Jope Ruonansuun autokokoelma: formulaa ja kansanautoja

Koomikko Jope Ruonansuu rakastaa autoja, joissa on särmää. Itse suunniteltu formula on yksi kokoelman tähdistä.

Viihdetaiteilija Jope Ruonansuu on automiehenä kaikkiruokainen.

– En halua rajoittaa itseäni, ihastun milloin mihinkin.

Käyttöautot ovat erikseen, niiden tehtävä on vain viedä perille. Viihdetaiteilijat ovat tien päällä paljon. Jope Ruonansuu ajoi uransa hulluimpina vuosina yli 80 000 kilometriä vuodessa.

– Nyt kertyy sellaiset 30 000–40 000 kilometriä, ei enempää.

Mies on vuosien aikana omistanut perimältään kirjavan joukon autoja: on ollut 1970-luvun jenkkiautoja, hyvin pidettyjä japanilaisia ja klassikkoja saksanmaalta. Ja tietysti yksi Saab.

Eikä ihan mikä tahansa Saab vaan televisiosta tuttu Team Ahma -hupailun vuosimallin 1973 sininen Saab 95.

– Hieno auto, mutta siitä oli pakko luopua, talliin kun ei kaikki mahdu.

Ruonansuulla on tätä nykyä 3–4 auton tallipaikka, mutta lisätilaa on luvassa. Se ei kuitenkaan tarkoita uusien autojen hankkimista.

– Niitä alkaa olla ihan riittämiin, mutta on mukava, jos autoja voi pitää vähän väljemmin.

Itse suunniteltu

Formula V on Jopen omaa suunnittelua.

– Tässä on kuljettajan takana istumapaikka turvavöineen, joten tällä voi huimistella radalla kyytiläisen kanssa.

Formulaa on käytetty hyväntekeväisyystapahtumissa hyvällä menestyksellä. Tekniikka ja pohjalevy on kuplavolkkarista. Konetta on viritetty roimasti ja se pauhaa lähes avonaisten pakoputkien kautta kuin oikea kilpa-auto.

Ja sitten otetaan jälleen matkapuhelin ja sen kuva-aarteet esiin. Jopen silmäterät ovat konkreettisestikin lähellä miehen sydäntä: matkapuhelimessa rintataskussa.

– Eikö ole nätti, mitä tuumit?

Pakko myöntää, on se nätti, valkoinen ja pieni. Datsun Bluebird vuosimallia 1966.

– Meillä oli kotona aikanaan juuri tällainen. En kertonut autohankinnasta veljelle mitään ennakolta. Hommasin vielä vanhalta rekisterikilveltä näyttävän tarran, liimasin paikoilleen ja otin kuvan. Velipoika äimistyi, että mistä olin saanut hommatuksi juuri sen oikean autoyksilön. Rekisterikilpijekku meni täydestä, Jope hekottelee.

Lotkottaa ja jylpyttää

Jope Ruonansuun tärkein työkalu on ääni – se tuo leivän pöytään. Ei ole suuryllätys, että äänityöläinen on käyntiäänistä tarkka. On ollut jo lapsesta. Jope tunnisti kaveriensa kanssa Kemin kylillä automerkit ja -mallit käyntiäänistä, mutta niissä mittelöissä oli kuitenkin yksi aivan ylivertainen tunnistaja, Jopen Seppo-pikkuveli.

– Hän oli ja on huikea kyky, aivan huikea.

Kun Jope kertoilee nykyisistä, entisistä tai muutoin kiinnostavista autoista niin silloin jylpyttää, lotkottaa, hyrisee, kurnuttaa ja rähisee.

Äänet tulevat tärkeysjärjestyksessä heti ulkonäön jälkeen. Kolmanneksi tärkein asia on auton alkuperäisyys. Käyntiäänten ei tarvitse olla sulosointuja, mutta niiden pitää olla aitoja ja persoonallisia.

– Aatteleppa vaikka mersun vanhaa bensarivikuutosta, siinä on särmää ja syvyyttä, käy hienosti, hyrisee kuin laiva. Jotain ihan muuta kuin nykyautojen kolmisylinteriset, joissa ei ole persoonaa, alkaa iso mies hempeillä.

Ja lotkotuksella voi kuvata vaikka 1 200 kuution vuosimallin 1996 Harley-Davidsonin Sporsterin käyntiääntä.

– Yksi harrikka pitää aina olla.

Ruonansuulla on tallissaan myös muita kaksipyöräisiä kuten 175-kuutioinen Jawa 1960-luvulta ja useampia mopoja. Siisti Solifer Export vuodelta 1964 on luovutettu säilöön Riku Roudolle Lahden moottoripyörämuseoon katonrajaan roikkumaan.

Mersu lumosi yöllä

Viimeisin hankinta on sykähdyttää sydäntä aina lämpimimmin ja se on kaunis ja loistokuntoinen valkoinen Mercedes-Benz SEB vuodelta 1964.

– Arvasit oikein, se on syntymävuoteni.

Auton hankinta on esimerkki ahkeroinnista ja sattumasta. Jope ei tahtonut saada lokakuisena yönä unta, joten hän alkoi plärätä kännykällä autojen myynti-ilmoituksia. Sydän sykähti, kun katse osui mersukaunottareen.

