatiin aikaan korkeampi huipputeho. Samalla vältettiin ajoa haittaavan turboviiveen syntyminen.

Tätä autoa Lancian ykköskuskikaksikko, Markku Alén ja Henri Toivonen olivat odottaneet. Vihdoinkin maailmanmestaruudesta voitaisiin kamppailla tosissaan.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Lentävin suomalainen

Henri Toivosen uran kannalta B-ryhmän tykit ajoittuivat otollisimpaan hetkeen.

1980-luvun puolivälissä elettiin suomalaisen ralliautoilun kulta-aikaa. Perinteet olivat jo tuolloin pitkät, sillä niin Timo Mäkinen, Rauno Aaltonen, Simo Lampinen kuin Henkan isä Pauli Toivonen olivat ajaneet Suomen maailmankartalle jo pari vuosikymmentä aikaisemmin.

Lentävien suomalaisten rallimaine sai lopullisen niittinsä 1970-luvulla, kun Hannu Mikkola, Markku Alén, Timo Salonen ja Ari Vatanen vakiinnuttivat asemansa lajin huipulla. Sanonta “Jos tahdot voittaa, palkkaa suomalainen” ei ollut tuulesta temmattu.

Henri Toivonen edusti tämän suomalaissarjan nuorinta päätä yhdessä Juha Kankkusen kanssa.

Henrin kilpailu-ura koostui vahvasta perimästä ja loogisista jatkumoista. Vuoden 1968 rallin Euroopan mestarin Pauli Toivosen rooli poikansa kehityksessä oli vahva. Henkka ammensi jo nuorena vaikutteita isältään istumalla tämän Porschen kyydissä kilpailujen nuotitusjaksojen aikana.

Henkan oma rallitaival alkoi 19-vuotiaana vuonna 1975, ja jo parin vuoden sisällä hän ryhtyi hätyyttelemään kokeneempaa kaartia. Läpimurto tapahtui vuoden 1980 RAC-rallissa, missä hän ajoi Talbot Sunbeam Lotuksella sensaatiomaisesti kaikkien aikojen nuorimmaksi MM-rallin voittajaksi.

Tämän jälkeen ura eteni ensin Opelin, sitten Porschen tehdastiimeihin. Ohjelmassa oli niin EM- kuin MM-rallejakin, mutta kuten niin monilla takavetoisen ralliauton kuljettajilla tuohon aikaan, Henkalla ei ollut soralla juuri mahdollisuuksia nelivetoisia Audeja vastaan. Asvaltilla hän sen sijaan väläytti jatkuvasti nopeuttaan.

Juuri vauhti kestopäällysteellä erotti Henrin muista 1970- ja 1980-luvun suomalaisista rallikuskeista. Asvalttitaidot juonsivat juurensa nuorena aloitetusta mikroautoilusta, ja uran alkuvaiheessa Henkka kilpaili rallin ohella menestyksekkäästi myös Formula Vee -luokassa.

Vielä 1980-luvun alussa ratakuskin ura oli vakavan harkinnan alla. Henkka kilpaili muutamaan otteeseen C-ryhmän Porschella, kohahdutti vierailevana tähtenä kansainvälisissä F3-kisoissa ja testasi jopa Marchin F1-autoa – kyseisessä sessiossa hän osoittautui selvästi nopeammaksi kuin tallin varsinainen kisakuski.

Vaikka kyvyt radalla olisivat riittäneet vaikka mihin, ralli oli kuitenkin se, mihin Toivosen perheessä lopulta panostettiin – osittain isä-Paulin pyynnöstä. Hän piti rallia selvästi turvallisempana lajina, sillä ratakilpailuissa tapahtui tuohon aikaan jatkuvasti pahoja onnettomuuksia.

Tuolloin ei vielä osattu aavistaa, että osat lajien välillä tulisivat pian vaihtumaan.

Kohtalon rallit

Sardiniassa keväisin ajettava Costa Smeraldan EM-ralli liittyi Henrin elämään olennaisena osana.

