Koeajo: dynaamista dieselöintiä – Kia Stinger 2.2 CRDi

Kia Stinger ei jätä edes taloudellisemmassa muodossaan kylmäksi. Hyvää: ajettavuus, suorituskyky, vaihteiston toiminta, ajoasennon ja kojelaudan ergonomia. Huonoa: laatuvaikutelma premium-kilpailijoihin verrattuna, pintakova alusta, ahtaat takaistuintilat, imago-ongelma.

Kia Stinger oli viime vuoden valtavasta autouutuustulvasta eittämättä se hätkähdyttävin. Koeajoimme auton heti tuoreeltaan vauhdikkaimmassa bensa-V6-muodossaan, ja kun pöly oli vähän laskeutunut, oli aika ottaa alle tämä, hieman maltillisempi ja taloudellisempi versio.

Maltillinen on tosin suhteellinen käsite. Stinger on edelleen matala, pitkä ja menevä, sen pitkittäin asennetusta dieselmoottorista lähtee tehoa 200 hevosvoimaa, ja koko komeus maksaa melkein 60 000 alkaen-euroa.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Etevää ergonomiaa

Stingerin hintaluokka, kuten habitus muutenkin, pakottavat vertaamaan korealaissporttia saksalaisiin premium-kilpailijoihin eli Audin, BMW:n ja Mercedeksen vastaavankokoisiin tuotteisiin. Ja siinä vertailussa ristiriitoja riittää.

Jos katsotaan asiaa pelkästään laatuvaikutelman osalta, siis miltä esimerkiksi kojelaudan viimeistely sekä materiaalit näyttävät ja tuntuvat, ero on selvääkin selvempi. Esimerkiksi Audin toteutus on kuin eri vuosikymmeneltä.

Se, että kojelaudan kaikki toiminnot ovat korealaisen selkeitä, ergonomisia ja havainnollisia, on tietysti iso plussa. Tämä ei kuitenkaan selätä sitä, että miltei kaikki katkaisimet ja näyttöjen grafiikat on lainattu suoraan edullisemmista Kian malleista.

Suuremmissa linjoissa Stinger sen sijaan liikkuu jo aivan eri tasolla. Ratti säätyy poikkeuksellisen taakse, ja kun istuimessakin riittää ulottuvuutta ja jalat saa ujutettua syvälle eteen, ajoasento on poikkeuksellisen urheilullinen.

Selkänoja on hyvin muotoiltu ja sivuttaistukea löytyy, sen sijaan lautamaisempi istuinosa ei tarjoa aivan parasta mahdollista reisitukea. Edellä mainitut laajat säätövarat paikkaavat puutetta kuitenkin hienosti.

Juurevuutta ja jyrinää

Kun lähdetään liikkeelle, paljastuu heti muutama kokonaisvaltainen asia.

Ensinnäkin koeajon pääpointti eli dieselvoimalinja on suorastaan erinomainen. Pääansio kuuluu automaattivaihteistolle, joka vastaa kiivaimpiinkin käskyihin viiveettä, löytää joka tilanteeseen oikean vaihteen, ja myöntää jarrutuksissa sopivia alaspäinvaihtoja.

Ja kaikki tämä täysin nykäyksittä, ilman moottorin turhaa huudattamista ja vieläpä normaalissa ajotilassa – dynaamisuutta ei siis tarvitse lähteä etsimään sporttimoodeista. Tästä saisivat aika monet (premium)autonvalmistajat ottaa oppia.

Itse moottorikin vastaa kaasuun eloisasti, jolloin voiman annostelu on helppoa. Konetta ei tarvitse normaaliajossa paljon kierrättää, joten myöskään ylärekisterissä hieman pakettiautomainen soundi ei kantaudu kovin usein korviin asti.

Ainoa moite on myönnytys taloudellisuudelle: 80 km/h nopeudella moottori tuppaa jyristämään, kun kierrokset lepäävät liian alhaisella, 1 200 r/min tasolla. Vauhdin kasvattaminen tietysti auttaa, mutta kun sitä ei voi aina tehdä…

Makeimmillaan mutkissa

Mitä tulee ajotuntumiin, ne ovat jälleen varsin kaksijakoiset, joskin tällä puolella epäkohdat on huomattavasti helpompi hyväksyä. Tarjolla on myös takavetoisia diesel-Stingereitä, mutta koeajoauto edusti nelivetoisuutta tasan 5 000 euron lisähintaan.

Alusta on viritetty varsin urheilulliseksi, mikä tarkoittaa varsinkin talven töppyröissä aika täristävää kyytiä. Myös rengasmelu on melko kovaa nastattomista talvirenkaista huolimatta. Matka-ajon riemua hälventää myös hieman puuromainen ohjauksen keskialue.

Hivenenkin enemmän käännettäessä löytyy kuitenkin uutta eloisuutta, ja myös erinomainen alustageometria paljastuu. Stinger reagoi ohjaukseen miltei yhtä nopeasti kuin Alfa Romeo Giulia, mutta vieläkin tunnokkaammin, eikä yhtä kevyen yliherkästi.

Hallintalaitteiden tuntumaa on muutenkin mietitty: edellä mainitun kaasupoljinkehujen ohella myös jarrua on ilo annostella. Takavetomakuinen neliveto auttelee liukkaalla kääntymistä, ja Stinger tuntuu istuvan hanskan lailla kuljettajansa käteen.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Sisäistä senttipeliä

Liki viiden metrin kokonaispituuden ja pitkän perän aistiikin lähinnä ahtaissa paikoissa. Parkkikamerat edessä ja takana auttavat, mutta takimmainen menee kurakelillä nopeasti tukkoon. Katse siis sivupeileihin, jotka ovatkin todella isot.

Korin pituuden voisi olettaa luovan myös väljähköt sisätilat, mutta nuo sentit ovat hakeutuneet jonnekin muualle kuin takapenkkiläisten ympärille. 190-senttinen joutuu säätämään etuistuinta selvästi edemmäs, jotta samanmittainen mahtuu taakse.

Kovamuoviset etuistuinten taustalevyt sekä ahtaat varvastilat eivät helpota polvien asettelua. Viimeistään pään kopsahtaminen kattoon tuottaa pettymyksen huokauksen: enemmänkin 2+2 paikkaa kuin edes neljä. Suksiluukuton, matala tavaratila on tavallaan linjassa äskeisen kanssa.

Premiumin perusteet

Koeajon jälkeen päässä pyörii monta ristiriitaista ajatusta.

Kyllä, Stinger on erittäin hyvä ajettava, mutta riittääkö pelkkä dynaamisuus nykymaailmassa? Ainakin saksalaiskilpailijat – etupäässä BMW – ovat asteittain siirtyneet viimeisen päälle -ajotuntumasta vaivattomampaan suuntaan, ja tätä tuntuvat myös ostajat suosivan.

Ja tähän maailmaan sisältyy olennaisena osana myös jutun alussa mainittu laatuvaikutelma, joka on tämänhintaisessa autossa oltava moitteeton. Yhdistettynä merkin luomaan imagomielikuvaan se on asia, josta ollaan valmiita maksamaan.

Kia ei näillä aseilla pärjää, eikä haastajalle näytä muodostuvan erityistä hintaetuakaan – lopullinen euromäärä tosin on kiinni siitä, millaiseksi autonsa tahtoo räätälöidä. Jäljelle jää siis puhdas ajamisen riemu, jota ei tarvitse muille perustella.

Teksti: Jussi Saarinen Kuvat: Roman Razinkov

Lisätietoja: www.kia.com/stinger