– Jätin sydänyöllä viestin myyjälle, että soitan heti aamulla. Ei tahtonut uni tulla, alkoi jännittää, noinko auto on vielä aamulla kaupan.

Sattumasta poiki lopulta kaksi autonvaihtoa. Porilainen myyjä nimittäin etsiskeli jenkkiautoa. Jope puolestaan oli jo hieman aiemmin alkanut tehdä surutyötä Ford Mustangista. Punainen, V8-koneinen vuosimallin 1973 avomalli kun oli saanut kaverin tokaisemaan, että Mustang on kolmikymppisten auto.

– Auto on matala ja selkä oikutteli, joten kaverin tokaisu osui aika ilkeästi ja kohdilleen.

Teimme vaihtokaupat, jouduin toki maksamaan hieman väliin, mutta kaupanhieronnasta jäi kummallekin hyvä mieli. Näin ei aina käy autokaupoilla.

Ei puolla, ei vetele

Mersua ei voi jättää näin niukalle kehumiselle, onhan 53-vuotiaassa virheettömät mustat nahkaistuimet, aito, nätti kojelaudan puupanelointi, pitkävartinen lattiavaihde ja valkoiset alkuperäiset pölykapselit.

– Aion ajaa mersulla muulloinkin kuin kesäkuukausina, joten hommasin siihen talvirenkaat. Jostain pitäisi löytää vielä valkokylkiset kesärenkaat, ne viimeistelisivät vaikutelman, eikö?

Kierrosluku- ja matkamittari ovat rikki, mutta ongelma ratkeaa vaijerin vaihdolla. Mersun ryypyn annostelu on korvakuulolta vaikeaa, joten kierroslukumittarille on tarvetta.

– Joskus on vaikea kuulla, onko moottori edes elossa, käy se niin tyynesti ja tasaisesti.

Ohjaustuntuma saa vuolaat kehut.

– Ei puolla, ei vetele. Mersu on sellainen raskas vaunu ja pehmeä lulla, mutta niin sen pitää ollakin. Mukava kun mikä.

Remu nimesi Taunuksen

Yksi pitkäaikaisimmista rakkauksista on sinivalkoinen vuoden 1961 Ford Taunus 17M Super. Tämä auto Jopella on ollut vuodesta 2002.

– Remu kysyä töksäytti kerran, että onks sul viel se suomenlippu?

Jope ei heti kättelyssä ymmärtänyt kysymystä, mutta hoksasi sitten, että Remu tarkoitti valkokattoista Taunusta. Auto oli saanut lempinimen.

– Ford Taunus on hieno kansanauto, järkevä mutta muotovalio ja hyvä ajettava.

Plyyshiverhoiltu sisusta ei noudatellut alkuperäistä tyyliä, joten nyt autossa on punavalkoiset nahkaistuimet ja ovien sisäpinnat on verhoiltu punaisella ja harmaalla nahkalla.

Ruonansuuta puistattaa auto, joka on elintaipaleensa aikana tärvelty vääränlaisin koriosin, verhoilumateriaalein tai värityksin.

– Alkuperäistä pitää kunnioittaa. Se on se juttu.

Huumoria ja tunteita

Jope saa Seppo-veljeltään aika ajoin nasevia ideoita – ja niissä auto on usein läsnä.

Uusia autoaiheisia lauluja on tulossa, vihjaa Ruonansuu, kenties muusikko-irrottelija Iiro Rantalan kanssa yhteistyössä, mutta ei tästä vielä enempää.

–  Autoihin ja autoiluun liittyy kaikenlaista kotkotusta, josta voi ammentaa huumoria.

Samassa Ruonansuu muistaa televisiomainoksen, jossa miehen mukaan tiivistyy oivatiu autokansan tunnot. Mainoksessa hautajaisten saattoväestä vaivihkaa erkaantuva mies kysäisee ruumisauton kuljettajalta: millä koneella?

Jope Ruonansuun televisiosta tutuissa sketseissä sutki autokauppias Seppo Kalevi myy auton kuin auton. Ja kaikkitietävä rekkamies Mauri Äkäslompolo ei tasan aja ravistavalla autolla. ”Jos se alakaa ajaesa hujjuuttamhaan niin sole mikhään hääv.”

– Autoihin liittyy myös vahvoja tunteita, Jope Ruonansuu pohtii.

Tunteista katkerimmat voivat nousta pintaan, kun rakasta kulkupeliä viedään katsastusmiehen syyniin, leiman saanti kun ei ole aina ihan läpihuutojuttu. Tästä kertoo oivaltavasti vuonna 2011 julkaistun Jopetusministeri-levyn Katsastusinssi nauraa, joka pohjautuu Iskelmäprinssi laulaa -kappaleeseen. Katsastukseen nilkuttaa Mazda 626, jonka ohjaus auraa.

"Ja huomenna kukaties,

on konttorilla toinen mies,

joka autoni alle kömpii niska hies.

Ja katsastusinssi nauraa,

helmat on kuin kauraa."

Teksti: Marko Jokela Kuvat: Jari Saarentaus