Vuonna 1984 Henkka loukkaantui ennen rallia ajetussa mikroautotapahtumassa, ja vaikka joutui kävellessään turvautumaan kainalosauvoihin, hän ajoi Porschella makeaan voittoon.

Samalla kaudella Henkka ryhtyi ajamaan myös Martini Lancian väreissä: ohjelmassa oli viisi MM-rallia Rally 037:lla. Toisinkin olisi voinut käydä, sillä hän oli lähellä solmia sopimuksen myös vastikään ralleihin tulleen Peugeot-tallin kanssa.

Alku Lancialla oli kaikkea muuta kuin helppo. Jyväskylän Suurajoissa tuli sentään hieno kolmas tila, mutta sen jälkeen Henkan pahaksi äitynyt selkävamma oli pakko leikata, ja syksymmälle kaavaillut San Remo- ja RAC-rallit oli jätettävä väliin.

Keväällä 1985 asiat menivät vain pahempaan suuntaan. Kausi alkoi Monte Carlon rallissa toipilaana, ja yllättävän lumiset olosuhteet pudottivat Henrin sekä kartanlukija Juha Piirosen kauas kärjestä.

Vuorossa oli jälleen Costa Smeralda, jossa Henkka koki uransa pahimman loukkaantumisen – vain reilu vuosi ennen Korsikan traagisia tapahtumia. Henri johti rallia, kunnes 037 suistui perä edellä kivimuuriin. Seurauksena oli niskanikaman murtuminen.

Kun Henkka makasi sairaalassa, Korsikalta kantautui musertava tieto: tallikaveri ja hyvä ystävä, Lancian tehdaskuski Attilio Bettega oli saanut surmansa rallin neljännellä erikoiskokeella.

Vaikeista tapahtumista huolimatta polte ajamiseen oli kova. Henkka joutui olemaan sivussa neljä kuukautta, ja teki paluun vasta alkusyksyllä Suurajoissa. Costa Smeraldan haamut olivat yhä mielessä, sillä Lancia lipsahti ojaan jo ensimmäisellä Laajavuoren erikoiskokeella.

Erhe laukaisi jännityksen pois, ja lopulta parivaljakko taisteli Jyskälän neljännelle sijalle. Seuraavan rallin eli San Remon kolmospaikka päätti Henkan ja takavetoisen Lancian takkuisen taipaleen. San Remossa Henkka oli jälleen kerran todella nopea asvalttipätkillä, mikä lupasi hyvää ensi kauden vastaavia kisoja ajatellen.

Seuraava ralli, joka ajettaisiin uudella nelivetoautolla, kolkutti jo nurkan takana.

Liikkuva muistomerkki

Näky on yhtä aikaa legendaarinen ja surullinen.

Neste Rallin päätähti, Lancia Delta S4, on pysäköity näkyvälle paikalle Jyväskylän Paviljongin huoltohallin kulmaukseen. Autolla on tarkoitus ajaa näytöstyyliin klassinen Harjun erikoiskoe kahteen kertaan – kunnioituksena sille, että Henri Toivosen kuolemasta on tänä vuonna kulunut 30 vuotta.

Lisämagiaa tapahtumaan tuo se, että Delta S4:ää kuskaa hänen neljä vuotta nuorempi pikkuveljensä Harri Toivonen, joka itsekin ajoi rallia B-ryhmän MG Metrolla Henkan kuoleman aikaan.

Me, Moottorin toimituksen edustajat, olemme saaneet harvinaislaatuisen tilaisuuden seurata ainoana mediana Harrin ja Delta S4:n liikkeitä koko ralliviikonlopun ajan. Lähemmäs Henri Toivosta ei kenelläkään sivullisella ole yksinkertaisesti mahdollista päästä.

Olemme sopineet Harrin kanssa tapaamisen rallin keskukseen Paviljonkiin. Häntä odotellessa on hyvä hetki tutustua hieman lähemmin tähän maailman kenties kuuluisimpaan ralliautoon.

Vuodet eivät ole tehneet S4:stä ainakaan kesymmän näköistä. Olemus on raa’an tarkoituksenmukainen päälle liimattuine maskeineen, hieman epäsuhtaisine korin muotoineen ja avoimeksi jätettyine perän alaosineen.

Kaiken kruunaavat Martinin ikoniset raidat, joilla on rallifanien piirissä yhtä pyhä merkitys kuin punaisella värillä Ferrarin formula ykkösissä. Pienemmät sponsoritarrat, kuten Pirelli, Olio Fiat, Brembo ja Olivetti, alleviivaavat Delta S4:n italialaisuutta.

Sitten katse pysähtyy etulokasuojaan painettuihin teksteihin.

1. TOIVONEN O+

2. CRESTO O+

Kylmät väreet kulkevat läpi. Kovinkaan monessa ralliautossa ei näe kuolleiden ihmisten nimiä.

Tässä tapauksessa niillä on kuitenkin poikkeuksellisen suuri rooli. Lancia Delta S4 on nimittäin enemmän kuin vanha ralliauto. Se on muistomerkki, jolle Henri Toivosta aikanaan kannattaneet ja hänen voitoissaan mukana eläneet voivat tänä päivänä osoittaa kunnioitustaan.

Siksi on hyvin tärkeää, että tämä auto on nyt täällä, suomalaisen rallikansan nähtävänä. Etenkin, kun Henkka itse ei koskaan ehtinyt ajaa Delta S4:llä tuhansien järvien rallissa.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Auto, joka muutti kaiken

Harri Toivonen ottaa meidät sydämellisesti vastaan. Olemus on toki 1980-luvun vuosista arvokkaasti harmaantunut ja kasvoilla voi nähdä entistä enemmän piirteitä isä-Paulista, mutta muuten ikä näyttää olevan vain numeroita. Poikamainen olemus on tallella, huumori kukkii, ja kipeimmät muistot Henkasta ovat selvästi takanapäin.

Kaikesta välittyy silti, että tämä ei ole Harrillekaan mikä tahansa keikka. Hän on ajanut Delta S4:ää – kuten monia muita klassikkoralliautoja – aikaisemminkin erilaisissa tapahtumissa, mutta Suomeen ja Jyväskylän MM-ralliin Henkan autoa ei ole aikaisemmin tuotu. Tunteet ovat siis pinnassa paitsi auton ulkopuolella, myös ohjaamon sisällä.

Harri paljastaa, että S4-yksilöllä on poikkeuksellisen suuri historiallinen painoarvo.

– Tällä samalla autolla Henkka voitti S4:n debyyttikilpailun RAC-rallin vuonna 1985. Seuraavan kauden avauskisassa Monte Carlossa, jonka Henkka niin ikään voitti, autoa käytettiin harjoituksissa. Ruotsin ralliin se rakennettiin uusiksi, ja Henkka johti kisaa ennen venttiilivauriosta johtunutta keskeyttämistä.

Auto oli siis mukana juuri niissä hetkissä, joiden myötä Henri Toivosen ura lähti uudelleen nousuun. Ja kun muistaa edellisen vuoden karut kokemukset Sardiniassa, ei tarvitse ihmetellä, että eräs EM-rallikin mahdutettiin kevään 1986 ohjelmaan.

– Tällä harjoiteltiin myös Henkan viimeiseksi jäänyt ralli Costa Smeralda, jonka hän voitti toisella S4:llä. Auto on siis tavalla ja toisella ollut mukana kolmessa voitossa, Harri kertaa hieman ylpeyttäkin äänessään.

Soralle slikseillä

Vanhojen ralliautojen hinnat ovat vuosikymmenten saatossa nousseet huimiin lukemiin. Kun on kuullut tämän S4-yksilön uniikin tarinan, ei ihmettele yhtään, että auto noteerataan nykyisin yli miljoonan euron arvoiseksi.

Tämä – kuten myös se, että S4:n italialainen omistaja on mukana Jyväskylässä ja seuraa herkeämättä auton jokaista liikettä – luo osaltaan painetta myös Harjun yleisöerikoiskokeelle. Varsinkin, kun miltei sileät intermediate-renkaat ovat kaikkea muuta kuin sopivat osittain sorapintaiselle pätkälle.

– Täällä ajamme aika tarkkaan viidelläsadalla hevosvoimalla, eli ahtopaineet on pudotettu. Eiköhän se silti sudi Harjun ylämäessä näillä kumeilla ihan riittävästi, Harri toteaa pilke silmäkulmassa.

Korkeammilla paineilla auto antaa Harrin mukaan käyttöön noin 580–590 hevosvoimaa. Nuo olivat kuitenkin vasta S4:n alkutaipaleen lukemia. Vaikka B-ryhmän tehoista ei virallisesti puhuttu, loppukaudesta 1986, kun maailmanmestaruudesta taisteltiin tosissaan, 1,8-litraisen neloskoneen teho nousi hurjimpien aikalaistietojen mukaan jopa 700–750 hevosvoimaan.

– Kokeilin hiljattain Sardiniassa viimeisintä tehtaalla tehtyä S4-yksilöä. Sen kone oli tätä selvästi terävämpi. Auto ampui niin hyvin, että vähän alkoi itseäkin hirvittämään, vaikka olen ajanut kisaa yli 1 100-hevosvoimaisilla rata-autoilla, Harri paljastaa.

Mitähän olisi tapahtunut, jos vieläkin vauhdikkaampi rallin S-ryhmä olisi päästetty valloilleen kaudella 1988? Ajatuskin puistattaa.

Osana tiimiä

Sitten Harri saa lähtökäskyn. Pirellin pilttuussa Paviljongin ulkoalueella odottavat uudet renkaat, jotka on tarkoitus ajaa sisään ennen Harjun erikoiskoetta.

Vanhan B-ryhmäläisen liikuttaminen ei kuitenkaan ole mikään yksinkertainen juttu. Jotta S4:llä voi ylipäätään ajaa, ennen lähtöä moottori pitää käyttää rauhassa lämpimäksi. Ja koska meteli on hirmuinen jo tyhjäkäynnillä, hallissa työskentelevien pikkutallien henkilökunnan korvat hajoaisivat.

Niinpä Harri päättää, että työnnämme auton joukolla ulos hallista. Se sopii meille: jo pelkästään Lancia Delta S4:n koskettaminen, saati sitten ajokuntoon saattaminen yhdessä Harri Toivosen kanssa, on ainutlaatuinen kokemus.

Tiedustelen Harrilta, mistä kohdasta autoa sopii työntää. Kysymättä en tohdi kokeilla, sillä koripaneelit ovat sen verran heiveröisen tuntuisia. Myöskään ovista ei kannata juuri ottaa tukea, sillä ne ovat melkein paperinohuet: sulkemiseen riittävät vain parin sormen voimat. Hän osoittaa käteni paikaksi takavalon yläpuolisen korin kulman.

Auto saadaan lykittyä ulkoilmaan, ja Harri istuu kuskin penkille. Ohjaamo näyttää todella karulta. Mieleen tulee väkisinkin, että juuri tuo oli Toivosen ja Creston viimeinen näkymä siellä korsikalaisella mutkatiellä.

Kone käynnistyy jyrähtäen, ja jää käymään epätasaisella bassolla. Auton vieressä puhuminen käy mahdottomaksi, ja sanottavat täytyy hoitaa huutamalla.

Kun hetki sitten Lancian ympärillä parveili vain muutama tyyppi, nyt väkeä alkaa lapata huoltohallista ulos kiihtyvällä tahdilla. Ja useimmat näistä uteliaista ovat jo valmiiksi rallin ammattilaisia – toimitsijoita, kuskeja ja mekaanikkoja.

Rallin nostalgia kiinnostaa yhä.

Kun Pirellit on saatu leivottua alle, lähdemme kuvausautolla S4:n perässä moottoritielle. Myrskyisän ajelun, jonka aikana ajantaju häviää tyystin, jälkeen palaamme Paviljonkiin. Harri ajaa halliin, sammuttaa moottorin ja kapuaa hikisenä autosta.

– Eikös potkikin aika hyvin, hän huudahtaa pirullinen virne naamallaan.

Kuuluisa sanonta ”WRC is for boys – Group B was for men” on selvästi muutakin kuin pelkkää nostalgista sanahelinää.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Perä edellä mutkaan

RAC-rallin voiton myötä Henri Toivonen oli hetkessä uransa huipulla. Lancia tarjosi kaudelle 1986 täyden MM-ohjelman, ja Henkasta povattiin seuraavaa suomalaista rallin maailmanmestaria.

Delta S4 otettiin käyttöön Henrin kannalta parhaalla mahdollisella hetkellä. Siinä missä takavetoinen Lancia Rally 037 oli ollut yhtä puuta Markku Alénin kanssa, uusi nelivetoinen asettui vastaavasti Henkan käteen heti kuin valettu.

Tämän todistaa tarina kauden avauskilpailun Monte Carlon harjoituksista. Harri oli tekemässä veljelleen jäänuotteja, ja istui harjoituksissa myös Henkan kyydissä. Kun eräs pätkä oli saatu nuotitettua, Henkka teki vuoren päällä U-käännöksen ja käski Harria kiristämään vyöt tiukemmalle.

– Hän sanoi näyttävänsä miten tällaista autoa oikeasti kuuluu viedä. Tie oli tietysti auki yleiselle liikenteelle, mutta se ei Henkkaa haitannut. Siinä oli monen sadan metrin pudotus tien reunalta ilman kaiteita. Henkka veti yhden shikaanin viitosvaihteella niin, että kartturin puolen eturengas roikkui ilmassa tien ulkopuolella.

Matka jatkui alamäkeen, viitonen pesässä rajoitin paukkuen.

– Kun lähestyimme neulansilmää, Henkka käänsi auton täydessä vauhdissa ympäri niin, että tulimme mutkaan perä edellä. Hän tökkäsi kakkosen sisään ja löi hanan pohjaan jarruttaakseen vauhdin pois, ja sen jälkeen ampui taas seuraavalle suoralle.

Se oli Harrillekin liikaa.

– Huusin kurkku suorana, että pysähdy. Henkka vain nauroi vedet silmissä. Siinä oli veljesten välinen tappelu lähellä, kun sain lopulta hänet pysäyttämään auton. Loppumatkan ajoin minä, enkä sen jälkeen enää ikinä istunut Henkan kyytiin.

Todelliseen lentoon

Harri muistelee keskustelleensa Henkan kanssa rallin vaaroista vain kaksi viikkoa ennen Korsikaa. Molemmat ajoivat tuolloin kilpaa B-ryhmän autoilla, ja vauhti verrattuna turvallisuuteen arvelutti.

– Henkka kysyi minulta, että jos hänelle sattuisi jotain, jatkaisinko kilpauraani. Vastasin, että todennäköisesti lopettaisin. Olisi liian kova juttu, jos veli poistuisi vierestä. Henkka sanoi, että rakastaa ajamista niin paljon, että jatkaisi, vaikka minulle kävisi huonosti.

Vielä Montessa S4:n ajettavuudessa oli ollut asvaltilla puutteita, mutta Korsikaa edeltäneissä testeissä ne oli saatu korjattua. Myös moottoriin oli tullut lisää potkua.

– Lancian testikuski Giorgio Pianta soitti Henkalle ennen Korsikaa ja kertoi testanneensa uutta moottoriversiota. Piantan mukaan voimaa oli niin järjettömästi, että hän ei uskaltanut kierrättää moottoria kompressorin voimantuottoalueelta turbon puolelle, sillä auto olisi karannut välittömästi käsistä.

Itse kisassa Henkka todella lensi. Hän takoi jopa minuutin pohja-aikoja, vaikka mukana olivat sarjan kaikki parhaat kuljettajat ja autot. Vaikutti siltä, että vain ratakuski kykeni hallitsemaan pitkien, syheröisten asvalttipätkien ja mielettömän tehon yhdistelmän.

Henkan tallikaveri Markku Alén näki läheltä, miten saumattomasti S4:n ja Toivosen yhdistelmä pelasi.

– Markku yritti yhdellä erikoiskokeella vastata tosissaan Henkan vauhtiin, mutta silti seuraavana perässä lähteneen Lancian valot vilkahtivat kesken pätkän taustapeilissä latua pyydellen.

Avauspäivän jälkeen Henkka johti rallia täysin suvereenisti. Harrille hän raportoi siinä vaiheessa kaiken olevan kunnossa.

– Ei meillä enää ole kiire, mutta muilla on, Harri kertoo veljensä sanoneen viimeisenä iltanaan puhelimessa.

Viimeinen näytös

Harjun lähtöviivalle on vain muutama metri, ja Delta S4:n moottori sammuu hetkeksi starttia odotellen. Ohjaamosta nouseva Harri Toivonen vaikuttaa hyvin keskittyneeltä, eikä juuri juttele paikalla parveilevalle väkijoukolle.

Apukuskin paikalta kömpivä kartanlukija Francesco Buffi sen sijaan hymyilee aurinkoisesti. Hänen puheistaan välittyy selvästi, millaisia intohimoja näytösajoon liittyy.

Francesco on kotoisin Italian Toscanasta, ja hänen kotitalonsa lähellä sijaitsee yksi San Remon kuuluisimmista soraerikoiskokeista. Niinpä Henkkakin oli paikallisille hyvin tuttu kuski.

– Olin viisivuotias, kun Henri kuoli. Hän oli sankarini jo ennen onnettomuutta, ja huoneeni seinällä oli iso kuva hänestä. Kun kuulin uutisen, itkin todella, todella pitkään, Francesco muistelee.

Harri ja Francesco ajavat yhdessä klassikkorallikisoja, ja näissä ympyröissä myös tämä Delta S4 -yksilö on tullut tutuksi.

– Kun Harri ajaa tätä autoa, hänen ilmeensä muuttuu aivan toisenlaiseksi kuin muiden autojen ratin takana. Minullekin se tuo ihan erilaisen fiiliksen. Kun viimeksi olin tämän auton kyydissä, itkin erikoiskokeen jälkeen kuin lapsi, Buffi paljastaa.

On lähdön aika. Kun olemme saaneet viritettyä videokamerat Lanciaan ja toivotettua kuskikaksikolle onnea, siirrymme Harjun portaille fiilistelemään.

Moottori käynnistyy, ja S4 lipuu lähtöpaikalle. Katselen viistoa peräkatetta ja sen sinipunaisia raitoja. Pala nousee väkisinkin kurkkuun, ja liikutusta on vaikea pidätellä. Juuri nyt tuntuu siltä, että Henkan ja Sergion sielut ovat autossa sisällä.

Lähtölupa myönnetään, ja kolmen vuosikymmenen takainen mylvintä palaa Yliopistonkadulle. Lancia räjähtää liikkeelle, kiertää neulansilmän ja syöksyy paluusuoralle. Tiukan oikean jälkeen auto jättää asvaltin ja ampaisee puiden reunustamaan soranousuun.

Pöly lentää, pauhu jatkuu ja kansa hurraa, kun B-ryhmän aikakone kohoaa kohti taivasta. Sitten, hetkessä, kaikki on ohi. Rallin enkelit lentävät takaisin korkeampien voimien luokse, ja Harjun valtaa mystinen rauha.

Kaasuttele rauhassa, siellä jossakin. Emme unohda sinua ikinä.

Teksti: Jussi Saarinen Kuvat: Lauri Ahtiainen, Aake Kinnunen, Jari Saarentaus ja Toni Ollikainen